- eli kauneuden rakenne sisällön sijoituksessa tulkintaan -
(Ownsta.comThe Messenger Joan Of Arc Trailer)
9.2.2000 10:00
M.G. Soikkeli kirjoitti:
Dunaway on anoppihallitsijan arkkityyppi, pystyynrypistetty noita, joka hallitsee hämähäkin tavoin muiden taustalla. Dustin Hoffman vierailee moniselitteisessä, psykiatrin pestiä harjoittavan demonin roolissa, eikä lainkaan hassummin hänkään; hahmon tarkoitus vain jää avoimeksi, koska lopulta elokuva tekee Jeannen vakaumuksesta pelkästään hänen uskonsa ja epäuskonsa sisäisen asian.
Oma tulkintani on se, että elokuvan pääteema oli juuri Jeanne d'Arc henkilönä ja fanaattisuuden kuvaus sisältä ja ulkoa. Voisiko ajatella, että itse asiassa koko elokuva katsotaan fanaattisen ihmisen näkökulmasta? Politiikka ja rationalisoivat juonittelijat näyttävät käpertyvän vähäpätöisiksi, kun kaikki fokusoituu eteenpäin juoksemiseen ja tunnekuohuihin.
Myös itse koin jonkinlaisen inhoreaktion elokuvan alussa, tuntui kuin aiemmin herkästi assosiaatiovyyhtejä kutonut Besson olisi turtunut mahtipontiseen liioitteluun kerronnassa. Koko elokuva käy ylikierroksilla ja kaikesta jää lapsellinen tunne. Vasta hiljalleen, kun Jeannen näyt sekoittuvat kerrontaan, heräsin nauramaan omalle sisäiselle "kristitylle postmodernistilleni". Kuinka voi olla näin suuren budjetin elokuva, joka kehtaa suorastaan pilkata yleisöään olemalla pinnaltaan niin röyhkeä. Elokuvan tulkitseminen ikkunaksi historiallisiin suuren linjan tapahtumiin tai perinteiseksi sankarimyytiksi on ilmeinen riski tämän teoksen kohdalla ja ns. pohtiva katsoja voi silloin vain kauhistella kaiken kyynisyyden puutetta sillä ko. kerronta ei pyydä anteeksi mitään keneltäkään.
käsikirjoitukseen omiaan sorkkineelle Luc Bessonille tärkeämpää on ollut nostaa esille ihminen pyhimyksenä;
Eihän häntä pyhimykseksi nostettu. Itse en onnistunut ensimmäisellä katselukerrallani huomaamaan juuri minkäänlaisia moraalisia arvostelmia päähenkilöstä tai juuri muutenkaan. Paremminkin tällaisen ihmisen voimavaran, ylikorostuneen tahdon, pöyhiminen tekee siitä jotenkin "likaisen". Tällaiset ihmiset ohjaavat historiaa sattumanvaraisiin suuntiin omien sekavien, mutta voimakkaiden mielikuvien voimalla. Jeanne kuvataan ulkopuolisten silmissä enemmänkin typeräksi ja omahyväiseksi. Kuitenkaan katsoja ei voi olla tuntematta myös ihailua tälläistä loppuun asti voimakasta luonnetta kohtaan - mutta tämä ihailu tulee katsojan inhimillisyydestä ja kaipuusta - nykyihminen uskoo vain epäilyynsä.
Järkevään ja epäilevään nykyihmiseen tottuneena elokuva sai ainakin minut valvotettua yhden yön ajaksi ihan vain maistelemaan elokuvan välittämiä ristiriitaisia tunteita ihmisen kiihkosta. Sitä paitsi kuvankauniin Jovovichin valitseminen päärooliin on onnistunut valinta - ensinnäkin se kulkee yhdessä hänelle esitetyn persoonallisuuden kanssa (siis voisi ainakin kuvitella ulkonäön parantavan itsetuntoa) ja avoimeksi jää kysymys siitä, onko tuo kaunis kuorikin vain Jeannen pään sisällä? Idealismi, symmetria ja kauneus yhdistyvät katsojan mielessä.
Lauseesi osoittavat, että sinulla on ollut aika vahva ennakkotulkinta elokuvasta, joten et todennäköisesti ole ymmärtänyt kunnolla ainuttakaan Bessonin elokuvaa, jos lähdet näin genre-jähmettyneestä ja korkeakulttuuriselle perinteelle korrektista tulkintamallista. Mielestäni Bessonin elokuvat ovat aika puhtaita kuvia ilman yhteiskunnallista sanomaa tai selkeää elokuvahistoriallista mallia. Niiden voima kumpuaa asioiden sosiaalisesti korruptoitumattomasta näkemisestä ja sisäisistä linkeistä. Ne ovat kuin älykkään lapsen unia.
Elokuvan kuvallinen anti ja Bessonin tekninen taituruus ohjaajana tuntuvat voimakkaasti, tosin olet oikeassa, että elokuvaa olisi voinut osittain ehkä tiivistää (tyypillinen kokemus, kun ohjaaja on erittäin introvertti ja tarinassa hiemman kaikki liittyy kaikkeen), tai sitten täytyy vielä katsoa uudestaan. En osaa sanoa, onko se Bessonin hersyvä kerronta vai se, että kyseessä ei ole Hollywood-tuotos, mutta jotenkin tästä tuntuu saavan enemmän elämänmakua kuin esim. Braveheart:sta, joka kangistuu pääosin kaavamaiseen tylsyyteen.
Tai mitä kaikkea 1400-luvun Ranskasta olisi voinut sanoa.
Riippuu siitä, mikä on teoksen ydin. Itse olen niin vanhanaikainen, että ajattelen taiteen arvon olevan epälineaarisempi kuin osiensa summa.
Etkö huomannut, että elokuva koko olemuksellaan ivaa tuollaista järjenpalvonta-analyysiä? Historiassako järkeä - pyh!
14.2.2000 10:00
en minä kyllä ihailua tuntenut missään vaiheessa hahmoa kohtaan, mikä ei johdu naispuolisesta sankarihahmosta, vaan että hänet oli esitetty niin ideansa riivaamaksi, ilman että "aatteessa" oli mitään sisältöä, edes henk.kohtaisena tavoitteena.
Itse taas en kokenut ihailua siksi, että kyseessä olisi ollut naispuolinen sankarihahmo. Tarkoitin tuolla tahdon vahvuudella ehkä hiemman filosofisempaa käsitettä eli: Ihminen on uskomiskone. Kaikkien meidän todellisuusmallimme on vain joukko jäsentyneitä uskomuksia (,jotka ilmeisesti jotenkin tallettuvat hermoverkkomme informaatioksi). Tämä malli luo kehyksen, jonka varaan rakennamme hierarkisesti uusia käsitteitä ja välillä muokkaamme aikaisempaa rakennetta. Väitän, että kaikki ihmisen tieto on myös abstraktiota. Nykyajan tehokkuusvaatimukset ja ihmisiltä vaadittava kielellinen abstraktiokyky ovat muokanneet ihmistä sellaiseen suuntaan, jossa rationaalinen ajattelu - mahdollisimman vähien oletusten tekeminen ja mahdollisimman pitkien päättelyiden rakentaminen loogisesti ristiriidattomaksi uskomusmalliksi, on välttämätöntä, jos haluaa pärjätä. Tästä seuraa kuitenkin monille sisäinen ristiriita: kuinka vähään "oletukset" voi nollata? Useimmat ovat nollanneet niin pitkälle, että "elämän tarkoituksen"-pohtimisesta on syntynyt heille mysteeri. Törmään paljon ihmisiin, jotka eivät ole varmoja omista tavoitteistaan ja ovat sen takia onnettomia, koska heillä tämä käsitteiden hajoituskoneisto (epäily) on niin vahvistunut. Järki ja logiikka ovat toki kunnioitettavia aseita ja moni on ruvennut pitämään niitä ainoana moraalinaan. Kun tähän lisätään vielä päälle kristillisen perinteen mukainen ihmisen eläimellisyyden kieltäminen ja paheksuminen, saamme pysähtyneen ihmisen. Edelliseen ei omalta kohdaltani liity moraalisia nuhteita ketään kohtaan, mutta ilmeisesti olen sen verran romantikko, että koen tuollaisessa vahvassa aatteen palossa aina jotain inhimillisesti vahvaa, vaikka aate olisi sisällöltään minulle vastemielinen.
en ymmärrä "ainuttakaan" bessonin elokuvaa? ei sillä että haluaisin olla laatimassa besson-leffojen kaanonia, mutta toi on kyllä hurskastelua omalta taholtasi: "..siinäpä kerettiläinen katsoja, joka ei ymmärrä bessonin näkemystä...roviolle genre-jähmettynyt tulkitsija..."
Anteeksi kirjoitukseni töykeys, väsymys pääsi rivien väliin.
kyllä, silloin kun ne onnistuvat. bessonin esikoisleffa oli esim. (kun se telkasta tuli vuosi pari sitten) aika tuskaista katsottavaa, himmeitä kiiltokuvia, mutta "subway" puolestaan hauska tavalla jota pelkkä visuaalinen näkemys ei selitä. samoin "Leonin" ja "nikitan" veripalttuosaston korostaminen on mitä selvimmin visualistin ja visionistin raskas myönnytys juuri genrelle: oltava _paljon_ lyijyä ilmassa ja runsaasti _veristä_ ponnistelua läpi mahdottomien olosuhteiden.
Ainakin Leonin alun paukuttelu oli loistava tapa esitellä ammattilainen työssään ilman sanoja - taito on sormenpäissä ja toiminnassa. Myöskään Leon, joka on henkiseltä kehitystasoltaan enemmän lapsi kuin Mathilda, ei osaa ratkoa ongelmiaan muilla tavoin kuin tekemällä sen yhden jutun niin hyvin kuin mahdollista. Jos pitäisi laittaa Leon johonkin genreen, niin ehdottaisin rakkaustarinaa. Itse asiassa olen sitä mieltä, että Leon on yksi elokuvahistorian täydellisimpiä elokuvia - vai voitko osoittaa jonkun vuorosanan, kohtauksen tai esineen, joka ei nivoudu tarinan muihin osiin vahvasti ja saumattomasti. Jopa senkin voi päätellä, että Stansfield on vessan oven takana odottamassa. Entä miksi elokuvan alussa on kamera-ajo puistosta kaupunkiin? Mitä Bessonille tarkoittaa musiikki (tosin tämä linkki vie meidät kyllä elokuvan historiaan ja Kubrickiin)? Miksi Leon ja Mathilda harjoittelevat kohti puistoa? Miksi Tonyn parturi esiintyy elokuvassa? Sitä paitsi suurin osa Bessonin tuottamasta informaatiosta elokuvaan on niin ei-kielellistä (kuten esim. kamera-ajot jne..), että niiden aiheuttamia kokemuksia en edes yritä alkaa eritellä. Sitä paitsi Leonin se kohtaus, jossa tappaja ja tyttö esittelevät sielunelämänsä pantomiimina toisilleen täysin ilman mitään typeriä kertojia ja helppoja ratkaisuja, on yksi elokuvan hienoimmista kohdista. Kyyseessä on "minimalismia", joka on samalla niin tajuttoman runsasta. Jos ajattelisi elokuvan sisältöä eräänlaisena käsitepyramidina, jossa pohjalla ovat kuvapisteet ja yksittäiset framet ja ylimpänä elokuvan pääteema(t), olisi Bessonin pyramidin muoto melko tasaisesti huipulle oheneva siten, että mikrokosmos on runsas (paljon havaintoja ja yksityiskohtia), aluskasvillisuus rehevä (yksityiskohdat muodostavat linkkejä toisiinsa, kaikki on "loogista") ja vuorenhuippu on terävä (kaikki alla rakentaa elokuvan teemaa ja yleistunnetta konsistentisti kohti huippukohtia). Verrattuna entisiin suuriin ohjaajiin kuten esim. Kubrick ja Hitchcock, on Besson ehkä hiemman romanttisempi ja kerrontaa laventava, mutta tämä on mielestäni persoonallisuuskysymys. Jos elokuva rakennetaan suoraan niistä mielikuvista, jotka ovat vahvasti introvertin maailmankuvan sitomia, ei ohjaaja pysty estämään muun elämän valumista kuviin. Hitchcock on huomattavasti analyyttisempi - hänen elokuvansa on rakennettu kuin insinööri Nokian puhelimen, kaikki "turhat" osat vain huonontavat lopputulosta. Valitettavasti vain tuotanto-orientoitunut Hollywood ja kulttuurin postmodernisoituminen eivät ole enää kovin suosiollisia tällaisille monoliitti-tyyppisille tuotoksille.
??? mitä tarkoittaa että arvo on epälineaarisempi kuin osiensa summa? sitäkö että juoni on sivuseikka tai että tarina elokuvassa on vain katsojasta kiinnipitämisen keino?
Ei, vaan sitä, että tuo riippuu kokonaisuudesta ja voi vaihdella elokuvasta toiseen (myönnän, olen 200 vuotta aikaani jäljessä). Itse koen aika vastemielisen rajoittavaksi sellaisen ajattelun, että palkataan hyvä leikkaaja, kuvaaja, säveltäjä, käsikirjoittaja ja näyttelijä, niin saadaan automaattisesti hyvä elokuva. Liittyykö hyvän juonen atribuutteihisi se, että juoni valitsee tapahtumasarjan, jonka sattumistodennäköisyys reaalimaailmassa lähenee X:ää? Pahimmillaanhan juoni voi olla jopa haitallinen tai vitsin aihe elokuvassa. Vrt. kellopeliappelsiinin (joka on paras näkemäni tutkielma ihmisen vallantahdosta ja on Kubrickin ihmismääritelmämonumenttien keskeinen peruspilari) juoni on kansanomaisesti ilmaistuna - perseestä. Mitään tulevia tapahtumia ei oikeastaan "odota" ja juonellinen jännitys elokuvassa on lähes nolla. Tämän osoittaa mm. se, että päähenkilön itsemurhayritys ei ainakaan itsessäni herättänyt kovin voimakasta eläytymistä eikä ollut tarinan "juonen" kannalta mitenkään oleellinen. Kellopeliappelsiinin ihmiset eivät edusta kokonaisia persoonia, vaan ovat aika voimakkaita abstraktioita ihmisten perusrooleista yhteiskunnassa ja pienyhteiskunnassa, laumassa. Tästä syystä Kubrick ei laita elokuvaan kahta hahmoa esittämään samaa abstraktia roolia. Jo tämä teeman asettama rajoitus elokuvan sisällölle estää juonen kehittelyä. Koko elokuva on hyvin korkealla abstraktiotasolla ja symbolinen. Juonesta on tehty pelkistetty, että katsojan huomio kiinnittyisi oleelliseen. Kiinnostavan juonen tekeminen tällaiseen elokuvaan on pornoa.
Toinen esimerkki tästä voisi olla esim. Benignin Life is Beautiful. Koska kertoja on päähenkilön poika, on elokuvassa hieno kontrasti tapahtumissa ennen syntymää ja syntymän jälkeen. Kerronnallisestihan tuossa kohdassa on sellainen hauska ohjauksellinen kikka, eräänlainen epäjatkuvuuskohta visuaalisesti. Tarinan alku on kuin pahimmastakin lasten sadusta. Tapahtumat on tietoisesti valittu mahdottomiksi ja huvittaviksi, koska ilmeisestikin isä on saanut pojan mielikuvituksen laukkaamaan. Syntymän jälkeen mahdottomuuksia ei enää satu, mutta isän persoonallisuus säihkyy. Jos nyt elokuvasta esim. puolet ajallisesti on jonkun mielikuvitusta satumuodossa, niin en ainakaan ihan helposti ymmärrä kuinka juonen saisi määriteltyä mihinkään ahtaaseen määritelmään.
Etkö huomannut, että elokuva koko olemuksellaan ivaa tuollaista järjenpalvonta-analyysiä? Historiassako järkeä - pyh!
mielestäni ei ivaa. se hoffmanin omatunto-hahmohan pikemminkin pakotti jeannenkin tarkastelemaan omia lähtökohtiaan ja niin analyyttisesti, että hahmo olisi voinut olla lainaa "Ruusun nimen" sherlockista.
Ilmaisin itseni epäselvästi: Tarkoitin ivalla meta-ivaa. Eli elokuvan taidekokemukseen ja siihen tarkoituksella laitettuihin asioihin tuo ei varmaankaan kuulu ja siinä mielessä elokuva ei ole kovinkaan yhteiskunnallinen, mutta elokuvan tapahtumat osoittavat implisiittisesti myös siitä, kuinka ihmisen luoma historia hengittää.
16.2.2000 10:00
Ainakin Leonin alun paukuttelu oli loistava tapa esitellä ammattilainen työssään ilman sanoja - taito on sormenpäissä ja toiminnassa.
Vaikka aloitus on harvinaisen tehokas, ammattilaisuuden voi osoittaa pienemmilläkin vivahteilla. Niin kuin myöhemmin tehdäänkin, arkiympäristössä.
Totta, mutta yhtenä yksityiskohtana esim. Leon matkaa metrolla "tappajamoraalistaan" kotioloihin ja elokuvan lopussa Mathilda nousee sellaisella köysiratavaunulla likaisesta "kaupunkimoraalista" puiston puolelle. Myös värimaailma muuttuu hauskasti ruskeasta vihreämmäksi. Leonin kukka on tietenkin pala tuota puistonpuolta eli keskiluokkaista omakotitalomoraalia. Ja taksillahan lähdettiin poliisiaseman tappokohtauksesta.
Vaikka "Leonista" voikin kaivaa melkoisen kasan symboliikkaa, on se silti alisteista tunnelmalle ja tunteellisuudelle. Bessonin elokuvat ovat nimenomaan vahvasti kokemuksellisia/johdattavia ja vähemmän oivaltavia/pohdituttavia. Mitään Kaurismäkiläisiä ajatustaukoja on turha odottaa. Toisaalta pinnan alla olevat kielelliset merkitykset voivat toki alitajuisesti vahvistaa kokemuksellisuutta. Bessonin tuotanto on lähtökohdiltaan populaarikulttuuria, mutta erittäin älykästä sellaista. Taide ei voi kuitenkaan elää ilman kokemuksellisuutta ja alleviivausta tai muuten se palautuu dokumentiksi ja oppikirjaksi.
En näe mitään erityistä syytä, miksi ammattilaisuus pitäisi kuvata pienemmillä vivahteilla. Tuo westernimäisyys, johon viittaat, ilmenee juuri mies-pyssy-yhdistelmän evoluutiopsykologisena miehen kuvana. Besson haluaa tarkoituksellisesti kuvata asioita "junttimaisesti" ja hiemman naiivisti karsimalla vaikuttimistaan paljon esim. korkeakulttuurin sanomattomia sopimuksia, mutta tässä tuleekin kenties älykkyyden ja tyylitajun ero. Bessonin persoonallisuuden omahyväisyys paljastuu juuri siinä, että hän rikkoo sosiaalisia sopimuksia taidekulttuurin piirissä, vaikka täyttääkin samalla kaikki tekniset vaatimukset. Hänen tuotantonsa on pinnalta myyvää populaarikulttuuria, mutta sisältää myös hienoja yksityiskohtia niille, jotka vaivautuvat etsimään. Psykologisesti tässä käy niin, että elokuvan "vakavat" harrastajat voivat kokea tulleensa jotenkin loukatuksi, kun elokuvan teema ei täytä korkeakulttuurin "jäsenkortin" estoa niille muille - "tavallisille kuluttajille". Mieleen tulee musiikin puolelta lähinnä Mozart.
"Leonin" visuaalisuudesta vielä sen verran, että näin joskus eräässä filmiliikkeessä joitain julisteita kyseisestä elokuvasta ja tuli vain mieleen, että "Leonin" voi pysäyttää videolta silmät sidottuna melkein mihin tahansa kuvaan ja se kelpaisi asettelultaan ja visuaalisuudeltaan valokuvakilpailuun. Tästä tulemmekin siihen tosiseikkaan, että "Leonin" kohdalla Besson on mielestäni tietoisesti valinnut ohjaustyylikseen idean, että elokuva on nimen omaan joukko yksittäisiä, kaksiulotteisia kuvia sommitelmineen eikä pyrikään olemaan objektiivinen silmä johonkin kolmiulotteiseen maailmaan (taas "Jeanne d'Arc" oli täysin päinvastainen tässä mielessä - vahva tilantunne, kaikkea ei oltu aseteltu tietylle kamerakuvalle jne..) Myöskin "Leonin" ja "Fifth Elementin" leikkaukset ovat sitä luokkaa, että kuvien intesiteetti on koko elokuvan ajan sellaista musiikkivideo- tai mainostasoa, kuitenkaan tuottamatta liiallista informaatioähkyä. Ja vielä varoitukseksi: kaikki Besson-filmien 4:3-videoversiot saisi polttaa. Etenkin "Leon" on elokuva, jonka viehätysvoima vähintäänkin puoliintuu kuvan pilkkomisesta.
Luonteet syntyvät toiminnasta ja toiminta luonteista; mitä kauniimmin elokuva noudattaa draaman perimmäistä (tai yhtä niistä) lakia, sitä tiiviimmin yksityiskohdatkin (esinemotiivit joihin viittaat, etenkin se Peikonlehti (vai mikä olikaan) jota kanniskellaan mukana) sopivat henkilöihin ja sitä kautta kokonaisuuteen. "Leon" on sanoisinko täyteläinen elokuva tässä suhteessa ja sikäli lähempänä yhtä elokuvalta odotettua esteettistä ihannetta; toisenlaisessa ihanteessa elokuva olisi vaatimaton koska se on niin ennakoitava ja omaan kuvitteelliseen maailmaansa asetettu.
Tässä pitää luonnollisesti olla varovainen, mitä tarkoittaa sanalla ennakoitava - luulen kuitenkin ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Siis kyllä "Leon" sisältää paljon informaatiota vaikka se onkin rakenteisessa muodossa. Täysin ennakoitavan vastakohta on pieleen säädetyn TV-kanavan lumisade. Ilmeisesti tarkoitit, että "Leon" on teema-tasolla ja elokuvan kerrontatavan ylimmillä tasoilla ennakoitava. Näiden tasojen ennakoitavuus toimiikin sitten "Leonin" napanuorana katsojan kokemusmaailmaan. Yksittäiset kohtaukset ja tilanteet osoittavatkin sitten niin sanallista kuin sanatonta luovuutta ja älykkyyttä elokuvanteossa.
Nuo eri ihanteet, joihin viittaat, ovat monesti ristiriitaisia ja siitä syystä yhden ihanteen maksimaalinen tavoittelu estää muiden maksimoinnin. Varmaan yksi syvimmistä kuiluista eri ihanteiden välillä on "klassinen" ihanne, millä tarkoitan merkitysportaiden rakentamista niin ylös kuin tekijällä riittää rahkeita ja kaikkien tulkintojen haarapolkujen tyssäyttäminen 1. kerrokseen eli tietynlainen teoksen reunojen määritteleminen (tähän liittyy yleensä kevyempi kulttuurikonteksti ja voimakas itseensäviittaaminen) ja "postmoderni" ihanne, millä tarkoitan tässä tulkintojen runsautta ja laajaa kontekstiriippuvaista sisältöä sekä eräänlaista "määrä korvaa laadun"-ajattelua. Nykyinen kulttuurimme on voimakkaasti tähtäämässä "postmoderniin" suuntaan, mihin pidän yhtenä pääsyynä informaatiovirran kasvua ihmisille.
Itseäni raivostutti silloin eka kertaa leffan nähdessä kun ne eivät harjoitellessa ampuneetkaan sitä porhoa joka lenkkeili puistossa - koska siinä kohtaa Bessonilla olisi ollut mahdollisuus ihan oikeasti polkaista amerikkalaista unelmaa liikavarpaalle. Myöhemmin leffan uudelleen nähdessä se tuntuikin leffan ... leikkisyyteen sopivalta, sen yksiulotteiseen maailmaan täsmäävältä.
Samaa mieltä. Sitäpaitsi osoittaa Leonin moraaliajattelua - tappaminen on työtä, ja kuin peto tai liikeyritys, täytyy se tehdä minimienergialla. Jonkun viattoman tappaminen olisi ollut typerää ja liiallista uhoa.
etenkin kun Bessonin eräänä tavoitteena "Leonissa" oli kommentoida "Nikitan" saamaa palautetta ja siitä tehtyjä toimintaklooneja. Niinpä "Leonissa" voisi nähdä valintoja, jotka ovat meitä katsojia kutkuttavia ennakoinneissaan juuri sikäli, että ne ovat
a) nykyaikaan siirrettyjä westerinin stereotyyppisiä kohtauksia;
b) lainaa "Nikitasta";
c) tiivistelmää triljoonasta toimintaleffasta.
Nimenomaan tuo tiivistäminen on se piirre, joka tekee "Leonista" jotenkin klassisen. Kuten sanoitkin, tuo perinteinen vanhan päälle rakentaminen on välttämätöntä, jos halutaan voimallisia kokemuksia ja korkealle nousevia merkityksiä. On mielenkiintoinen kysymys, kuinka pitkälle tuo vanhan päälle uusien hierarkiatasojen rakentaminen on mahdollista ja kuinka paljon se vanha on vain ihmisen perusrakenteeseen sidottua käyttäytymistä uusilla pintakuorilla eli ts. kuinka kulttuurinen eläin ihminen lopulta on?
Samoin kuin Kubrick, Besson on tehnyt "varmoja" elokuvia, siis leffoja joissa yhtenäinen idea pitää elokuvan kasassa alusta loppuun. Hitchcockilla on enemmän näkemystä siitä, mitä elokuvalla voi tehdä niillä resursseilla ja sillä tekniikalla mikä on käytössä.
Hitchcockin elokuvalliset ideat ovat nerokkaita ja omaperäisiä, mutta toisaalta esim. aina aika juonellisia ja "realistisia". Kubrick oli ehkä hiemman kokonaisvaltaisempi ajattelija ja esim. Tri Outolempi, Kellopeliappelsiini ja EWS osoittavat läpitunkevaa maailman ymmärtämistä useilla abstraktiotasoilla. Tosin Kubrickin elokuvallinen nerous on ehkä hiemman enemmän kuvataiteellista kuin elokuvallista verrattuna esim. Hitchcockiin.
elokuva on hyvin korkealla abstraktiotasolla ja symbolinen. Juonesta on tehty pelkistetty, että katsojan huomio kiinnittyisi oleelliseen. Kiinnostavan juonen tekeminen tällaiseen elokuvaan on pornoa.
No, ei se välttämättä olisi; juoni voi yhdistää sellaisia aiheita ja henkilöitä, joiden yhteensaattaminen juuri luo se abstraktisuuden.
Mutta tämä yhteensaattaminen saattaa lisätä jotain "turhaa" ainesta, joka sekoittaa eli juoni ja teema voivat olla osittain ristiriitaisia eli kaikki riippuu speksistä.
Miten "abstraktina" tulisi pitää Bessonin "Fifth Element" -elokuvan juonta? Sehän on miltei yhtä iloista hömppää kuin em. sf-leffat, mutta sen kohdalla heräsi jo epäilys (joka ei kyllä katsomista häirinnyt) että egyptologiakin piti sotkea mukaan koska se on Indiana Jones -leffojen myötä myyvä aihealue.
Ensinnäkin "Fifth Element" ei ole ainakaan minulle kolahtanut yhtä voimakkaasti kuin esim. "Leon". Kuten ei "Leonkaan", ei "Fifth Element" ole mielestäni kovinkaan abstrakti vaan pääpaino sisällössä on konkreettisilla tapahtumilla ja elokuvallisella/leikkauksellisella kikkailulla. Perustasollahan se on todella iloista ja vastuutonta vauhtia. Toisella abstraktiotasolla voisi ajatella loppukohtauksen henkilövalinnoista päätellen, että elementit ovat ihmisen hyviä ominaisuuksia:
vesi - kirkkaus, henkisyys, abstraktio - Vito Cornelius, pappi
maa - nöyryys, ahkeruus, työ - papin apulainen
ilma - lennokkuus, vapaus, luovuus - Korben Dallas
tuli - intohimo, tahto - Ruby Rhod
sekä
5th element - rakkaus, joka yhdistää edelliset ominaisuudet, Leeloo
Kolmas abstraktiotaso on ehkä ironia koko touhua kohtaan eli Mcdonaldseja ja kirkkaita kaupallisia värejä. Tässä mielessä kerrontatapa on pilailumielessä sokerinen ja pinnallinen.
Ironia eli "meta-iva" on helkkarin vaikea laji, ja niin abstraktin asian ironisointi kuin katsojan mahdollinen analyyttinen suhde elokuvaan, on miltei mahdoton tehtävä historiallisessa elokuva; ei täysin mahdoton, kuitenkaan, koska ne olivat huvittavia ne vaihtoehtoiset selitykset miekan löytymiselle, mutta juuri tällaisessa kohdassa ironian kohteena voi pitää hyvinkin montaa asiaa riippuen katsojan kulttuuritaustasta ja mielialasta näin loppuosassa elokuvaa.
No siinä tapauksessa tarkoitin siis meta-meta-ivaa eli omaa ironiaani.
kysymyksiin juonesta ja teemasta kandee palata seuraavien leffojen kohdalla viimeistään, ei ainoastaan Bessonin...
Samaa mieltä. Tosin nykyiset työkiireet saattavat jonkin verran rajoittaa osallistumistani näihin keskusteluihin.
