Tarinaa ei kerrota vain sanoilla, vaan se jatkuu tavoissa, liikkeissä, musiikissa, artefakteissa, perspektiivien jäävuorten vedenpäälisinä huippuina - siinä, kuinka valo heijastuu kuunylisinä kaarina taulun maalipinnasta.
(Aki Kaurismaki - Hamlet liikemaailmassa_Hamlet_and_Ophelia)
sfnet.harrastus.elokuvat: Ison K:n elokuvat jatkavat Jerry Lewiksen elokuvien loistokasta perinnettä
1.6.2002 21:39
Esko Virta kirjoitti:
"Toistensa ohi tujottattavia puupökkelöitä mölisemässä järjettömiä asioita, saadessaan aikaan siis mielettömiä fiiliksiä sillai mielettömissä tilanteissa boheemien tyyppien jutuissa" -metodi puree edelleen ranskalaisten ja myös muutaman "kylttyrellin" tajuttomuuteen.
Toisaalta se on mielenkiintoinen tehokeino tuoda pinnalle roolihahmojen tunteita ja kirkastaa käsillä olevaa tilannetta. Ihmisten puheethan nyt yleensä ovat lähinnä arkisten faktojen vaihtoa, yhteenkuuluvuuden voimistamista, oman edun tavoittelua, epäsuoraa itsensä kehuskelua tai muuten vain joutavanpäiväistä sosiaalista ajanvietettä. Mikä näistä on elokuvan arvoista sisältöä ja miksi sitä pitäisi olla kaikissa elokuvissa?
5.1.2010 18:16 Naamakirjassa samasta teemasta (päivitetty 27.1.2011):
Musiikin kuuntelu voi olla hengenvaarallista, mutta sen esittäminen taas saattaa pelastaa henkesi. Linkkeinä kohtauspari Hitchcockin elokuvasta "Mies joka tiesi liikaa" (vuoden 1956 versio), jossa mestari näyttää kuinka tehdään 10 minuutin kohtaus puhdasta elokuvaa jatkuvalla musiikilla ilman dialogia. Lisäbonuksena Bernard Herrmann johtaa orkesteria. (SPOILERIVAROITUS: jos et ole nähnyt ko. elokuvaa, niin älä katso alla olevia pätkiä!)
sfnet.tiede.matematiikka: tekniikan opetuksen alasajo?
30.5.2002 16:14
Jyrki Havia kirjoitti:
Soveltamistaito on tärkeä. Kuulin eilen väitteen, jonka mukaan monet niistä, jotka ymmärtävät kunnolla algoritmeja, eivät ymmärräkään ohjelmointia riittävän hyvin. En tiedä onko asia näin, mutta on surkeaa jos on.
Kyllä tämnä käytännön kokemuksena tuntuu paikkaansa pitävän.
Mutta parempi muotoilu olisi ".. eivät välitä toteutuksen tehokkuudesta" (ts., ei katsota/ymmärretä/"haluta tietää" mitä se rutiini x, joka toteuttaa jonkin algoritmissä tarvittavan kohdan, sitten oikesti tekee ja kuinka tehokkaasti).
Tällainen väite voi jossain tapauksissa päteä perinteisemmän matemaattisen taustan omaavaan henkilöön, jolle ohjelmointi on tullut työnkuvaan myöhemmin ja tuntuu lähinnä välttämättömältä pahalta.
Epäilen, että väite on kuitenkin perätön niiden kohdalla, joilla on ohjelmointitausta, ja jotka ovat myöhemmin kiinnostuneet algoritmien jne. teoreettisesta puolesta. Kokemukseni perustuu lähinnä informaatio- ja matematiikka-olympialaisissa pärjänneiden ihmisten tuntemiseen ja voin vakuuttaa, että tuosta porukasta löytyvät myös huipputason käytännön toteuttajat, vaikka nämä ihmiset voidaankin laskea luokkaan "ymmärtävät kunnolla algoritmeja".
Toisaalta (tätä ehkä tarkoitit), kun nuoruuden kritiikitön into laantuu, voi teoreettisesti suuntautuneelle toistuva "opettele-typerä-rajapinta-x-joka-vanhenee-vuoden-päästä-ja-kirjoita-älyttömästi-yksinkertaista-koodia-mutta-silti-keskity-jatkuvasti-virheitä-välttääksesi"-työ alkaa käydä puisevaksi. Hankalat algoritmit ovat vain murto-osa isojen ohjemistojen kehittämisestä (niiden merkitys vähenee lähestyttäessä koodin kerroksissa loppukäyttäjää lähinnä olevia abstraktioita). Konetehon kasvaessa myös yhä useampi ohjelmointiongelma muuttuu algoritmisesta tai koodinviilauksellisesta näkökulmasta ylläpidettävyyteen, koodin tuottamisen helppouteen/hintaan, muunneltavuuteen, luettavuuteen jne.
Ohjelmistotieteen/tekniikan opetuksessa on toki huomioitava ei-ohjelmistoteknisiä asioita kuten järkevä työnjako, jos halutaan kehittää rationaalinen prosessi/organisaatio ohjelmistojen tuottamiseen. Tosin tätä ei kukaan kieltänytkään.
sfnet.keskustelu.uskonnottomuus: Tietokone vs. aivot ja rinnakkaisuus
11.4.2002 1:08
Henri Hansen kirjoitti:
En oikein tiedä mitä tällä tarkoitat. Jokainen ihminen voi havaita tietoisuutensa. Kone voidaan ohjelmoida tekemään samanlainen havainto.
Se, miksi Abloy-lukon (tai koneen) tietoisuuden vertaaminen ihmisen tietoisuuteen tuntuu monille liian paksulta, johtunee siitä, että ihmisen tietoisuus itsestään on melko epäsuoraa, monimutkaista ja kyvykästä. Yritän selitää tässä sitä, että esim. käsitteet "minä" ja "ihminen" sisältävät meille runsaasti valmiita tulkintoja. Nämä tulkinnat ovat eräänlaisia potentiaaleja - esim. shakinpelaaja tunnistaa pelitilanteesta monia mahdollisia siirtoketjuja, ideoita jne., jotka lopulta näkyvät vain yhtenä siirtona laudalla, mutta sivustakatsojan olisi naurettavaa ajatella, että koko pelin "ilmaus" (vrt. sana "minä", "tietoinen") - siirto olisi täsmällinen, selkeä ja kattava määrittely siitä prosessista, jolla pelaaja tekee siirron. Samalla kun tiedostamme "minän", tiedostamme lukemattoman määrän muuta epämääräistä tavaraa (joku voisi ehkä kutsua tätä intuitioksi, hiljaiseksi tiedoksi tms.) sekä tiedostamme myös meta-tasolla sen, että tiedostamme tämän oheisroinan, ja voimme kaivaa sieltä tarvittaessa kaikenlaista juttua käsitteestä "minä" tai "ihminen". Tässä mielessä siis yksittäistä bittiä ja print-lausetta on hankala verrata ihmisen tietoisuuteen, vaikka periaatteellista eroa ei olisikaan.
Kokemusten (värit jne.) filosofinen ongelma on käsittääkseni siinä, että ne vaikuttavat toimiimme (myös kielikeskukseen, "tiedostamme" ne), mutta meillä ei ole introspektiota, jolla voisimme muodostaa kattavan sisäisen (kielellisen?) mallin (eli edellä puhutun oheiskrääsän) tästä toiminnasta. Kuten myöskään minä-tietoisuutemmekaan ei todellakaan tarkasti mallinna sitä, mitä oikeasti teemme. (Olisiko tässä ehkä suurin ajatuksellinen vaikeus ymmärtää tietoisuus - turhamainen kielellinen minä ei halua tunnustaa, ettei olekaan kaiken alku :) Ehkäpä ydin onkin sen pohdinnassa, millaista vastausta ylipäätään etsimme kysymykselle "Mitä on punainen?", ts. mitä oikeastaan edes kysymme.
Itse ajattelen, että laajin tulkinta jonkin asian "ymmärtämiselle" on sen "tuttuus" - jos osaamme leikkiä/pelata sillä, tunnemme/ymmärrämme sen tässä kehyksessä. Toisaalta myöskin niin, että mitä tehokkaammin onnistumme käyttämään tiettyä koneistoa (esim. kieltä ja sen sisään rakennettua logiikkaa ja tämän päälle matematiikkaa) jonkin asian käsittelyyn, sitä tiedostamattomimmiksi tulemme tämän "aksioomien"/"kannan" valinnan päälle rakennettujen tulkintojen kompleksisuuksien vinoutumisesta ja rajoituksista (ei, en aja tässä takaa, että jokin "vaihtoehto" hörhöily olisi parempi vaihtoehto). Voisin kuvitella jonkin ulkoavaruuden ölliäisen, jolla on erittäin tehokas "kieli" vaikkapa psykologisten seikkojen käsittelyyn (tai värien), mutta esim. painovoima olisi sille täysin mystinen - selittämätön! Siis emmehän toki ymmärrä painovoimastakaan, kuinka se todella-todella (erään tuttavani käyttämä termi) toimii. Painovoima voi tosin olla meille kielellisesti tutumpi kuin vaikkapa värit. Meillä ei ole tarvetta selitellä enää painovoimaa, koska sen kiinnostavat aspektit on saatu jo hallintaan.
Uskon, että Henri ajaa takaa sitä, että tietoisuutemme muut ominaisuudet tulevat pala palalta muuttumaan tiedon&taidon lisääntymisen takia arkisemmiksi, minä-kuvamme tulee realistisemmaksi ja asian filosofinen puoli tulee jäämään tasolle "Onko se kaiken takana oikeasti-oikeasti oleva vaaleanpunainen norsu, oikea- vai vasentassuinen?".
(Pahoittelen edellisen tekstin epäselvyyttä, hankala aihe purkaa sanoiksi. Toivottavasti teksti oli edes hyvää ajanvietettä.)
12.4.2002 4:58
Timo Salo kirjoitti:
Olennaista on, ettei mikään tieteellinen teoria sinänsä voi antaa meille puuttuvaa kykyä. Siten tietoisuuteen tarvitaan aina enemmän kuin selitys. Toisaalta näin voidaan sanoa mistä tahansa aktuaalisesta. Tietokoneenkin rakentamiseen tarvitaan enemmän kuin sen täydellinen funktionaalinen kuvaus. Tämä on keskeistä.
Vaikka tieteellinen teoria ei voi antaa puuttuvaa kykyä, niin ehkäpä sen sovellus voi tulevaisuudessa antaa.
Kieli on kuitenkin varsin universaali työkalu, tosin tiettyjen tapahtumien kielellis-looginen selittely voi olla vain ylivoimaisen työlästä pyöritellä mielessä (Esim. talousjärjestelmän ilmiöiden selittäminen/ymmärtäminen kokonaisuutena on toivotonta, muttei vielä herätä filosofista mielenkiintoa.).
Se, miksi kielellinen teoria väreistä ei tunnu väriltä, johtuu mielestäni siitä, että kun ajattelemme asian selitystä, aktivoituvat aivoissamme erilaiset kielelliset funktiot/tulkinnat, joita olemme tottuneet käyttämään kielellisessä ajattelussa (karkea esimerkki: voisin esim. kuulla samalla oman ääneni selittämässä värejä tai näen käsitteiden visuaalisia vastineita mielikuvina jne.) toisin kuin värejä nähdessämme, jolloin ne vaikuttavat kuvan tulkintaamme suoraan, mutta emme pysty "sisäisellä aistillamme/introspektiolla" tulkitsemaan enää tätä tapahtumaa kuin osittain (esim. tunnistamme värit toisistaan, osaamme asettaa ne kirkkausjärjestykseen jne.). Voisiko tätä verrata löyhästi käännetyn
ohjelman ajamiseen ja vaikkapa virtuaalikoneen päällä tulkilla ajettavaan samaan ohjelmaan?
Edellinen ei myöskään sulje pois mahdollisuutta ihmisen ajattelun/tietoisuuden oleellisesta mekaanisuudesta - itse asiassa pidän tätä todennäköisenä (Käytän tässä todennäköisyys-sanaa siten, että pakon edessä löisin vetoa näinpäin. Siis puhun subjektiivisesta mallistani asioille.).
Henri ja muut samoilla linjoilla keskustelussa olleet ovat myös oikeassa siinä, että älyn arkkitehtuurin (mikropiirit, elävä kudos jne.) ei tulisi olla "tietoisuus-syrjinnän" peruste, jos eri vaihtoehdot ovat funktionaalisesti vastaavia. Tässä on vaara sortua mystiikkaan/metafysiikkaan - herra W:n asioihin, joista ei voi puhua.
Redusoidusta maailmasta jää kuitenkin jäljelle joitain asioita ja ominaisuuksia, joita puhtaissa matemaattisissa rakenteissa ei yksinkertaisesti ole ja joita on mahdotonta kääntää jäännöksettömästi millekään ainakaan ihmisen mahdollisesti käyttämälle symboliselle kielelle:
Melko vahva väite. Oleellista tässä taitaa olla, mitä tarkoittaa tuolla "kääntää"-verbillä. Luonnonilmiöt voi olla mahdollista simuloida tarkasti Turingin koneella niin, ettei tässä "kielellisessä maailmassa" voida kertakaikkiaan havaita mitään, jota ei voitaisi tässä mielessä selittää ja ennustaa. Ihmisen ajattelu nyt vain voi olla siten rajallinen, ettemme kykene nykyisessä muodossamme tunnistamaan tulkintafunktiotamme esim. väreistä joksikin kielellä esitettäväksi funktioksi. Odotetaan geeniteknologian ja tietojenkäsittelyn yhteistuloksia, kun vuonna 2500 voimme asentaa n^2 meta-aivot itsellemme, joilla voimme vaikkapa kokea erilaisia persoonallisuuksia ja meille on lisätty tulkintafunktio näiden yhtäaikaiseen vertailuun! :)
Näitä tietoisuuskeskusteluja vaivaa mielestäni aina jonkinlainen kaikkivoipaisuuskuvitelma omiin kielellisiin kykyihin ja niiden käsitteiden, joita käyttää, kunnolliseen ymmärtämiseen. Jonkun toisen täällä heittämä idea vapaan tahdon illuusiosta kuulosti jopa uskottavalta - luodaan itsestä sellainen malli itselle, joka oikoo hieman mutkia, ja yksinkertaistaa oman toiminnan jonkinlaiseksi yhtenäiseksi persoonallisuudeksi, vaikka puolet jutuistamme olisi vain irrallisia kieli/päättely-jippoja (*). Ehkä psykologisesti vapaa tahto on samanlainen jäännöskäsite kuin vaikkapa tietokonegrafiikassa ambient-valo - kaikki se "epämääräinen", mitä ei vielä itsestään oikein ymmärrä (tai jaksa laskea tarkasti) tungetaan jonkin hienolta kuulostavan egoa pönkittävän mutu-käsitteen alle. Todennäköisesti emme pysty käyttämään edes kielemme hyvin rajoittuneita käsitteitä koherentisti, vaan muutamme oletuksiamme aina vähän asian vaihtuessa jne. Ontuva vertaukseni on, että kieliprosessimme vain ikäänkuin "surffailevat" erillisinä saarekkeina kokonaisajatteluprosessin korkeimmilla tasoilla. Mikään edellisestä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö parempaan ja jopa täydelliseen(??) kuvaukseen voitaisi päästä kehityksen tuloksena.
Oletetaanpa tällainen tehokas kieli värien käsittelyyn - mitä se mahdollistaisi?
Esim. sen introspektion ja käsittelyn, että sinisen värin näkeminen voisi (tämä on tietenkin hypoteettista ymmärrettävistä syistä, en väitä tietäväni, miksi sininen näyttää juuri siltä) alitajuisesti laukaista joitain ennen kieltä opittuja tulkintoja ja prosesseja, jotka ohjaavat meidän toimintaamme kielitietoisuudelta piilossa. Vaikkapa epämääräisiä moodeja "edessä on kenties merta, ja olisi syytä varautua kala-ateriaan" :) Tai vaikkapa luomien ja finnien erottaminen värin perusteella ihmisen iholta - mahdollisia selityksiä riittää!
Ero on siinä, että värin käsite on näköaistiin sidottu ja fenomenaalinen, kun taas painovoiman käsite on teoreettinen ja fysikaalinen.
Painovoima ei ehkä ollut havainnollinen esimerkki, mutta ajattele vaikka ylä- ja ala-suunnan tunnistamista. Mistä ihmeestä ne aivot oikein tietävät, mikä on kuvassa yläreuna ja mikä alareuna - tuskinpa näitä kannattaa ainakaan heti mennä mihinkään sielun selitykseen sisällyttämään :) Minusta tämä ylä/ala-käsiteparin "kokeminen" on täysin vastaavaa "ihme" kuin värien kokeminen, mutta jotenkin siitä ei nyt jaksa kirjoja kirjoittaa. Se on tuttu, ts. olemme pyöritelleet näitä tuntemuksia koordinaatiotaitoa opetellessa ja tunnemme hallitsevamme sen - tästä syystä se tuntuu ymmärrettävältä - osaamme jo leikkiä sillä. Mitään "syvällistä", mystistä selitystä en pidä mielenkiintoisena etsiä.
Olen erittäin pintapuolisesti perehtynyt joihinkin nykyisiin tekoälymenetelmiin (ja toivon totisesti, että joku paremmin asian osaava opastaisi minua virheoletuksistani), mutta mielestäni esim. ulkoaohjatut (opetetut) neuroverkot eivät ole vielä lähelläkään sitä mekanismia, jolla ihminen oppii. Hypoteesini on, että tällainen "yhden tunnetun vaikean/monimutkaisen speksin ratkaisun etsiminen jostain ratkaisuavaruudesta" ei tule ikinä saavuttamaan mitään korkeampaa älyllistä astetta, vaikka kapasiteettia riittäisikin yllinkyllin.
Ratkaisua voisi lähtee hakemaan jonkinlaisesta hybridiverkosta, jossa ensin aistihavainnot ja niistä "jalostetut" korkeammat tulkinnat/mallit tapahtumille rakentuvat alhaalta ylöspäin opportunistisesti. Aivot kasvattavat hiljalleen lapsen kehityksen aikana korkeampia tulkintoja "itseorganisoituvasti" jonkinlaista kompleksisuusmetriikkaa käyttäen. Arvaisin, että esim. silmämunan pohjassa olevien neuronien spatiaalinen läheisyys vaikuttaa tähän metriikkaan alimmilla
tasoilla voimakkaasti. Jatkossa se voi olla jotain sen suuntaista, että useasti toteutuvat patternit saavat oman "jatkoneuroninsa", jonka laukaisu siis tulkitaan tietyn korkeamman käsitteen havaitsemiseksi. Esim. ihmisen tunnistaminen kuvasta tapahtuisi niin, että ensin tunnistettaisiin viivoja ja kuvankäsittelyn tasolla olevia yksinkertaisia muotoja joista seuraavilla tasoilla syntyy valoisuuden muutoksia tutkimalla esim. kolmiulotteisuutta tunnistetulle hahmolle, minkä jälkeen tunnistetaan esim. ihonvärin ja muodon avulla sormi tai varvas, joista taas hierarkisesti rakentuu raaja, joista rakentuu ihminen jne.. Koko tätä vaihetta voi ajatella eräänlaisena "mielenkiintoisuuden filtterinä",joka karsii epäoleellisen pois jatkovaiheilta, jotta _taitojen_ oppiminen saisi mielekästä syötettä. Uteliaisuus-vaisto olisi tässä mallissa eräänlainen fokuksen valitsin, jota voisi esim. ohjata se, kuinka paljon uusia & mielenkiintoisia (hyvin pakkautuvia, toistuvia) piirteitä havaitaan tietyssä osassa havaintokenttää. Myös suuri osa itsensä tiedostamisesta tapahtuu täsmälleen saman ulkomaailman tulkintakoneiston läpi. "Minä" vain on siten tärkeä tutkimuksen kohde, että se seuraa kaikkialle mukana ja lisäksi omaamme kaikenlaisia voimakkaita sisäaisteja (vaikka vatsan täyttöaste), joita muut eivät näe.
Output-puoli taas toimisi pääsääntöisesti erilaisten vaistojen (tunteiden?) (sosiaalinen hyväksyntä = päänsilitys, lässytys jne., nälkä, kipu, pelko ..) sekä ulkomaailman palautteen mukaan itsenäisesti. Tämä muistuttaisi enemmän perinteisten keinotekoisten neuroverkkojen toimintaa, jossa keppi ja porkkana "veistävät" inkrementaalisesti aivomassaan funktioita, jotka tuottavat toivottuja lihasliikesarjoja. Uskoisin, että nämä "taidot" myös kehittyvät erillisinä, modulaarisina taitoina, ei minään "yhden suuren ongelman ratkaisuna" ja paremminkin kombinoituvat sitten korkeammalla tasolla pienemmistä osasuorituksista. Nämä tulostusfunktiot saavat myös jotenkin aistitulkintoja parametreiksiin, mutta en ole pohdiskeluissani vielä ehtinyt miettiä enempää. Turhaantuminen voisi olla eräänlainen output:ia ohjaavat ylävaisto, joka palkitsee minkä tahansa tekemisen, ettei ihminen jähmettyisi aivan paikalleen ilman motiivia (tavallaan uteliaisuuden "peilikuva"). Ideana tässä käsienheiluttelussa oli lähinnä se, että varsinainen sivistynyt äly joudutaan ohjelmoimaan ihmiseen kulttuurilla ja nämä output-funktiot, jotka varsinaisesti tuottavat puheen/ajattelun ovat täysin erillisiä sitten siitä havainnosta ja tulkinnasta, jonka annamme omille touhuillemme. Tämä voisi myös siististi selittää kokeessa havaitun viipeen tietoisuudelle omista toimistaan. Täytyisi ruveta ilmeisesti kirjoittamaan C++-kirjastoa näiden ajatusten pohjalta, että saisi edes jonkinlaista käsitystä siitä, toimivatko ideat.
(*) Itse asiassa ajattelen, että ihminen on varsin "tyhmä" eläin, mutta kulttuuri, jota ajattelumme pitkälle on, peittää tämän tyhmyyden, koska se muodostaa sosiaalisen verkoston, joka rajoittaa efektiivisesti niitä tilanteita, joihin joudumme. Esim. matematiikanopettaja keksii tehtävän - kuinka - tietenkin hän on aikaisempia tehtäviä tutkimalla oppinut jonkinlaisia patterneja näiden tuottamiselle ja kombinoi vanhoja ideoita ja ehkä lisää jotain pientä uutta päälle. Sitten opiskelija ratkaisee tämän tehtävän (ensin elettyään samassa kulttuurissa ja kohdattuaan samoja ajatusrakenteita) ja on tyytyväinen omaan erinomaisuuteensa. Toisaalta, jos valitsee hieman hankalampia tehtäviä ratkaistavakseen (esim. matematiikan olympiatehtävien hankalammat tehtävät), voi hyvin konkreettisesti huomata kuinka älykäs eläin sitä onkaan :(
Tästä tuleekin mieleeni eräs televisiosta tullut dokumentti, jossa alkuasukkaat vaihtoivat helmiä länsimaiseen rihkamaan ja ohjelman juontaja antoi äänensävyllään ymmärtää, kuinka alkeellisia nämä heimoihmiset olivatkaan, kun luopuivat helmistään. Epäilenpä, että alkuasukkaat naureskelivat partaansa länsimaisille ihmisille, jotka kukkoilevat sitten kotimaassaan helmet kaulassaan.
Olisin valmis kehittämään tätä ideaa siihen suuntaan, että ihmisen älyn eläinten älystä oleellisesti erottava tekijä onkin enemmän vaistopohjainen kuin kapasiteettipohjainen (tai siten, että tarve kapasiteetille syntyy helposti tämän vaiston syntymisen myötä). Moukkana en tietenkään ole perehtynyt biologiaan kovin hyvin ja esittelen tässä ideoita teoreettisesta lähtökohdastani, mutta kuitenkin, voisiko pelkkä voimakas sosiaalisen hyväksynnän tarve (vaisto?) irrottaa lapsen kehityksen ikäänkuin välittömän ympäristön "objektiivisen todellisuuden" tarpeilta kuten nälkä, kylmä, pelko jne. ja näin luoda puitteen kulttuurin säilymiselle yhteisössä ja kumulatiivisen käytöksen kehittymisen.
PS. Pahoittelen mahdollisia (ajatus)virheitä tekstissä - en jaksanut alkaa oikolukea, kun tulikin innostuttua runoilemaan hieman enemmän.
absolutely forced moves (anything which is obviously urgent)
thick plays (if there's a weakness)
influence
oba (for the purposes of this list, an oba is defined as any move which is mutually big)
large territorial plays (this can include invasions and keshi)
others (e.g., gote-no-sente, kikashi)
I think you should use higher priority for kikashi.
I suggest following procedure after you have decided your move: Now you have more information about the future of the game than your opponent. Think if there are some plays in other parts of the board that your opponent would answer your moves differently if he knew your next move. Then play all "non-harmful" sente-enough kikashi plays of this type before your actual move.
Also I would suggest that always try to visualize a couple of moves ahead after decision and before placing the stone to avoid rash mistakes we amateurs do so often.
Use your opponent's time for life&death considerations, calculate territories etc.
Also in the late endgame forget the rule reverse-sente is twice the value of gote. It is not accurate enough if you just have a couple of minutes for thinking. Quite simple and as far as I understand better algorithm for simple endgame is to put gote plays in descending order g1,(g2),g3,(g4),g5, .. and calculate the difference of sum of odd and even indexed lists of gote plays and compare this to the size of biggest reverse-sente. Now you can see that the value of gote is something between 0-1 times the actual value of the move (and reverse-sente is its actual "gote" size). But more importantly: Most mistakes in the endgame of amateurs at my level (2k*) are misreadings of size of the move, not the actual order of moves, I think.
If you want to apply this algorithm to the beginning or the middlegame, maybe you could just pick the couple of biggest gote looking moves, evaluate their approximate size and do the subtraction to these moves (like above) and approximate the end of the gote-move list as 0.5*biggest remaining gote (0.5 is the average size of the gote play - My guess is that this approximation of gote size will be much more accurate in "slow" territory contest games than in fighting/mojo games). It is also nice to see how the concept of miai comes from this algorithm.
