Paperinkirjoituksen loppukirin viisi vaihetta

1. jankuttava omatunto saa Steve Pallomeren voimat

(Developers)

2. intertuubihiljaisuus, kaleeritahtilaji, kofeiinia moottoriin
(Heavy Working Robot)

3. in the zone
(Ciara ft. Missy Elliott vs Wolfgang Gartner - Work A 5th Symphony)

4. deadline lähestyy
(Kummeli-härkönen & vilenius)

5. annetaan tulokset muille luettavaksi
(All work and no play makes Jack a dull boy)

Kuulin tänään pikku-ukon jyrisevän, mutta näiltä ääniltä ei suojauduta foliohatulla vaan salamansieppaimella. Pään ulkopuolelta syntyvän äänen aiheuttaa sähköpurkaus ilmassa ja pään sisäpuolisia ääniä voidaan kenties hoitaa pienemmillä sähköshokeilla. Ja totta vie ne aivotkin toimivat sähkökemiallisesti, mutta ennen kuin olemme sähköistäneet itsemme kokonaan, on luonnonkin ääniä tärkeää kuunnella.

(NARA ~ E.S.Posthumus (live nature video))

Jos Rammstein olisi Ruotsista, voisi siihen huutaa vain "mamma!". Tampereen kongressikin lähestyy eikä vastustajan muureja voi rikkoa pelkästään vuvuzelan voimalla, joten jos olisi aikaa, niin parasta olisi vaan "spela go-spel".

Linkit:
(Rammstein Mutter HD)
(Joshua Fit The Battle Of Jericho-Mahalia Jackson)

Kelataan kelaa ilman kornia poppia

Jotkut elokuvat voi hieman pakottaen jakaa kahteen ryhmään niiden keinojen perusteella perustuen siihen, rakentavatko ne elokuvan enemmän rytmin/musiikin/ajan/jännitteen-dimensiossa, johon on liitetty kuvia päälle lisukkeeksi vai tilassa/kuvataiteena/miljöönä, johon sitten laajennetaan juoni tai musiikki voimistamaan tunnetta. Musiikin ystävänä olen huomannut pitäväni monista elokuvista, joissa on itseäni miellyttävä ääniraita, mutta parhaissa pätkissä täytyy kaiken olla kohdallaan. Alla muutamia kohtauksia joistakin suosikkielokuvistani (ei kannata katsoa, jos ei ole nähnyt ko. elokuvia ennestään):

Kellopeliappelsiini on yksi niitä elokuvia, jotka antoivat väläyksen liikkuvien kuvien potentiaalista ilmaisumuotona, kun tämä vielä suhteellisen nuori taiteenlaji enimmäkseen pysyy konkreettisissa kertomuksissa eräänlaisen katusoitannan tasolla - tosin näilläkin on funktionsa. En lähde mestariteosta sen enempää pikaisesti purkamaan, mutta katsotaan nyt edes pari pätkää. Normaalisti filmin 24 framea sekunnissa tuottavat illuusion liikkeestä, mutta Kubrick loihtii patsaatkin tanssimaan parilla kuvalla:

A Clockwork Orange - 'Dance'

Samasta leffasta seuraava pätkä on toinen puoli kohtausparista, josta tässä Alex pistää laumansa ojennukseen tuuppaamalla kapinoijat mereen, ainoaan luonnolliseen elementtiin kulttuurin betoniartefaktien keskellä. Elokuvan jälkimmäisen puoliskon kohtauksessa yhteiskunnan edustajiksi, poliiseiksi, ryhtyneet kaverit sitten käänteisesti hukuttavat Alexia metsässä olevaan ainoaan keinotekoiseen vesikaukaloon.

A Clockwork Orange: Alex puts his Droogs in place 

Seuraavaksi virheettömällä rytmillä etenevää koreografiaa "Olemisen sietämättömän keveyden" loppukohtauksesta. Tulkinta-avain loppuun löytyy aikaisemmasta kohdasta, jossa Tomas löytää Sabinan valokuvan pöytälaatikosta, valkoisesta framesta ennen lopputekstejä ja elokuvan keskeisestä Oidipus-viittauksesta:

Unbearable Lightness of Being

Leon, teatteriversio (widescreen!), on yksi niistä elokuvia, joiden rakenne on virheetön: mitään ei voi elokuvasta poistaa ilman että jotain jäisi uupumaan, kohtaukset ja teemat lomittuvat saumattomasti draaman kaareksi ilman sen syvempiä filosofisointeja. Seuraavassa kohdassa hieman valotetaan elokuvan käytössä olevalla työkalupakilla päähenkilöiden mielensisältöjä.. kannattaa myös huomata hieno kuvien sarjakuvamainen 2d-rajaus/asettelu (myös erilaiset kameraobjektiivit näyttelevät melkein yhtä roolia tässä elokuvassa, huomionarvoinen on myös leffan kasvi/puisto vs. kaupungin rakennelmat-tematiikka ja viitaukset musiikkiin, jotka ovat kuin kunnianosoitus Kellopeliappelsiinin suuntaan):

Scene from "Leon: the Professional" - Matilda with Leon 

Kun näin Carl Saganin kirjaan pohjautuvan Contact-elokuvan aikoinaan elokuvateatterissa, en pitänyt siitä, vaan sain tunnenäppyjä elokuvan uskontopohdiskeluista. Pikkuhiljaa olen tosin kasvanut pitämään tästä Zemeckiksen filmatisoinnista ja loppujen lopuksi neutraalista tarinasta, joka kestää hyvin katselukertoja. Tähän tosin varmaan vaikuttaa se, että samaistun vahvasti päähenkilöön ja ei meitä katsojia hirveän usein hemmotella perinteisten teiniräiskintöjen aihepiirin ulkopuolella Hollywood-budjeteilla tehdyillä spektaakkeleilla:

Contact - The scene where Jodie Foster hears the "First Contact"

Viime sunnuntaina tuli käveltyä Tapiolasta Itäkeskukseen ja nyt olisi taas kutsuva ilma lähteä kaduille risteilemään. Urbaanissa viidakossa silmämunat imevät auringonsäteitä skannaten pienintäkin heikkouden merkkiä, joten varustaudun viileyden haarniskalla ja lataan musiikkia kännykkään. Kuten tiedämme, on Tarantino vienyt elokuvissaan tyylin ja katu-uskottavuuden loogiseen päätepisteeseensä niin, että siitä tulee jo taidetta/huumoria ja silloin pitää myös ääniraidan olla kohdallaan.

(April March - Chick Habit)

Aikoinaan Napakympissä vieraat aina sanoivat itseään rehellisiksi, mikä tietenkin signaloi, että tietää milloin kuuluu sanoa olevansa rehellinen, sillä toki epärehellinenkin niin olisi voinut sanoa. Tosiasiassahan rehellisyys on hyvä pääkopan lahonestoaine eikä edes tarvitse muistaa mitä on kellekin turinoinut. Siispä jos näin perjantai-iltana on tarvetta käheälle böönalle, niin kannattaa mieluummin kehua vaikka naamakirjassa olevansa suorastaan Einsteinin ja Schwarzeneggerin yhdistelmä.. jos sitten osoittautuukin pettymykseksi, niin vielä voi pelastautua sanomalla omaavansa ensimmäisen ulkonäön ja jälkimmäisen puhetaidot. Enivei, se on viikonloppu ja aurinko paistaa..

(Stella Starlight Trio - Tainted Love)