(2001: bone to spaceship)
sfnet.harrastus.elokuvat: Nyt se on virallisesti todettu
31.3.2000 10:00
31.3.2000 10:00
Pentti J Lajunen kirjoitti 30.3.2000:
2001:sta testinäytöksen jälkeen leikattu pitkä jakso apina- ja tonava kaunoinen-jakson välistä... jälkimmaista tosin en ole nähnyt, mutta kohtauksesta on tullut leikatussa muodossaan yksi elokuvataiteen ikoneista, joten tuskinpa se leikkaamattomassa muodossaan olisi pärjännyt ainakaan paremmin).
Mielenkiintoista, varsinkin kun ottaa huomioon juuri tuon leikkauksen voimakkaan vaikutuksen elokuvan merkityssisältöön: Avaruusalus on vain huippuunsa paranneltu luu - kaikki muu ihmisen yhteiskunnallisuudesta ja kulttuurista yleisellä tasolla voidaan redusoida tämän elokuvan teeman kannalta tähän leikkaukseen - kielikin on "vain" työkalu. Tuhansien vuosien hyppy leikkauksessa esitti kaksi kehityksen tasoa: geneettinen (solu) ja kulttuurinen (äly). Visuaalisena oivalluksena avaruusalus telakoitumassa asemalle tässä "taivaallisessa baletissa" toi mieleen kellokoneiston vertauksena älyn rakennelmille - suoria viivoja ja ympyröitä. Hal, ajatteleva kone ei enää ollutkaan pelkkä "luu" - sitä ei voinut ymmärtää ja hallita, matka kolmannelle evoluution asteelle oli alkanut. Tämä seuraava kehityksen askel on suurimmassa määrin mysteeri meille toisen kerroksen asukeille, mutta tässä olisi varmaan paikallaan Nietzschen käyttämä yli-ihminen, runollinen ilmentymä tuolle kehityksen tuntemattomalle suunnalle. Olisiko muka sattumaa, että 2001 alkaa Richard Straussin "Also sprach Zarathustra"-kappaleella? (myönnetään, että edellinen teksti oli hiemman häpeilemätöntä, varsinkin kun en mielelläni puhuisi arvostamistani elokuvista näin suppeasti - eihän tällainen lyhyt sepittely anna oikein arvoa noin hienolle teokselle).
Sfnet.harrastus.musiikki.klassinen-ryhmässä oli muuten vähän aikaa sitten keskustelua musiikin (ja samalla tämä koskee taidetta sekä kulttuuria yleisemmin) merkitysten mahdollisesta yksikäsitteisyydestä eri ihmisille. Tuo luu-avaruusalus-leikkaus on hyvä esimerkki sellaisesta kerronnan tekniikasta, että lisäämällä esim. jokin tarpeeksi räikeä ja redundantti yksityiskohta muuhun sisältöön, voidaan tehokkaasti karsia vaihtoehtoisia tulkintoja, koska tuon yksityiskohdan sovittaminen muihin tulkintoihin olisi liian työlästä ja itse räikeys osoittaa, ettei sen lisääminen teokseen ole ollut sattuma. Räikeys-kokemus syntyy siitä, että yksityiskohta rikkoo jotain tottumusta, joka on mahdollisimman yksinkertainen ja jokapäiväinen kulttuurissamme. Ts. mikäli ymmärtäisimme räikeyden ei-räikeytenä, emme oikein muutenkaan istuisi vallitsevaan yhteisöön. Tämäntapaisella räikeyden liittämisellä virheenkorjausinformaatioon voidaan teoksen sisällön merkityksien rajauksien varmuutta palauttaa yhteisön perustavempien merkityksien varmuuksiin ja taiteilija voi kontrolloida merkitysten muodostumista. Se, että kaikki informaatio on monitulkinnaista, ei tietenkään tarkoita, että näitä tulkintoja todennäköisesti kukaan kuluttaisi.
Ihmisten peruskäsitteet voivat toki järjestyä ihmisillä eri tavoilla, mutta luulisin, että erot ovat loppujen lopuksi pieniä siitä syystä, että tietyt mallit ovat paljon tehokkaampia kuin toiset ja aivot pyrkivät myös energiankulutuksen minimointiin. Vähän samalla tavalla, kun esim. kaataa hiekkaa ämpäristä, muodostuu lattialle todennäköisemmin aina epämääräinen, mutta samankaltainen loiva kasa kuin hiekkalinna yksityiskohtineen (lattian muoto "tulkitsee" kaadettavan hiekan lopputuloksella, yksittäiset jyväset voi ajatella kertyviksi tulkinnoiksi). Toinen vertaus voisi olla sellainen vitsi, että postmodernisti voi monivalintaälykkyystestistä valita mielivaltaisen tuloksen itselleen, koska aina löytyy jokin tulkinta, jolla oma valinta on oikea vastaus kysymykseen. Kun viesti tulkitaan, voidaan tulkintakin tulkita (myös rekursiivisesti) jostain toisesta merkityskontekstista ja havaitaan, että nämä vaihtoehtoiset tulkinnat sisältävät paljon enemmän informaatiota kuin se "oikea" tulkinta - yleensä jopa enemmän kuin itse alkuperäinen viesti ja näin ihmisten kehityksessä merkitykset pinoutuvat peruskokemusten päälle samalla tavoin. Ts. Douglas Hofstadterin terminologialla musiikki kuuluisi vaihtoehtoisilla tulkinnoilla enemmän levysoittimesta kuin levystä.
Lopuksi vielä hiemman lisää taiteen analyysiä eri aiheesta: Jos ajatellaan, että taiteellisuus on viestin/informaation attribuutti, niin lähemmäksi taiteen olemusta pääsee tutkimalla ensin yleisemmin tuon viestin rakennetta. Itse jakaisin viestin sisällön mm. hyötykuormaan ja huutomerkkeihin. Huutomerkki on sellaista viestin "oheismateriaalia", joka kehottaa viestintätapahtumassa lukemaan viestin varsinaisen syvemmän sisällön tarkemmin (tämä kehoitus voi toimia myös alitajuisesti). Esim. jos uutislähetyksessä raportoidaan sodasta, voidaan siinä näyttää verisiä ruumiita ja ihmisen inhoreaktio on voimakkaampi, kuin jos sodan tilastoja esiteltäisiin taulukkolaskennan kaavioilla. Näin kokijan aivot vastaanottavat suoraan syvemmälle. Mielestäni taiteen yksi ominaisuus on, että se on propagandaa ja on vastakohtaista oppikirja-viestille, joka pyrkii varovaisella objektiivisuudellaan ja tahallisella tylsyydellään pakottamaan mielen itse muodostamaan käsityksen aktiivisesti ja kriittisesti.
Suhteessa tieteeseen, taide voi myös olla mielikuvituksellisempaa ja pelata osittain keskeneräisillä ajatuksilla. Tieteentekeminen on usein "leikkiä" puolinaisilla mielikuvilla ennen kuin ne kiinnitetään ja oksastetaan kokonaisuuteen. Taiteen kulttuurissa hyväksytään, että tuolla leikilläkin on arvoa, sillä tarpeeksi vaikeita ideoita ei yksittäinen ihminen kykene pukemaan tieteen byrokratiaan ja täydelliseen pelkistykseen. Huutomerkkiosuus on taiteilijan keino päteä taidoillaan ja osoittaa esitetty kysymys pohtimisen arvoiseksi. Ihmisen tarve niin päteä älyllään kuin ihailla sitä on evolutiivinen - kukapa meistä ei haluaisi olla komeimman soidinlaulun kohde.
