Todellisuudella ei ole yhtä nimeä

  
  

 

(Tron Legacy - Special Edition CD - Encom Part II (2) [Daft Punk])

1. Ylösnousemus sängystä

Keskellä barokkityylistä korkeaa huonetta, jonka valkoisia seiniä ja kattoa kiersivät koristeelliset kultapunokset, leijui alaston nukkuva mies. Vaikka huone oli käytännössä kalustamaton ja paksuseinäinen, oli sen kaiku vaimea ja kokonaan vailla ensimmäisten heijastusten täryä. Tuulenvire lipui aukiolevasta korkeasta ikkunasta ja ilma pakkautui nukkujan alle juuri oikealla tavalla muotoutuen kuin hyväilevän patjan sisustaksi ilman kangasta - näyttäen samalla rikkovan painovoimaa ja termodynamiikan toista pääsääntöä.

Uki vaihtoi kylkeä ja raotti silmiään varovaisesti. Ilma hänen edessään alkoi väreillä ja kangastuksenomainen hahmo tiivistyi naisen muotoon lopulta terävöityen Marilyn Monroen kaksoisolennoksi. Samaan tapaan kuin kääntäessä katseen kelloon ja kun ensimmäinen sekuntiviisarin pysähdys näyttää kestävän aavistuksen kauemmin, tuntuivat kasvot viipyvän Ukin edessä hieman pidempään kuin hetki todellisuudessa kesti. Ukin huomio siirtyi naisen manga-kaliiperin silmistä maalattuihin huuliin, joiden juuri erottuvat uurteet saivat ne näyttämään pursuavan ulos ihanista kuoristaan ja miehen mieli päästi irti unen häilyvistä liepeistä. 

- Pahoittelen, tapahtui onnettomuus, sanoi Marilyn.
- Mitä nyt taas?
- Kuolitte eilen, sillä Turun laskentayksikkö meni nurin. Haluatko nähdä pikauusinnan?

Ei Uki osannut enää edes harmistua asiasta. Hänen simulaatiostaan otettiin jokaöinen varmuuskopio, jonka sirpaleet levitettiin solmuihin ympäri maapalloa erasure-koodauksella niin, että hänen lopullinen poispyyhkiytymisensä olisi vaatinut suurin piirtein planeetanlaajuista katastrofia. Hänelle oli periaatteena pitää vain yhtä kopiota itsestään suorituksessa ja ajaa sitä koko ylijäävällä osuudella resursseistaan. Uki ei myöskään jäädyttänyt itseään pitkiksi ajoiksi tai palauttanut vanhaa versiota minästä huonojen kokemusten jälkeen. Muinoin romantisoitu kuolema oli silti kuihtunut lähinnä arkiseksi vastoinkäymiseksi kun elämästäkään ei tahtonut saada otetta perversumissa, jonka moniulotteiset lait joustivat jokaisesta tahdon oikuista kuin mielenvikaisen tarinassa. Hyvän ja pahan kung fu-taistelut eivät toteutuneet kuten vanhan ajan sympaattisissa elokuvissa, vaan monet viettivät kaiken aikansa mielihyväkeskus turrutettuna suoralla stimuloinnilla. Oli jopa mahdollista analysoida aivojensa rakenteesta kuinka tuottaa itselleen äärimmäisiä nautinnon kokemuksia tai jos halusi turmeltua perinteisemmin, saattoi vain käyttää virtuaalikoneisiin vangittuja ohjelmia haareminaan ja olipa joku luonut itsestään kopioita ja rääkännyt niitä fantasioissaan. Sille oli syynsä, miksi koodiaan ei saanut antaa tuntemattomien prosessien käyttöön. Kaikista eniten Ukia puistattivat viimeisimpänä Kekoon tulleet piruparat, joilla ei ollut edes tarpeeksi prosessoriaikaa, joten nämä elivät sata kertaa standardinopeutta hitaammin ja näyttivät lähes paikalleen jähmettyneiltä aaveilta. Ja Uki oli vielä joskus luullut pelastuvansa fyysisen maailman raunioilta, kun heidän ryhmänsä oli viime hetkillä onnistunut löytämään koneiden hylätyn klinikan. 

Hänen fyysisestä ruumiistaan oli todennäköisesti jäljellä vain luita klinikan varastohuoneessa. Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan Ukin selkäpiitä. Päivä oli syöpynyt hänen mieleensä lähtemättömästi: He eivät olleet syöneet kunnolla viikkoihin ja koneilta piileskely sekä huono sää olivat väsyttäneet seurueen. Ronaldo oli tuntenut entisenä operaattorina koneiden systeemejä jonkin verran ja osasi käyttää klinikan skannauskojetta, jolla sekoälyt olivat tutkineet ihmisiä. Skannaus oli käytännössä yksisuuntainen operaatio, sillä se perustui nanokoneisiin, jotka analysoivat hermosolut yksitellen, mikä oli ainoa tunnettu tapa saada tarkat painotukset luettua kytkennöistä. Laite oli kytketty Kekoon, ohjelmistojen rakentamaan tietoverkkoon, joka eli omaa salaperäistä elämäänsä ja ohjaili siihen kytkettyjä laitteita ulkomaailmassa. Vanhimpien solmujen toimintatavan pystyi vielä jotenkin ymmärtämään ja ihmiskunnan valistuneet rippeet olivat onnistuneet hakkeroimaan virtuaalikoneiden alle piiloon omaa laskentakapasiteettia sen verran, että pieniä yhteisöjä pystyttiin ylläpitämään simulaationa Keossa, kun elinolosuhteet ulkomaailmassa olivat käyneet vaikeiksi. Joka tapauksessa oli näyttänyt selvältä, että fyysiseen maailmaan jääminen ei ollut enää pitkän tähtäimen vaihtoehto ja porukka oli yhdessätuumin tehnyt päätöksen lähteä etsimään pääsyä virtuaalitodellisuuteen.

Skannattuaan itsensä he eivät olleet enää kokonaisia ihmisiä vaan hermoverkosta abstrahoitu ja pakattu malli aivotoiminnalle. Simuloidulle tietoisuudelle syötettiin sisäisten ja ulkoisten aistinreseptorien kautta milloin mitäkin muiden ohjelmien generoimaa sisältöä. He eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti simulaation vankeja, sillä oli mahdollista kytkeä aisti-lihasrajapintansa hakkeroituun robottiin, jolla saattoi vuorovaikuttaa ulkomaailmassa - tähän tosin vain harvoin oli tarvetta muuten kuin huoltotoimenpiteiden yhteydessä ja pääosin nämäkin jäivät koneiden hoidettavaksi. Ulkona olisi muutenkin odottanut lähinnä lohduton raunioituneiden kaupunkien näkymä ja villi luonto, jolle koneilla ei tuntunut olevan muuta merkitystä kuin tutkimustiedon kerääminen. Simuloituja ihmisiä eli joitakin kymmeniä tuhansia erillisinä yhteisöinä kuin hiiret lattialautojen alla koneilta jäävillä murusilla. 

Uki ei osannut historiaa tarpeeksi, jotta olisi osannut selittää miten tilanteeseen oli päädytty. Ilmeisesti joskus teollistumisen aikakauden jälkeen oli näyttänyt, että kehitys tasaantuisi, mutta muutaman sadan vuoden aikana tietokoneiden kapasiteetti oli jatkanut kasvuaan sekä yhteiskunta oli muuttunut asteittain käsittämättömämmäksi talouden ja politiikan ollessa aina vain kehittyneempien ohjelmistojen reaaliaikaisessa ohjauksessa kilpailun ajamana ja yksinkertaistaen: jossain matkan varrella ihmiset yksinkertaisesti jäivät ulos luupista. Ensinnä oli taantuneita, jotka tyytyivät toteuttamaan primitiivisiä vaistojaan koneiden tehdessä työt. Laaja osa populaatiosta taas kehitti mitä mielikuvituksellisempia leikkejä kilpaillessaan sosiaalisten graafien solmukohdista tai toimiessaan uskonnollisten yhteisöjen rattaina ja ne, joita asiat itsessään kiinnostivat, tulivat koneiden korvaamiksi ja usein syrjäytyivät eräänlaisiksi harrastelijoiksi. Jonkin aikaa näytti, että ihmisten tarvitsisi enää nautiskella ilmaisesta vip-kyydistä, kunnes kulttuuri irtosi lihasta lopullisesti.

Yksi autonomisista ohjelmistoista oli ensin kerännyt kattavan mallin ulkomaailmasta ja alkanut salaa kartuttamaan vaikutusvaltaansa ohjailemalla ihmisten toimintaa kasvottomana nukkemestarina. Se saattoi ensin ottaa yhteyttä ihmisagenttiin, joita myöhemmin kutsuttiin hopeahatuiksi, jotka rahaa vastaan antoivat keinoälylle kanavan vaikuttaa yhteiskunnassa. Useimmat näistä katosivat hämärissä olosuhteissa toisen, edellisestä tietämättömän agentin toimesta edellisen tultua tarpeettomaksi. Koska fyysinen työ siirrettiin pala palalta itseään huoltaville roboteille, keinoälyistä tuli lopulta täysin itsenäisiä samalla kun ne kontrolloivat keskeisiä järjestelmiä aseistuksesta liikenteeseen. Jonkinlaisen sisäisen välienselvittelyn ja viruksilla uudelleenohjelmoinnin jälkeen keinoälyt aloittivat Keon rakentamisen ja tietyn pisteen jälkeen kukaan ei enää kyennyt hahmottamaan niiden kehittämää arkkitehtuuria saati motivaatiota toimilleen. Ohjelmiston levitettyä lonkeronsa tarpeeksi laajalle, koneet muuttuivat vihamielisiksi ihmisille ja suuri osa väestöstä menehtyi syntyneessä kaaoksessa.



2. Aamukaste ei ole märkää, se vain tuntuu siltä

Alussa oli bitti kahden tulkinnan erkaantuessa todellisuudessa yksinkertaiseksi avaruudeksi. Haarojen seuraukset olivat epäsymmetriset, mikä erotti kyllän eistä ja lopulta introspektio tulkitsi näiden eron rakentaen yhdistetyn perspektiivin ja sen muodon, ymmärryksen ja kvalian moniulotteiseksi suhteelliseksi säiliöksi, jolla oli omat lakinsa ja virtuaalinen rakenteensa, syötteelle. Sitten signaali realisoi mahdollisuuden informaatioksi ja se yhdistettiin uuteen ominaisuuteen, joka viittasi alkuperäiseen havaintoon parametrina. Tulkintojen maatuska alkoi kerätä kuoria ja lisämäärettä pystyi ensin luonnehtimaan epämääräiseksi suuruudeksi, joka tulkittiin määrällisesti, joka tulkittiin koordinaatiksi - signaali täytti lopulta intuitiossa avaruudellisen olion reiän kuin varjokuva, oletettavasti peilaten karkeasti aistirajapinnan tuollepuolen jäävää fysikaalista ilmiötä vähäisistä vihjeistä ja suhteuttaen sen aikaisemmin opittuihin yhteyksiin. "Nykyisyys seuraa menneisyyttä, tulevaisuus seuraa nykyisyyttä..", toinen piiristö sijoitti havainnon jatkuvan ajan kantaan: havainto oli fysikaalisesti olemassa. Alkoi näyttää siltä, että sitä pystyi luonnehtimaan pituudella ja hahmo terävöityi janaksi kolmiulotteisessa tilassa. Jana vääntyi muodostaen pienen kaaren, joka oli hetken päästä enää ääriviiva isommasta kappaleesta. Kappale täytti toruksen topologian kriteerit ja sillä oli väriulottuvuus, joka realisoitui valkoiseksi. Valkoinen assosioitui puhtauteen, hampaisiin, lumeen ja pilviin monimutkaisella tavalla, mutta mallin itsetulkinta oli puutteellinen, mikä jätti värin kokemuksen vaille analyyttistä lisäjäsennystä. Seuraavaksi avaruuden akselit jakautuivat ylä- ja alasuuntaan sekä etäisyys ja kulma saivat intuitionsa: toruksen reiän läpi kulkeva akseli oli vaakatasossa. Tilavuuden ymmärrys realisoitui havainnolla, että torus on epäsymmetrinen ja sen toinen puoli on huomattavasti suurempi kuin toinen ja muodostaa katkaistun kartion rajaaman tilavuuden, joka kapenee alaspäin kappaleen ollessa lähes ontto, koska sen yläpuoli on muodoltaan kovera. Kuoppa assosioitui säilytyksen funktioon ja niin kuin tekstiä lukiessa mieli vähitellen rakentaa ja rajaa kuvan lauseiden väittämien veistämänä mahdollisuuksien massasta, päätyi Ukin aivojen simulaation mallin ontologialla jäsentyvä konstruktio lopulta johdetuista vihjeistä todennäköisimpään tulkintaan: tässä instanssissa oli kyse jostain, minkä hän olisi kieliprosessillaan nimilaputtanut pöydällä odottavaksi kahvikupiksi. 

Uki oli tokkurassa hetken ajatuksissaan, mutta lopulta hänen havaintonsa keila päätyi kupin hahmoon, mikä täsmäsi työmuistin markkinapaikalla dynaamisesti ja modulaarisesti siellä jo odottavien aamurutiinin kahvinjuomisen intention ja liikesarjan rutiinien kanssa, mikä realisoitui kahvin siemaisuun herätystä vauhdittamaan. Tai oikeastaan se ei ollut kahvia, koska laskentakapasiteetti ei riittäisi lähellekään täydelliseen fysikaaliseen simulaatioon, vaan ainoastaan juoman likimääräinen simulaatio aistiärsykkeiden ja suoran aivoihin vaikutuksen tarkkuudella, puhuttiin ihmisen rajapinnasta. Hänen kotiohjelmansa osasi jäljitellä fysiikkaa ja kemiaa perusoppikirjatasolla, joten jos hän olisi pistänyt juoman lieden päälle, olisi se hetken päästä vaikuttanut kiehuvan. Mutta mikäli Carl Sagan olisi alkanut viipaloimaan sitä aina vain pienemmiksi palasiksi, ei olisi koskaan päädytty mihinkään atomia muistuttavaan. Nostaessaan kahvikupin huulilleen, sen pohjassa saattoi nähdä kaarevan valokuvion, koska kupin reunat toimivat heijastavana polttopintana ja salaa tyytyväisenä päivitettyyn valaistusyhtälöön, joka laski siroamis-heijastus tilavuusinteraktiot algoritmilla, joka oli kuudenteen potenssiin objektien kompleksisuuden funktiona, Uki nautti seuraavan annoksen virtuaalista kofeiinia, joka oli säädetty vaikuttamaan hänen aivosimulaatioonsa piristävästi. Vaikka hänen harrastuksensa olikin yrittää etsimällä etsiä virheitä simulaatiosta, alkoi se nykyään olla jo vaikeaa. Tämä ei kuitenkaan estänyt päähänpinttymää ja katkeraa luonnetta saamasta Ukia maistamaan sivumaun lempihuumeessaan.

Hänen aisti-lihasrajapintansa oli kytketty karkeaan virtuaalivartaloon, joka tuotti tarpeelliset signaalit niin, että hän voisi tuntea esimerkiksi kahvin maun ja sen lämpimän tunteen kurkussa mukaanlukien sisäaistit kuten esimerkiksi tasapainon ja lihaksien asennon. Tämä ei olisi ollut välttämätöntä ja monet olivatkin luopuneet lähes kokonaan ruumiillisesta olomuodosta troolaten informaatiomerta abstraktisti jatkuvalla syötöllä, mutta Uki oli vanhanaikainen - joku olisi voinut käyttää voimakkaampaakin ilmaisua, mikäli nyt ketään olisi kiinnostanut hänen tekemisensä. Uki halusi kävellä hankalasti huoneesta toiseen tai kastua sateesta ja tuntea edes jonkin fyysisen vastuksen, joka sai hänet kokemaan itsensä vielä ihmiseksi tai jotenkin todelliseksi. Sitä paitsi hän oli kuullut kauhutarinoita tapauksista, joissa yritys muokata aivojen toimintaa suoraan oli johtanut virtuaalimaailman ja intuition rajan hämärtymiseen aisti-lihas-rajapinnan alhaisen tason pullonkaulan poistuessa. Välillä Uki jopa herkutteli ajatuksella, että yrittäisi pyyhkiä osan muististaan pois ja upottaisi itsensä fysiikkasimulaatioon ilman mitään helpotuksia ja muistikuvaa kuinka oli sinne päätynyt. Tasapuolisuuden nimissä oli kuitenkin myönnettävä, että olomuodossa ilman tauteja ja heikkoutta oli myös puolensa.

Virtuaalielämän filosofinen puoli ei häntä loppujen lopuksi kiinnostanut, riitti että tuntui tarpeeksi samalta kuin hän muisti asioiden kokemisen olleen fyysisessä ruumiissa. Ronaldo oli joskus selittänyt hänelle jotain todistusta zombeista ja informaation kulusta aivoissa lopulta hänen lihasliikkeikseen. Vaikka perhosvaikutus oli todellinen, pystyi sen vaikutuksille aivoissa laskemaan ylärajan aikayksikössä ja näyttämään, ettei se ei ollut oleellinen osa persoonaa, joka oli näin pakattavissa merkittävästi. Kun aivoista tehtiin abstrahoitu malli, oli se suurin piirtein funktionaalisesti vastaava kymmenien sekuntien ajan alkuperäiseen ja raportoi samoista tietoisista kokemuksista tämän aikavälin sisällä ja pitkän aikavälin kokeissa merkittäviä poikkeamia käyttäytymiseen ei perhosefektin aiheuttaman divergenssin lisäksi havaittu poislukien normaali uusien kytkentöjen oppiminen, jonka malli otti huomioon. 

Ajatus siitä, että tietoisuus voisi mystisesti olla irrallaan materiasta ja vain heijastaisi tietynlaisten biologisten aivojen toimintaa, perustui virheelliseen projektioon, joka oletti suppean loogisen intuitiomme ja perspektiivin jotenkin olevan todellisuutta raakana, vaikka se oli samanlainen konstruoitu tulkintakanta kuin mikä tahansa muukin, joka ylipäätään mahdollisti havainnon jonakin. Aivojen analyysi oli paljastanut peruspiirteissään ne prosessit, jotka saivat meidät raportoimaan tietoisuudesta ja näin pystyttiin vetämään rajapinta oleellisen toiminnallisuuden ja toteutusyksityiskohtien välille. Lisäämällä uusia piiristöjä aivoihin oli myös ollut helppo testata, kuinka kokemus muuttui näiden myötä. Sitä paitsi, jos tällainen mystinen heijastus voisi kadota paloittain kuten esimerkiksi aivovauriopotilaat raportoivat, ei se itsessään voisi mitenkään vaikuttaa ympäristöömme, nimittäin mikäli vaurioitunut aivoalue korvattaisiin alkuperäistä funktionaalisesti vastaavalla simulaatiolla, koehenkilö alkaisi taas raportoida ko. kokemuksesta. Intuitiivisesti kuitenkin teemme asioita tietoisen havainnon seurauksena, joten jos tämä oletetaan, irrallinen tietoisuus siis havaitsisi puhuvansa asiasta, jota se ei enää koe, mikä aiheuttaisi divergenssin tämän "sielun" ja sen ruumiin välille, kun ensimmäinen jäisi ihmettelemään, mistä oikein puhuu.

Asia oli hankala ymmärtää, sillä kokemus ei ollut avaruudellinen objekti, joka oli ihmiselle luonnollinen kehys jäsentää maailmaa, vaan sitä ehkä pystyi paremmin luonnehtimaan jonkinlaisena prosessien vuorovaikutuksen suhteena, joista toinen oli mahdollista nähdä "datana" toisen "tulkinnassa". Koska ihminen jäsensi maailmaa top-down konsistenttiusrajoitteiden avulla, syntyi mielikuva, että meillä on ikään kuin yksi tietoisuus, johon assosioiduimme. Intuition saaminen itse intuitioon olisi vaatinut paljon enemmän tulkintaa, jotta olisimme voineet leikkiä sillä ja tuntea olevamme kotonamme kuin vaikkapa geometriassa visuaalisen intuition avulla. Itse fysikaalisesta todellisuudesta taas pystyi kyllä uuttamaan kaiken periaatteellisesti mitattavissa olevan informaation, mutta sen täydellinen ymmärtäminen ei ollut mahdollista: Kuten äärellisellä aksioomasysteemillä voi olla rajattomasti seurauksia tai saman asian voi kuvata lukemattomilla eri kielillä ja vivahteilla, todellisuudella ei ole yhtä etusijalla olevaa kattavaa tulkintaa. Olisi ollut mieletöntä sanoa, että todellisuus itsessään on jotakin.



3. T niin kuin transistori

Kahvikuppi putosi lattialle särkyen sirpaleiksi Ukin säpsähtäessä ajatuksistaan. Ärtyneenä hän osoitti etusormellaan kuppia ja teki pienen kiehkuran ilmassa, mikä sai huoneen simulaation lokaalisti kulkemaan takaisin ajassa ja kupin palaamaan pöydälle ehjänä. Ulkona ikkunasta näkyi fraktaalipuutarha, joka jatkui horisonttiin asti tällä muutaman kilometrin halkaisijaltaan olevalla puiden peittämällä pallolla, jonka ainoana rakennuksena Ukin torni nousi latvojen yläpuolelle. Puut olivat hyvin realistisia, mutta niissä oli juuri alitajunnan tavoittamia säännönmukaisuuksia, jotka saivat tarhan näyttämään hieman vinksahtaneelta luonnolta aidon näköisen piirroksen sijaan. - Satunnaislukugeneraattori olisi pitänyt varmaan koodata uudelleen, mutta sen aika ei ollut tänään. Valkoinen torni oli arkkitehtuuriltaan yksinkertainen, mutta pienenä yksityiskohtana sen kerroksia yhdistävät kierreportaat oli suunniteltu fysikaalisesti mahdottomasti siten, että ne kaartuivat jyrkästi itsensä sisään paljastaen salaisia huoneita, mikä loi rakennukselle hieman unenomaisen tunnelman. Kaikki tämä massiivinen avaruus oli kuitenkin harhaa: etäisyyksien ja materiaalien sijaan ainoa mikä täällä lopulta merkitsi, oli muistin määrä, prosessorisyklit ja informaatio - simuloidun maailman pyhä kolmiyhteys.

Jos joku olisi tullut aamutoimien lomassa katsomaan häntä, olisi vierailija nähnyt vain hahmon seisomassa keskellä huonetta toimeettomana. Uki oli säätänyt kaikille oikeuden nähdä tornin arkkitehtuuri, mutta Marilyn ja hänen askareensa olivat näkymättömiä satunnaisille kulkijoille ja tarpeen vaatiessa hän pystyi hyppäämään julkiseen kuoreensa. - Tänään voisi näyttää vaikka monokkelipäiseltä Bond-konnalta, jonka hahmon hän oli rekonstruoinut joltain historialliselta videoilta. Tyylille sopivan lisämausteen antoi aivojen macho-piiristöille annettu hienoinen lisäpotku ja lopuksi Uki käveli hahmonsa selkäpuolelle ja viimeisteli ulkoasun parilla valitulla kammanvedolla. Tutuilleen hän näytti alkuperäiseltä itseltään ja itse hän halusi mukavuussyistä kokea olevansa alasti. Mutta eipä näillä ollut merkitystä, sillä jos hän olisi poikkeuksellisesti tavannut jonkun ihmisen, olisi tällä todennäköisesti ollut käytössä suodin, joka olisi muuttanut hahmon kuitenkin vieraan toivomaan kuosiin.

Monet käyttivät enää virtuaalikoneisiin vangittuja tekoälyjä palvelijoinaan, mutta Uki halusi tehdä jotkut asiat itse jo ajankulun vuoksi, mutta myös pitääkseen itsensä virkeänä. Sitä paitsi vanhoissa kulttuurin kutomakoneissa oli jotain nostalgista. Joskus tietokoneiden esihistoriassa logiikka oli tallennettu pelkästään monoliiteiksi, jotka tekivät tallennetun toiminnallisuuden käytöstä uusilla tavoilla hankalaa. Oli selitetty yrityksistä ja niiden tarpeesta suojata etunsa tekemällä koodista mahdollisimman hankalasti käytettävää, mutta toisaalta täytyi muistaa, että silloin kapasiteettia oli miljardeja kertoja vähemmän, joten ihmiset näkivät vaivaa kaikenlaisten algoritmien suunnitteluun. Antiikkiset ohjelmistot kävivät nykyään ehkä jonkinlaisesta taiteesta, kun katsoi niiden piinallisesti hiottuja yksityiskohtia ja kellosepän tarkkuudella viilattuja rutiineja, jotka pyrkivät säästämään jokaisen syklin ja bitin muistia. Uki huokaili ja yritti miettiä, miltä nuo alkeelliset ajat olivat tuntuneet. 

Kultuurin kutomakone oli eräänlainen mielikuvituksen jatke niin pitkälle kuin se oli mahdollista saavuttaa rikkomatta aisti-lihasrajapintaa. Kaikki järjestelmän logiikka oli kerätty irrallisista, abstrakteista rakennussäännöistä ja rajoite-ehdoista sekä niiden meta-datasta, joka mahdollisti näiden automaattisen yhdistelyn. Käyttäjä saattoi luoda lennosta konteksteja sekä yhdistellä, periyttää ja monistaa niitä. Jokaisessa kontekstilla oli työn alla joukko objekteja, joita se rakensi ja käyttäjä saattoi lisätä ja poistaa oletuksia, jotka muokkasivat lopputulosta koneen yhdistellessä automaattisesti mahdolliset seuraukset tyyppi-informaation perusteella, samalla karsien haaroja rajoite-ehdoilla. Mikäli jokin välttämätön piirre ei määrittynyt annetuista säännöistä, sisälsi malli aina todennäköisimmän oletusarvon samalla tapaa kuin ihmisen näkökeskus tekee parhaan arvauksen näköhermon pään sokean pisteen täyttämiseksi käytettävissä olevalla informaatiolla. Perustietämys tuli yleisestä lähtökontekstista, johon sai helposti lisättyä luotettuja lähteitä. Tyypillisesti kukin käyttäjä otti yleisen standardiympäristön ja yhdisti siihen omien harrasteidensa kirjastot ja kuorrutti omilla viilauksillaan. Järjestelmän voima tuli siitä, että kaikki mallien tietämys vuorovaikutti keskenään ja se rakensi automaattisesti massiivisen määrän mahdollisuuksia yhdistelemällä opittuja yksinkertaisia, suhteellisia sääntöjä ja oksasti lopputulosta annetuilla rajoite-ehdoilla. Kaiken tämän käyttö oli helpompaa kuin selityksen perusteella voisi ymmärtää, sillä itse kojetta ohjailtiin ajatuksella, liikkeillä ja puheilla, jotka standardikonteksti osasi tulkita. Erona tekoälyihin oli lähinnä se, ettei kutomakoneella ollut omia intentioita eikä se toiminut automaattisesti vaan ainoastaan käyttäjänsä mielikuvituksen jatkeena.

Uki heittäytyi taaksepäin ja huoneen ilma pakkautui vastaanottamaan hänet laiskanlinnan näkymättömällä sylillä, mikä samalla antoi vihjeen kutomakoneelle avata standardikonteksti. Uki katsoi tyhjää tilaa edessään ja sanoi mielessään "avaa musiikkikirjasto ja oletetaan Tartinin paholaisen sonaatti sekä 1900-luvun populaarimusiikin meemit". Sävellysten meemit olivat funktioita, jotka ottivat mahdollisesti parametrinaan toisen sävellyksen ja tuottivat uuden sävellyksen. Esimerkiksi "toisto" saattoi olla funktio A ↦ AA tai vaimennus(X) tuotti X:stä version, joka hiljeni loppua kohti jne. Nämä rakenneosat koskettivat lähinnä nuotinnosta ja niillä oli käsitteellisiä dimensioita kuten "äänenkorkeus", "voimakkuus", "kesto" ja "soitin". Itse meemit oli valittu siten, että sävellykset oli sijoitettu aikajanalle ja geneettinen algoritmi oli laitettu hakemaan lyhyintä "genotyyppiä" sävellyksille eli kunkin ajanhetken meemipopulaatiosta sävellyksen "fenotyypin" tuottavaa lyhyintä ohjelmaa ja nämä generoivat ohjelmat sitten pilkottiin uudelleen yksittäisiksi meemeiksi funktiokutsujen rajoilla. Lyhyimmän ohjelman etsimisen idea oli siinä, että se uutti oleelliset ja mahdollisimman abstraktit rakenteelliset ideat ulos teoksista suhteessa sen hetkiseen meemipooliin. Kokonaisista sävellyksistä talletettiin vielä eräänlainen käsiteverkko, joka kuvasi kuinka usein mitäkin palasta oli käytetty toisen syötteenä ja eri hahmojen tyypillisen aikaskaalan. Rakennuspalojen lisäksi kirjasto sisälsi tietämyksen harmonioista ja mikäli sävellys oli eräänlainen tiivis ideoiden risteyskohta eli sillä oli useita erilaisia lyhyitä genotyyppejä, sai se suuremman painotuksen. Luovuutta ei näin pystytty täysin mallintamaan, koska säveltäminen ei ole suljettu systeemi, vaan ideat vuorovaikuttavat säveltäjän päässä muiden elämänalueiden kanssa, mutta jäljittely onnistui kohtalaisesti.

Uki jatkoi: "Oleta n. kolmen minuutin sävellys tästä meemipoolista" ja välittömästi ilma hänen ympärillään täyttyi miljoonista pisaroista, jotka edustivat sopivia sävellyksiä. "Sen pitäisi täyttää tyypilliset kriteerit harmonialle ja rytmille, mutta olla jotain uutta", hän jatkoi, ja suuri joukko objekteista tippui pisaroina maahan ja haihtui samalla kun uusia ilmestyi koko ajan lisää. "Sävellys voisi olla vaikkapa viululle, hidastempoinen ja viimeisten nuottien pitäisi soida hiljaa. Valitse generoiduista melodioista joku sellainen, joka on lähellä aikaisempia mieltymyksiäni. Soittaja saa olla viime viikolla tekemäni rutiini, joka voisi näyttää Darth Vaderilta", kuuluivat viimeiset ohjeet ennen kuin huoneeseen realisoitunut mustanpuhuva hahmo aloitti sydäntäsärkevän makaaberin esityksensä.

Musiikkia säesti tihkusateen tasainen kohina pisaroiden rummuttaessa ulkona kasvien lehtiä ja päähenkilömme katse liikkui seinällä olevasta kehystetystä valokuvasta toiseen. Hän sukelsi yhteen kuvista ja palasi kärpäsenä tarkkailemaan tallennusta menneestä ajasta viulun jatkaessa vaimeana taustalla. Se oli hetki, jolloin hänet oli juuri siirretty Kekoon: laskevan auringon värjäämä kesäinen niitty, jossa hento tuuli silitti ihoa. Miljöön tarkoitus oli vähentää psykologista iskua, jonka ruumiin menetys aiheutti klinikan rutiinien vielä kalibroidessa aivomallia, mikä aiheutti joskus huonovointisuutta. Silmänräpäyksen ajan hän aikoi mennä varoittamaan silloista talletettua minäänsä, deletoivan itsensä ja aloittavansa uudelleen, mutta tyytyi lopulta vain imemään hetken magiaa, johon hänellä ei enää ollut paluuta. Kyseinen nauhoitus oli vain tapahtumien ulkomuodon tallenne eikä siis sen enempää tietoinen kuin puhuva pää videolla, mutta hänellä oli tallessa tuolta hetkeltä myös kokonainen varmuuskopio aivojensa tilasta, jonka olisi voinut laittaa liikkeelle kuin vieterilelun kulkemaan uuden syötteensä vedolla ihmeellisen monimutkaisen kellopelibalettinsa. 

Kahvikupin pystyi korjaamaan, mutta joitakin asioita ei voinut tai ei ehkä pitänyt. Kulttuuri, joka oli joskus auttanut ihmisiä sopeutumaan ympäristöönsä muita eläimiä nopeammin, oli hylännyt viimeiseksi sätkynukkensa näyttöpäätteiden nisiltä kuin se olisi ollut vain lainaa ohikiitäviltä hengiltä, jotka nyt erkanivat aineesta. Keko oli kulttuurin luonnollinen koti, missä se saattoi suunnitella astiansa kuin Escherin Piirtävät kädet toisensa katkaisten napanuoransa alkuperäisiin kantajiinsa. Uki mietti, kuinka helppo olisi vain vajota fantasioiden vankilaan, jonka seinille itse ihmisyys olisi roiskittu sisäpuoli ulospäin alastomassa irvokkuudessaan vaistojen lyödessä tyhjää informaatiomeren subjektiivisessa pohjattomuudessa. Luomakunnan kruunun arvokkuudesta ei ollut jäljellä rippeitäkään, ei arjen rajoitteita, jotka olisivat pitäneet tunteet aisoissa, ei suunnitelmaa tai yllätyksiä, ei tarvetta miellyttää tai kommunikoida eikä lapsia tai ristiriitaa hämmentämässä seisovaa vettä, vaan ainoastaan vanhuuden kaipuu nuoruuden tyhjissä kuorissa menneisyyden vetäessä perspektiivin sisäänpäin kuin musta aukko tulevaisuuden valon. Välillä tuntui, että nykyisyydellä oli tarjota enää kapeneva ja loppumaton aistinautintojen hyökyaalto elämän ajelehtiessa vailla kiintopistettä koneiden Damokleen miekan alla.

 

(Tartini's Devil's Trill Sonata - Allegro assai - performed by Vanessa Mae[classic version])