Tarinaa ei kerrota vain sanoilla, vaan se jatkuu tavoissa, liikkeissä, musiikissa, artefakteissa, perspektiivien jäävuorten vedenpäälisinä huippuina - siinä, kuinka valo heijastuu kuunylisinä kaarina taulun maalipinnasta.
+ vaikutusvalta politiikkaan, tieteeseen, taiteeseen jne.
+ merkittävät mahdollisuudet seksuaaliseen kanssakäymiseen ja parinvalintaan
+ ei tarvitse kuluttaa aikaa uurastukseen
+ huomion keskipiste, hyväksyntä
+ nimi ja teot historiaan
+ kotona sähkövalaistus, lämmitys, juokseva vesi, jääkaappi jne.
+ hammashoito, lääketiede ja hygienia
+ hyvälaatuinen ruoka ja eksoottiset mausteet
+ maailman musiikit parhaiden esittäjien soittamana milloin tahansa spotifystä, rajattomasti elokuvia, kirjoja jne.
+ sivistys
+ reaaliaikaiset uutiset Internetistä
+ mahdollisuus lentää toiselle puolen maapalloa
+ henkilöauto
+ elinajanodote: 79
(Barry Lyndon (duel))
sunnuntai 24. lokakuuta 2010
Columbo-sarjassa murhaaja on pääosassa ja jaksot noudattavat formaattia, jossa hienostunut konna yrittää peitellä jälkensä tekaistuilla johtolangoilla ja tarinoilla. Columbo yleensä äkkää jo alussa kuka on syyllinen ja jakson sisältö on pääosin sitä, että kumotaan vuotava tarina kuin tieteellinen teoria ikään. Monesti rikollinen pääsisi pälkähästä vain pitämällä suunsa kiinni, koska harvoin todisteet sinänsä riittävät aukottomasti osoittamaan syyllisen.
Taidanpa tässä katsoa jonkun noista jaksoista DVD:ltä syyssunnuntain ajankuluksi ettei tarvitse aivan omien ajatusten suohon upota. Yksinolossa on se huono puoli, että mittatikusta tulee kovasti subjektiivinen, kun taas liiallisessa kommunikaatiossa on vaarana muuttua reaktioautomaatiksi.
(Rachmaninov Vocalise Cello and Orchestra (The art of Gregor Ziolkowski))
Lancelotin taito, älykkyys ja intohimo, Gawainin rohkeus, uskollisuus ja huomaavaisuus, Percivalin nöyryys, uurastus ja avoimuus ja loput ritarit edustavat hyveitä kokoontuneena symmetrisesti ja yhdenvertaisina pyöreään pöytään, jonka yhdistää kuningas Arthur - oikeus, rakkaus ja rehellisyys kuunnellen Merlinin tietoa, älyä ja pyhittämistä. Tätä sielun arkkitehtuuria, jossa kuningas ja maa ovat yhtä, ympäröi maailman kylmyys ja ihmisen pahuus kiteytyneenä Mordrediin. Arkkityyppinen legenda antaa lukijalleen ihanteen tai arvoituksen, juuri sen verran tiivistettyä kokemusta, että sitä voi soveltaa, mutta sen verran konkreettisesti, että se juurtuu tunteisiimme ja kasvaa kiinni intuitioon, mistä se saa ihmisiä liikuttavan voimansa. Se on jokaisella kerronnalla kehittyvä silta kulttuurin ja biologian välillä ja koetellumpi kuin yhden ihmisen luomus, muuttuva melodia, joka käyttää ihmisiä soittimenaan. Kaikki tarinat rakentavat ajatuskoneita, mutta ensimmäiset tarinat vaikuttavat eniten siihen, miten myöhemmät tulkitaan. Uskonnot pyrkivät vaikuttamaan maailmankuvaan siinä missä Hollywood-elokuvan tai dekkarin annetaan kutkuttaa tunteita, mutta vaikutus toimintaamme on epäsuora. Oppikirjan taas oletetaan nykyään välittävän tietoa neutraaliin sävyyn, mikä ei ole itsestäänselvyys, mistä voi varmistua lukemalla 100 vuotta vanhoja tietokirjoja. Uskonnollisten ja tieteellisten tarinoiden taustalla oleva instituutio on keskeinen niiden merkitykselle siinä missä legenda elää lähinnä yksittäisten ihmisten mielessä ja toiminnassa. Fiktion ei tarvitse heijastaa reaalimaailmaa tarkasti ja se voi olla spekulatiivistä tai luoda jonkinlaisen virtuaalimaailman. Tässä mielikuvituksen kyvyssä pitää tarina ja välitön todellisuus erillään piilee koko abstraktin ajattelumme ja kulttuurin voima: meidän ei tarvitse itse evaluoida kaiken toimivuutta, voimme puhua poissaolevista asioista tai toisten ihmisten ajatuksista, spekuloida hypoteettisia vaihtoehtoja, tai vaikkapa yrittää ymmärtää kaiken arkiajattelun ulkopuolelle jäävää modernia fysiikkaa ja matematiikkaa, jotka ovat monimutkaisten kulttuurin artefaktien rakennuspilareita. Ilman mielikuvitusta emme olisi keksineet tietokonetta, rahaa, demokratiaa jne. Mielikuvitus ja ajattelu itsessään perustuvat kyvyllemme abstrahoida hahmoja ja laittaa ne interaktioimaan keskenään fokuksen viedessä pois välittömistä aistihavainnoista ja arkitodellisuudesta.
Omanlaisensa kulttuurin peruskirjastot löytyvät myös modernilta länsimaiselta ihmiseltä, vaikkakaan ne eivät välttämättä muodosta kokonaisuutta yksissä kansissa: tietty osa toiminnastamme pohjautuu aina sosiaalisille tunteille. Maailman ymmärtämisessä esimerkiksi luotamme oppikirjoihin ja Wikipediaan, tieteellisiin auktoriteetteihin ja vaalimme tieteellistä menetelmää ja rationaalista lähestystapaa maailman ymmärtämiseen ja pyrimme erottamaan sen tavoitteistamme: tämä poikkeaa Merlinin neuvoista mm. siten, että tieteellinen tieto on pääosin julkista ja rajattu testattaviin väitteisiin, tunnemme sen menetelmät ja voisimme periaatteessa tarkistaa tulokset. Tieteellinen lähestymistapa on paras tuntemamme keino saada tietoa ympäristöstä, mutta ongelmia syntyy, jos se on ristiriidassa esimerkiksi uskonnollisen näkökulman kanssa. Tieteellisessä viitekehyksessä ei ole mitään keinoa sanoa tiettyä tapaa elää paremmaksi tai huonommaksi, voimme ainoastaan kritisoida muiden tarinoiden maailmankäsitystä. Uskonnot taas tyypillisesti tuomitsevat kilpailevat toimintatavat ja puolustavat itseään. On kuitenkin tärkeää huomata, että jo minimaalisilla perusoletuksilla, kuten esimerkiksi alkeellisen logiikan semantiikan hyväksyminen - merkityksen antaminen sellaisille tarinoissa esiintyville sanoille kuin "ja" ja "tai" jne. riittää usein tekemään uskonnot sisäisesti ristiriitaisiksi ts. ne ovat jollain tasolla merkityksettömiä pelastamattomalla tavalla. Tämä on matematiikassa aksiomaattisen lähestymisen voima: yleensä hyvin pieni joukko oletuksia riittää kuvaamaan hämmästyttävän monimutkaisia maailmoja aksioomien loogisina seurauksina. Ohjelmointikielissä tämä näkyy siten, että kielissä voidaan erottaa syntaktinen sokeri kielen ytimestä, joka sisältää yksinkertaiset primitiivit muiden ilmauksien rakentamiseen. Monimutkaisten ilmausten merkitys on niiden kuvaus tähän ytimeen, jolle voimme antaa merkityksiä kuvaamalla sen toisiin systeemeihin ja lopulta intuitioomme ja fyysiseen maailmaan, mahdollisesti syklisesti. Näistä huomioista ei voi kuitenkaan vetää sellaista johtopäätöstä, että uskonnot johtaisivat ristiriidoistaan huolimatta välttämättä huonoon lopputulokseen jostain perspektiivistä ja joka tapauksessa pelkkä tieteellinen maailmankuva ei sisäänrakennettuna kerro miten elämä pitäisi elää. Koska jo jotkin lautapelitkin vaativat eksponentiaalisen ajan niiden ratkaisuun pelilaudan koon funktiona ja ne ovat naurettavan yksinkertaisia ympäristömme tapahtumiin verrattuna, on selvää, että riippumatta kulttuurista, tulemme aina elämään puutteellisen ymmärryksen tilassa. Vaikka voimme saada tietoa ja rajoittaa mahdollisten tapahtumien joukkoa joskus merkittävästikin järjellä, emme voi yksiselitteisesti johtaa jotain parasta tapaa elää, vaikka tietäisimme optimoitavat tavoitteetkin.
Myytit voivat osaltaan antaa rautaisen selkärangan toiminnallemme, mutta monimutkaisessa modernissa yhteiskunnassa tyydytään yleisesti vetoamaan hyvin abstrakteihin ja siksi joustaviin, mutta tunnetasolla tehottomampiin arvoihin, jotka ovat usein nimettävissä yhdellä sanalla kuten vapaus, voitto tai hyvinvointi. Kulttuurin superegon vastapainona ovat eläimelliset vaistomme, id: laiskuus, nälkä, seksuaalisuus jne. ja ego tasapainottelee näiden voimien välillä. Ymmärrettävästi monet uskonnot pyrkivät vähättelemään jälkimmäisiä ja puhutaan esimerkiksi synneistä, koska ne kilpailevat samoista lihaksista. Länsimaisen kulttuurin vapausihanne lähtee siitä, ettemme edellytä täysin jaettua tai kastirooleihin perustuvaa sosiaalista käyttöjäjestelmää yksilöille, vaan se on eräänlainen meta-kulttuuri, joka mahdollistaa alakulttuurien varioinnin tietyissä puitteissa, kun vapaus tai demokratia hyväksytään ylimmäksi periaatteeksi. Koska yksilöiden tavoitteet voivat näin olla ristiriitaisia keskenään, pyritään laeilla ohjaamaan ja markkinamekanismilla hakemaan jonkinlainen tasapaino eri päämäärien välille ilman ylhäältäpäin tulevaa suunnittelua. Moderni kompleksinen yhteiskunta näyttää myös ulkoistuvan artefakteiksi ja mekanismeiksi pois ihmisten mielistä ja mitä rikkonaisempi kulttuuri on, sitä kirjaimellisemmin lakia pitää tulkita ja sitä vähemmän voidaan moraalisesti odottaa yksilöiltä. Teollistuminen on keskeisenä edellytyksenä mahdollistanut lisääntyneen vapaa-ajan ja tasa-arvoistumisen ja ainakin viime vuosisadan suuri osa uurastuksesta kohdistui aineellisten puitteiden kasvattamiseen massoille, kaupungistumiseen jne. Yhteisenä tekijänä heikentyneiden myyttien ympäristössä primitiiviset vaistot ovat ajaneet ruokakulttuurin, viihteen, matkailun, taiteen, statustuotteet ja seksin keskiöön ja monimutkaisten tarinoiden sijaan voitaisiin ehkä puhua yksilökulttuurista, jossa perusta on hyvin samanlainen eri ihmisillä, mutta yksityiskohdissa on paljon pientä variaatiota. Tämän pohjan päälle on sitten syntynyt erilaisia alakulttuureja ja varsinkin Internet on mahdollistanut hyvinkin pienen asian ympärille ryhmän muodostumisen. Peli rajoittaa myyttien vaikutusaluetta ja legendoja on hankala tuoda neuvottelupöytään. Ne vaativat liian suuren palan nielemistä kerralla muilta osapuolilta, riippumatta siitä olisiko tulos lopulta onnistunut. Vasemmanpuoleinen liikenne voidaan vielä synkronisesti muuttaa oikeanpuoleiseksi, mutta paljon tätä monimutkaisemmat vaatimukset muille eivät enää ole mahdollisia "flag day":nä ja asteittaisina muutoksina ne saattaisivat vaatia ylöspäin kipuamista utiliteettifunktioissa. Primitiiviset statuksen, voiman, seksuaalisuuden jne. tunteet taas jaamme oletuksena ja yhtenäiskulttuurit käyvät uskoakseni puolustustaistelua tätä kehitystä vastaan. Mielenkiintoista on esimerkiksi katsoa 80-luvun suomalaisia tv-sarjoja ja verrata niitä nykyiseen tässä suhteessa. Lisääntynyt kommunikaatio todennäköisesti nopeuttaa tätä kehitystä. Hollywood-elokuva voi vedota tunteisiimme, mutta ensisijaisesti se on viihdettä - lady Gaga vetoaa hyvin suoraviivaisesti. Kenties ilman voimakkaita ylläpitäviä instituutioita, pienet erot ihmisten preferensseissä ohjaavat kohti tällaista vapautta korostavaa yhteiskuntaa tai sitten länsimainen mallimme on vain sattumanvaraisen kehityshistorian tulos, paha sanoa. Aihe on tietenkin valtaisa enkä ole sitä juurikaan pohtinut, joten ei tästä enempää.
Hakkereilla yleisessä merkityksessä on oma alakulttuurinsa, johon kuuluvat omat kilpalaulantansa ja yltäkylläisyydelle ja lahjakulttuuriin perustuva statushierarkiansa, mutta tästä on kirjoitettu enemmän muualla. Ohjelmointitaito on kuin nykyajan vastine velhojen ja tietäjien tiedoille ja taidoille eikä joku Perl varmaan ole sen selvempää kuin muinaiset loitsutkaan. Kirjaimellisesti nykyajan merlinit pystyvät luomaan uusia maailmoja, joissa on omat lainalaisuutensa evoluution seuraavaksi kerrostumaksi ja toteuttamaan itseänsä Internetissä tavoilla, joita ei pystynyt edes kuvittelemaan pari vuosikymmentä sitten.
Olet saapunut kapteeni Koukun entiseen kartanoon, jonne on tarinan mukaan kätketty aarre ja sinulla on ainoastaan tämä aarrekartta, joka sisältää taikaohjeet, joiden avulla aarre löytyy, jos noudatat niitä kirjaimellisesti. Alla on lueteltu kaikki rakennuksen huoneet allekkain ja jokaisen huoneen jälkeen lista niistä huoneista, johin pääsee kyseisestä huoneesta suoraan. Esimerkiksi aulasta pääsee keittiöön tai ruokasaliin. Tarkoituksenasi on etsiä aarre ja aluksi saat vapaasti valita huoneen, josta lähdet liikkeelle. Laske nyt montako kirjainta valitsemassasi huoneessa on ja kulje sitten kartanossa huoneesta toiseen vapaasti, mutta nuolien suuntaan niin monta askelta kuin kirjaimia oli. Esimerkiksi "aula" sisältää 4 kirjainta, joten voisit kulkea reitin aula --1--> keittiö --2--> tanssisali --3--> keittiö --4--> olohuone, jolloin pääsisit 4 askeleella olohuoneeseen. Älä sekoa laskuissa ja paina mieleesi mihin huoneeseen päädyit. Siirry sitten seuraavaan kappaleeseen.
Sitten astuit vahingossa Koukun virittämään ansalankaan, joka käynnisti erilaisia mekanismeja kartanossa: ovet lukkiutuivat ja muutama salakäytävää aukesi. Uusi pohjapiirrustus näkyy alla, jonka mukaan sinun pitää jatkaa siitä huoneesta, mihin yllä jäit. Jos päädyit huoneeseen kuten "keittiö", joka alkaa konsonantilla, kulje vielä 2 askelta huoneiden läpi kuten yllä ja jos taas päädyit huoneeseen kuten "aula", jonka ensimmäinen kirjain on vokaali, kulje 1 askel seuraavaan huoneeseen.
Ismit ovat ymmärrettäviä ja juuri siksi eivät koko totuus. Tämä ei ole sama kuin, että asiat pitäisi jättää levälleen.
Lojaalisuus aatteelle perustuu laumaeläimen uskollisuuteen, identiteettiin, vaikka sen viekas verhoaa järjen kaapuun. Tästä syystä argumenttiin vastataan vihalla. Vain osoittamalla vahvimmuutensa saa laumasielun puolelleen.
Maailma etsii viestistäsi ravintoa omille tarkoitusperilleen.
Kun jokin ärsyttää, kysy miksi se osuu sinuun niin kovaa.
Ihminen haluaa puolustaa ylämaalla, omissa piireissään, kas kukaan ei ole siellä enemmän kotonaan.
Vieras on varovainen, kunnes tietää mihin rooliin ryhtyy kanssasi. Luottamus on edellytys kohtaamiselle. Laske aseesi!
Silmälappujaan huomaamattomalle rationaalisuus on puskutraktori.
Järki ilman intuitiota on tunnelissa haparointia, intuitio ilman järkeä kelluntaa meressä.
Tunteeton ihminen ei ole paholainen tai enkeli vaan kivi tai höyhen.
Kilpaile voitosta vain kun tosi on kyseessä. Sen sijaan yritä todella kasvaa auttamalla harjoitusvastustajiasi.
Vauhdin lisäksi muista suunta.
Järki on mainio rakennusteline. Ole kuitenkin kerran paradoksi - kaikki totuudet eivät ole suorakulmassa.
Ylpeys rationaalisuudestaan ei vielä tee ihmistä rationaaliseksi. Kavahda varmuutta, ellet ole pappi.
Ihmiset keksivät puolet ongelmistaan, jotta tuntisivat itsensä tärkeiksi.
"Aikuisuus" on vangin nimilappu.. joskus tosin tarpeellinen.
Tunteista tarkentuu vanhetessa rutiineja, näkymä maailmaan kaventuu putkeksi. Varo mille radoille jäät kiertämään.
X-isti: ihminen, joka pitää X:ää tärkeänä - irvileuka sanoisi, että se on parasta, mitä hänellä on tarjota.
Jokaisella perspektiivillä on sokea kulma, diagonaali.
Ei ole olemassa pelkkää objektia eikä pelkkää subjektia, ne kulkevat aina pareittain predikaatin liittämänä.
Mielen kyky itsepetokseen on lähes rajaton, katso vaikka ihmisiä. Oletko sinä poikkeustapaus?
Sanotaan, että vapaus on valtaa tehdä itseään koskevia päätöksiä. Neitsyys kussakin asiassa voidaan menettää vain kerran. Kumpi on siis vapaampi: se, joka kokeilee kaiken vai se, joka jättää tähän mahdollisuuden jäljelle?
Totuus on mahtava liittolainen.
Harjoittele, harjoittele! Ylitä ihanteesi!
"Sen mitä näet, saat myös pitää, etkä oo nähnyt vielä paljon mitää."
(eleni karaindrou - adagio)
lauantai 9. lokakuuta 2010
Mietin että, näistä etukirjaimista eittämättä saattaa yrittämällä ökyvaikeasti muodostaa äärimmäisellä älynväläyksellä nykytilanteeni.
(Memphis Stomp (Dave Grusin))
torstai 7. lokakuuta 2010
Jos mies pohjiaan myöten pystyisi asettumaan toisen näkökulmaan ilman omaa mittatikkua ja haarniskaa, ilman tylsien pelinappuloiden, varjokuvien ja naamioiden teatteria, karkaisisi se hänen itsetuntonsa kylmemmin kuin jäätävin vastus. Tätä ei voi kokea, mutta sen sisäistämisestä syntyy kunnioitus, epätoivo tai joskus tasapaino. Paremmin ehkä pärjää, kun pysyy roolissaan, kuten Andy McCoy sanoisi.
Muistaakseni jossain musiikinkirjassa määriteltiin, että amatööri harjoittelee kappaletta, kunnes saa sen menemään kerran läpi oikein ja ammattilainen harjoittelee, kunnes ei enää voi tehdä virhettä. Koska erikoistuminen on tehokasta enkä erityisemmin nauti ruoanlaitosta, jätän iltapalani ammattilaisten huostaan ja lähden tästä vielä hakemaan Poliisi-hampurilaisen. Loppuillaksi voisi sitten sukeltaa rikollisen mieleen ja lueskella viimeisintä Harjunpäätä.
(Ocean Colour Scene-Hundred Mile High City)
Volter Kilpi ei oikein käy esikuvasta näille tilapostauksille, koska jos kirjoitan 70 sivua piipunvalinnasta, ei jää enää aikaa valita piippua. Kokeilinpa sitten "Mitä Platon sanoisi"-sovellusta Naamakirjassa, joka sanoi, että viisaat miehet puhuvat, kun heillä on jotain sanottavaa ja tomppelit taas, koska heidän pitää sanoa jotain. Ei auttanut tämäkään, mutta Platon on väärässä, sillä keskustelun tarkoitus ei ole yleensä välittää informaatiota, vaan lisätä yhteenkuuluvuuden tunnetta, ärsyttäminen, valehteleminen, höyhenten pöyhiminen, statusviestintä, kehuminen ja mitä niitä onkaan. Eikä oikein hotsita lipua kuin aaveetkaan Kaurismäen leffoissa omilla radoillaan. Chuck Norriksen taas ei edes tarvitse julkaista tekemisiään, koska hänen vaikenemisensakin kertoo enemmän kuin Internet pystyy välittämään. Sanotaan myös, että toiset puhuu ja toiset tekee. Lainataan siis Beethovenin säteilyä ja annetaan Daniel Barenboimin soittaa:
(Beethoven Piano Sonata #1 In F Minor, Op. 2, No.1 - 4. Prestissimo by Daniel Barenboim)
Alkeellisin mahdollinen aivo on yhden hermosolun muodostama refleksi inputista outputiin. Tämä on edistänyt eliön selviytymistä ympäristössään: esimerkiksi jonkin perhoslajikkeen reaktio pudottautua ilmassa lepakoiden kaikuluotauksessa. Tästä kehittyessään aivot ovat alkaneet abstrahoida aistidataa tunnistetuiksi hahmoiksi, rutiineja monimutkaisemmiksi liikesarjoiksi ja muuttuneet adaptiivisemmaksi ympäristölleen (oppiminen). Samalla refleksien lisäksi on alkanut kehittymään pitempiä hermoratoja ja adaptiivisuus johtanut oppivaan sisäiseen malliin, johon on vielä päälle kehittynyt lyhytkestoinen ajonaikainen nopeasti reagoiva dynaaminen tila, joka pystyy muuttumaan nopeammin kuin staattinen malli. Kenties näiden suhdetta voisi löyhästi verrata olio-ohjelmoinnista luokan ja olion eroon. Staattiseen malliin kannattaa tallentaa vain muuttumattomia hahmojen aihioita ja asioiden välisiä yhteyksiä, jotka vain instantioidaan kullakin hetkellä täyttäen data sen hetkisellä kontekstilla (aistidata + nykyinen dynaaminen tila + ajatustakaisinkytkentä). Heitän sellaisen arvauksen, että staattinen malli pitkälle määrittää kvalioiden (käsitteellisen) muodon tyyliin visuaalisilla hahmoilla ylipäätään voi olla väri, mutta esim. tuntoaistimuksilla ei ole väriä, kun taas dynaamisen tilan sisältö vastaa suurin piirtein sen hetkistä instanssia eli että esimerkiksi "edessäni oleva tietty tuoli on vihreä" - se ikään kuin täyttää datalla staattisen mallin "muotin" ja tulkitsee datan mallin luomassa kehyksessä. Nämä intuition ontologiat rakentavat omanlaisensa perspektiivin, joka tulkitsee tietoisuudensisällön. Tietoisuutemme on osaprosessi aivojen dynaamisessa aktivaatiotilassa ja yritän alla hahmotella tietoisuuden tärkeimpiä funktioita perustuen omaan introspektiooni arkkitehtuurisesta näkökulmasta, joten tämä on luonnollisesti erittäin spekulatiivistä, mutta ehkä joku saa tästä jotain uusia ajatuksia:
1. Nykyinen dynaaminen tila toimii kontekstina/välimuistina, jotta uudet aistidatasta ja ajatuksista tunnistetut hahmot voidaan nopeasti ja konsistentisti liittää osaksi jo tunnistettuja hahmoja. Esimerkiksi herätessään saattaa joutua muutaman sekunnin ajan palauttamaan mieleensä ennen kuin kunnolla hahmottaa missä ja jopa kuka itse on. Itseään koskeva malli kuten abstrakti tieto omasta tilanteesta ja pitkän tähteimen tavoitteista ovat opittuja - "minä" on vain aina läsnä oleva hahmo muiden joukossa. Koska ympäristö muuttuu suhteellisen hitaasti, on hyödyllistä ylläpitää dynaamista tilaa esimerkiksi nykyisestä sijainnistaan (ja staattista mallia ympäristön kartasta), koska nämä hahmot korreloivat uusien hahmojen tunnistustodennäköisyyden kanssa ja parantaa näin tunnistustarkkuutta. Toinen esimerkki voisi olla vaikkapa esineen tunnistus näkökentässä: jos koehenkilölle näytetään odottamatonta valokuvaa, jossa näkyy vaikkapa osa jostakin objektista oudossa ympäristössä, voi tunnistus kestää hetken ja vaatia jopa tietoista päättelyä ja sama kuvio voidaan tunnistaa kontekstista riippuen eri tavalla (tästä on olemassa tutkimustuloksia, voin yrittää kaivaa viitteen, jos joku on kiinnostunut). Sen jälkeen kun tunnistus on tapahtunut, aivot ylläpitävät tätä oletusta dynaamisessa tilassa. Taikatempuissa hyödynnetään monesti tätä aivojen rajallista kapasiteettia ottaa informaatiota ympäristöstään reaaliajassa.
Tietoisuus on ajonaikainen ilmiö ja sitä ei pidä liittää "osmoottiseen" uusien hahmojen ja kytkentöjen oppimiseen aivojen mallissa muuten kuin siten, että tietyllä käyttäytymisellä voimme edesauttaa oppimisista: esimerkiksi keräämällä motivaatiota ja toistamalla opittavia asioita. Identiteetin jatkuvuuden kokemus ei seuraa tästä kontekstillisuudesta, vaan on itse mallin ominaisuus: minä on käsitteellisesti ajassa etenevä hahmo, jolla on tiettyjä pysyviä ominaisuuksia. Tietoisuudessamme havaitsemalla ajalle ei ole suoraa yhteyttä prosessin fysikaaliseen aikaan. Vaikka tietoisuudessamme olevat hahmot tuntuvat olevan siellä "yhtäaikaa", on tämä vain konstruoitu illuusio, joka rakentuu tietyn fysikaalisen ajan intervallin aikana aivojen prosessissa. Jos kuitenkin havaitsemme objektit A ja B yhtäaikaa tietoisuudessamme, tuntuisi minusta välttämättömältä, että näihin liittyvien fysikaalisten prosessien välillä on jonkinlainen korrelaatio, koska muuten nämä muodostaisivat mahdollisesti kaksi itsenäistä tietoisuutta. Mikään ei tietenkään estä, etteikö aivojemme sisällä voisi pyöriä useampia erilaisia tietoisuuksia, sillä aivovauriopotilailla on havaittu monenlaista toimintaa, josta nämä eivät ole tietoisia potilaiden raporttien perusteella.
Osa hahmoista voidaan tulkita toisen kertaluvun hahmoiksi siten, että ne jättävät jotkin yksityiskohdat piilotetuksi ko. hahmon tunnistamisessa eräänlaiseksi reiäksi/parametriksi. Toisen kertaluvun hahmot voidaan suurin piirtein ajatella funktoreiksi ja niiden väliset assosiaatiot vastaavasti natural transformationeiksi kun tarkastellaan kokonaisuutta. Esimerkiksi "kassin" hahmoon voisi liittyä, että sinne voi laittaa erityyppisiä asioita sisään ja saatamme hahmottaa yleisesti, että kassin sisällön voi tyhjentää toiseen saman kokoiseen kassiin riippumatta sisällön laadusta. Voimme myös hahmottaa kassin fysikaalisena hahmona, jolla on mitat, massa jne. Hahmot ovat siis varsin abstrakteja ja voivat vastata erilaisia piirteitä jostain käsitteestä, johon viittaamiseen meillä on sana. Käsitteet viittaavat vain pieneen osajoukkoon kaikista hahmoista, joita aivot tunnistavat. Suurimmalle osalle hahmoista meillä ei ole välttämättä edes kunnollista introspektiota (itse hahmontunnistuksen hahmottamista), mutta ne ovat silti niin luonnollinen osa arkiajatteluamme, että joudumme pinnistelemään havaitaksemme, että jokin tulkinta ylipäätään pitää tehdä, jotta ko. kokemus realisoituisi. Lukematon määrä tällaisia tunnistettuja hahmoja ja niiden välisiä assosiaatioita muodostavat yhdessä perspektiivin, jolla tulkitsemme siihen "sijoitetun" datan.
Siitä en osaa sanoa, onko aivoissa intuition tasolla sellaisen pointterin käsitettä kuin pronomini, mutta joka tapauksessa voimme tunnistaa näkökentässämme yhtä aikaa vaikkapa useita saman lajin puita. Olisi taloudellista, että aivot käyttäisivät samaa "normalisoitua" mallia näiden kuvaamiseen ja vain jotenkin viittaisi, että tietty instanssi on tietyssä koordinaatissa. Luulen, että tämä saattaisi toimia avaruudellisten hahmojen kohdalla jotenkin niin, että ihminen nopeasti kohdentaa silmät eri objekteihin ja tekee tunnistuksen näin yksi kerrallaan. Tähän viittaisi aivovauriopotilas, jolta oli "vasen puoli" avaruudellisesta hahmotuksesta vaurioitunut ja pyydettäessä piirtämään kukkasia, hän piirsi samaan kuvaan monta kukkaa, joilta kaikilta puuttui vasen puoli, mutta kokonaisuudessaan kukkasia piirrettiin koko paperin alalle eikä potilas havainnut kuvassa kokonaisuudessaan mitään outoa. Toisin sanoen hänen huomionsa kiinnittyi jokaiseen objektiin erikseen silmämunien skannatessa näkökenttä. Lisäksi voi mielessään tehdä esimerkiksi seuraavanlaisen harjoitteen: kuvittele kuutio pyörimässä x-akselin ympäri. Kuvittele sitten sama kuutio pyörimässä y-akselin ympäri. Lopulta kuvittele vierekkäin kaksi kuutiota, joista toinen pyörii x-akselin ja toinen y-akselin ympäri. Oma havaintoni oli, että tämä on vaikeampaa ja huomioni liikkui nopeasti objektien välillä. Toinen kysymys liittyy vielä "piilomuuttujien" kuten muiden ihmisten intentioiden hahmottaminen tai toisen esineen takaa pilkottava esine, mutta mahdollisesti pitkäaikaisten piirteiden tunnistaminen ulkoisesta käyttäytymisestä vastaisi tätä ja lisäksi jossain vaiheessa ihminen yleistää oman käyttäytymisensä piirteitä muihin ihmisiin. Joka tapauksessa mallilla muista ihmisistä on varmasti biologiset juuret kuten esimerkiksi geometrisellä hahmotuksella ja kysymys lienee tässä mitkä alueet staattisesta mallista ovat opittua ja mitkä perittyä.
2. Dynaamisessa tilassamme voi olla kerralla enemmän dataa kuin varsinaisessa tietoisuuden keilassa. Kenties voisi ajatella, että tunnistetut piirteiden sirpaleet ikään kuin kasvavat ympäristöönsä oletuksena, että ko. havainto tehtiin ja jos kaksi ristiriitaista signaalia törmäävät, joutuvat nämä kilpailemaan siitä, kumpi on osa todennäköisempää kokonaisuutta ja näin saamme koherentin kuvan maailmasta. Koska tämän voi ajatella eräänlaiseksi "top-down" globaaliksi rajoitteeksi, emme havaitse tietoisuudessamme ristiriitaisuuksia. Mielenkiintoista on myös, että havainnot eivät sisällä koskaan "reikiä" - siis erityistä kvaliaa, että jokin asia puuttuu. Tätä vahvistavat erilaiset aivovauriotapaukset, joissa potilaista ei tunnu, että jotain erityisesti puuttuisi vaan nämä saattavat keksiä jopa uskomattomia tarinoita, jotka selittävät havainnot.
3. Uskoakseni yksi tietoisuuden keskeinen funktio on toimia eräänlaisena "hahmojen kohtauspaikkana" ja työmuistina, jonka tarkoituksena on decouplata hahmot erilleen, jotta niitä voitaisiin sitten fokuksen avulla yhdistellä uusilla tavoilla ikään kuin yhtä kertaluokkaa ylempänä. Tämä mahdollistaa ajattelun ja on oppimisen lisäksi keskeinen kulttuurin muodostumiselle. Kun teemme vaikka loogista päättelyä tai suoritamme lukujen yhteenlaskua allekain, tapahtuu tämä yhtä tasoa korkeammalla kuin pelkät biologisella tasolla "osmoottisesti" opitut hahmot. Tällaiset ajatusketjut etenevät assosiatiivisesti, mutta uskon, että korkeamman kertaluvun prosessit voivat ohjata tätä hyödyllisillä tavoilla. Kulttuuria voisi kenties ajatella "suvulliseksi oppimiseksi" verrattuna suvulliseen lisääntymiseen, joka mahdollistaa geneettisen rekombinaation kautta sen, että eri geenit voivat kehittyä toisistaan itsenäisesti, evaluoitua rinnakkain ja levitä populaatiossa helposti rikkomatta muita toimivia ratkaisuja verrattuna pelkkään mutaatioon (tästä on tehty matemaattisia malleja, kuinka suvullinen lisääntyminen lisää adaptaation nopeutta asymptoottisesti).
Olenkin jonkin verran pohdiskellut, voisiko tämäntapaisiin ajatuksiin perustuen kehittää myös massiivista rinnakkaisuutta tavoittelevaa data-keskeistä ohjelmointikieltä/ympäristöä, jossa ei olisi varsinaisesti tiukkaa algoritmista rakennetta ja erityisesti ei case-rakenteita algoritmeissa vaan ohjelman tila koostuisi sillä hetkellä tunnistetuista hahmoista ja suoritus yrittäisi matchata tyyppitasolla löytyviä rutiineja ja sen hetkistä tilaa siten, että kaikki matchaukset ajettaisiin automaattisesti rinnakkain ja ohjelman tilaa päivitettäisiin näiden perusteella, mutta tämä on ikuisuusprojekti ja toisen postauksen aihe joskus pitkällä tulevaisuudessa.
4. Jos edelläkuvatut hahmot mallinnetaan informaatiota kadottavina, abstrahoivina matchauksina (yksinkertaisimmillaan esimerkiksi binäärinen partitio m: A --> 2, jossa hahmo toteutuu, jos ko. funktio palauttaa "tosi" elementille) ja assosiaatioiksi taas kutsutaan seurauksia, joissa informaatiota ei välttämättä unohdeta, tarvitaan myös toimintapuolen hahmoja, joita voitaisiin kutsua vaikka rutiineiksi, joissa taas jokin abstrakti signaali voi tuottaa monimukaisemman lihasaktivaation. Samalla tapaa kuin perusta geometrisille hahmoille on taustaltaan geneettistä, on rutiinien taustalla todennäköisesti biologisia tilakoneita, jotka ovat suoraan kytköksissä tunnemaailmaan ja tarjoavat perustan, jolle toimintamme rakentuu sisältäen sääntöjä kuten nälkä->itke. Viitaten aikaisempaan pohdiskeluun intro- ja ekstroversiosta ja hakuavaruuden pienentymisestä kaksisuuntaisessa haussa, voisi villisti arvata, että hahmojen intuitiotason oppimista tapahtuu myös jotenkin käänteisesti, tunteiden ohjaamista tavoitteista kohti yksityiskohtaisempia "negatiivisia hahmoja", jotka ovat edellytys ko. korkean tason prosessin tyydyttymiselle, mikä lisäisi tietoisuuden malliin intentionaalisuuden. Tällöin hahmojen kohtaamisen voisi erityisesti tulkita yritykseksi löytää ympäristön analyysistä toteutus tunteista kasvavien rutiinien intentioille: inputin ja outputin kohtaamiseksi - eräänlaiseksi hahmojen markkinapaikaksi. Tässä kohtaa olen tosin erityisen heikoilla vesillä, sillä minulla ei ole pienintäkään aavistusta miten negatiiviset hahmot kehittyisivät ja voikin olla, että tämä prosessi toimii eri tasolla kuin osmoottinen hahmojen oppiminen. Joka tapauksessa pystymme tietyssä intentiotilassa vaikuttamaan esim. fokukseen - vaikkapa yrittämällä ajatella jotain mennyttä tapahtumaa. Se, että meillä ei ole enää introspektiota näihin ylimmän tason prosesseihin, on todennäköinen selitys vapaan tahdon illuusiolle. Mikäli vanhetessa intentiot ohjaavat aivojen mallin muodostumista ja negatiiviset hahmot tarkentuvat, voisi tämä myös selittää ihmisen rutinoitumisen ja sen, miksi lapsenomainen ihmetys osittain katoaa: aivot ovat jo päättäneet mikä on tärkeää eivätkä enää edes välttämättä noteeraa muita asioita ilman erityistä vaivaa. Tämä voi olla myös toiveajattelun taustalla, jossa maailma nähdään enemmän sellaisena kuin sen toivoisi olevan kuin sellaisena kuin se on. Pitää myös muistaa, että hahmot ovat hyvin "moniulotteisia", ja intentionaalisuus, ajan hahmotus, abstraktio, I/O jne. käsitteelliset ulottuvuudet ovat osin ortogonaalisia toisilleen. Rutiinien toimintaan meillä ei myöskään yleisesti ole hyvää introspektiota, vaan joudumme tarkkailemaan omaa toimintaamme ikään kuin "ulkoisesti". Esimerkiksi kun opettelemme jotain uutta asiaa, vaikkapa tikan heittämistä tauluun, joudumme ensin ajattelun/tietoisuuden tasolla käymään vaiheita läpi yksinkertaisemmista liikkeistä yhdisteenä. Kun toistamme suoritusta tarpeeksi kauan, biologisen/intuition tason oppiminen osmoottisesti oppii liikesarjan rutiiniksi ja tämän jälkeen emme enää tiedosta suoraan kuinka sen teemme.
Voimme kuitenkin yrittää löytää toistuvia patterneja esimerkiksi fokuksen käyttäytymisestä ja tässä mielessä ehkä yksinketaisin luonnehdinta olisi "priorisoitu todo-lista", joka ylläpitää intentioita mielessä, kunnes ne on tyydytetty. Eri tunteet voivat johtaa ristiriitaisiin tavoitteisiin, joten tässä suhteessa toimintaa tulee priorisoida. Lisäksi esimerkiksi nopeasti kohtituleva objekti voi pakottaa huomiomme sitä kohden nopeasti: kuten go-sananlasku sanoo: kiireiset asiat pitää hoitaa ennen suuria asioita - kuten esimerkiksi auton väistäminen vs. naimisiinmeno. Todennäköisesti fokus myös painottaa suuria muutoksia, koska ne todennäköisemmin vaativat uudenlaista reagointia ja erityisesti negatiivisia viestejä samalla tapaa kuin uutisissa ei päivästä toiseen kerrota positiivisia asioita vaan poikkeuksia (tämä oli jonkun kuuluisan tutkijan ajatus, valitettavasti en enää muista kenen).
5. Yksi intuition tason oppimisen syntymisen alkusyitä on juuri välittömästä refleksivasteesta (output on funktio tietyn lyhyen ajan input:sta) eroonpääseminen ja dynaamisen tila lisääminen teki toiminnasta nopeasti kontekstiriippuvaista. Output-puolella yhdeksi tietoisuuden eduksi voidaan mainita ulostulon monadisuus tai suunnitelmallisuus, jolla tarkoitan, että tekoja ja niiden seurauksia voidaan harkita ennakoivasti ennen varsinaista suoritusta. Eri toimintoja voidaan vertailla keskenään ja vastaavasti tavoitetta voidaan verrata ympäristöön potentiaalisten esteiden välttämiseksi. Esimerkiksi unessa kytkentä lihaksiin on sammutettu, joten voimme silti kuvitella tekevämme asioita. Monadisuus (potentiaalisten suoritusten rakentaminen vs. suorittaminen) on uskoakseni oleellinen rakennuspalikka, jolla data-keskeinen arkkitehtuuri saadaan toimimaan konsistentisti ilman algoritmista lähestysmistapaa, jossa konsistenttius tulee automaattisesti top-down lähestymistavasta - eräänlaisesta kontrollipisteestä ko. toiminnalle. Uskon kuitenkin, että tällaista kontrollipistettä ei löydy ihmisälystä, koska se olisi liian jäykkä vaihtuviin tilanteisiin. Sen sijaan osittaisista hahmoista yhdistellään vaihtoehtoisia tapahtumaketjuja, joita voidaan evaluoida rinnakkain kokonaisuuksina keskenään ja karsia ristiriitaiset osatoiminnat pois ennen varsinaista suoritusta.
Vastustan sellaista äärifunktionalistista mielenselitystä (joka on varmaankin enemmän olkiukko kuin kenenkään todellinen mielipide), että tietoisuus voitaisiin mallintaa pelkästään ihmisen ulkoisena käyttäytymisenä. Esimerkiksi jos meillä on kaksi mustaa laatikkoa ja toiseen niistä laitetaan ihminen ja toinen on tyhjä, ovat nämä ulkoiselta käyttäytymiseltään identtiset, mutta toisen sisällä on tietoisuus. Aivoissa tapahtuvan prosessin suorituksen rakenne on ratkaiseva eivätkä kvaliat ole jokin päälleliimattu ominaisuus, joka voitaisiin kuvitella otettavan irti ko. prosessista ikäänkuin maailmassa olisi "olemassa" jotain monimutkaisia hahmoja ilman tulkintakoneistoamme meistä riippumatta. Syy siihen, että meille tulee mielikuva, että tällainen prosessi ei voisi itsessään mitenkään "kokea" jotain, johtuu siitä, että meillä ei ole tulkintakehystä tällaisten kokemusten jäsentämiseen/ymmärtämiseen ja intuitiomme prosessien toimintaan on puutteellinen: on eri asia tulkita väri kuin tulkita koneisto, joka tulkitsee värejä. Erilaisia funktioita joukosta A joukolle B on |B|^|A|, joka kuvaa hyvin, kuinka paljon enemmän erilaisia prosesseja on kuin näiden syötteitä ja tulosteita, mikä tarkoittaa, että intuition saaminen näihin on merkittävästi monimutkaisempaa kuin ensimmäisen kertaluvun objekteihin. Ihmisen tietoisuus on niin viritetty sellaisten hahmojen tunnistamiseen ja analysointiin, joita voi nimilaputtaa substantiiveillä, ettemme oikein edes huomaa tätä rajoituksena. Tämä "objektiharha" tulee selkeästi esiin esim. matematiikassa, jossa kuvitellaan, että vaikkapa jokin intuitiollamme kuviteltavissa oleva ääretön olisi olemassa jonain itsenäisenä oliona ilman sen tulkintaamme tai formaalisti aksioomia. Kun pyrimme tietoisuuden selittämiseen, voimme pyrkiä hahmottamaan aivojen rakenteesta jonkin arkkitehtuurin. En usko, että aivoista paljastuisi jokin uusi luonnonlaki, vaan periaatteellisesti voisimme ennustaa ihmisen käyttäytymisen mallintamalla neuronien toiminta tarkasti eikä tässä ole mitään oleellisesti ei-mekaanista. Toki tämä on käytännöllisesti mahdotonta ja viimeistään termodynaamiset ilmiöt asettavat teoreettiset rajat ennustamisvoimalle, mutta satunnaisuus ei ole mitenkään oleellista tietoisuuden muodostumiselle - päinvastoin, koneina aivot pyrkivät suojautumaan tältä. Tietoisuus ei ole jokin kausaalisesti fyysisestä maailmasta erossa oleva ilmiö vaan oleellinen osa yhtä todellisuuden prosessia - meidän intuitiomme sen hahmottamiseen on vain rajallinen. Se että meillä on esimerkiksi kolmenlaisia tappisoluja, joilla on erilainen vastekäyrä valon taajuuksille, voidaan selittää evoluution avulla, koska se auttaa meitä tunnistamaan paremmin marjoja jne. (huom: evolutiiviset selitykset ovat korkean abstraktiotasonsa takia parhaimmillaankin tilastollisia ja käytännössä lähes mahdottomia evaluoida samalla tapaa kuin vaikkapa fysiikan toistettavat kokeet) Värit eivät ole siis olleet jossain maailmankaikkeuden rakenteessa odottamassa löytäjäänsä omana luonnonlakinaan eivätkä ne ole vain jokin sattumanvarainen sivuvaikutus.
Jos kuvittelemme, että aivoista voitaisiin erottaa oleellinen piiristö omaksi fysikaaliseksi systeemiksi, voidaan ajatella, että informaatiota kadottavat operaatiot tuottavat aina termodynaamisesti peruuttamattomasti lämpösäteilyä ko. systeemin ympäristöön korrelaatioiden lisääntyessä aivojen sisäisessä tilassa ja sen haarautuessa erilliseksi kokonaisuudeksi dekoherenssissa. Voimme pohdiskella vielä, miten tietoisuus rajautuu ja tähän voimme käyttää ajatustyökaluna tällaisia kapseloituja fysikaalisia systeemejä: Jos meillä on prosessit A -> B -> C ja D -> C (eikä muita korrelaatioita), jossa A->B kadottaa informaatiota, niin uskoakseni tämä kadotettu informaatio ei voi vaikuttaa sellaiseen tietoiseen kokemukseen, johon D vaikuttaa. Sellaisten korrelaatioden, jotka koemme tietoisuudessamme yhtäaikaa, eivät siis fysikaalisesti voi olla toisistaan vuotamattoman informaatiota piilottavan rajapinnan eri puolilla. Pelkkä aivojen staattinen kytkentärakenne ei sinänsä ole tietoinen, koska jos ajattelemme neliulotteisesti ko. aivojen etenevän ajassa, ei mitään korrelaatiota eri neuronien välillä synny vaan ne etenevät ajassa omia ratojaan, jotka eivät yhdisty - transistorikin ydistää enemmän kuin kaksi johdinta.
