Mustaa valkoisella, valkoista mustalla

(Vangelis - Mythodea - for the NASA Mission Mars Odyssey 2001)

 Pihalla on nyt tyrmäävän kirkas ilma entisten tähtien valon tiirailulle.

Kaupungin valot vie parhaat tehot syksyn pimeydeltä eikä arjen harmauskaan pääse yllättämään:

Entisen tähden ilmat on pihalla ja tiirailee valoja nyt kirkkaasti tyrmättynä.

(City Lights - S17 Boxing)

Tajunlähtölaskenta

Ystävällisesti
kirjoitetulla
tiiviihköllä
viestillään
kertojanne
napakasti
tilaansa
toiveen
lisäsi

tulis
unet
nyt
jo
!

 

(amiga art compilation I)

Yleinen suhteellisuusteoria selittää gravitaation aika-avaruuden kaareutumisena ja kiihtyvyyden siten absoluuttisesti, ettei gravitaation ja kiihtyvässä liikkeessä olevan koordinaatiston välille voi tehdä mittauksilla eroa. Kiihtyvyys on paikan toinen aikaderivaatta tai mitä lähemmäksi mennään massaa, sitä hitaammin aika käy. Jos oletetaan, että universumi toimii kvanttimekaniikan lakien mukaan ja luonnonlaeissa ei sinänsä ole aikaa, vaan aika on vain entropian lisääntymiseen liittyvä tilastollinen ilmiö, niin tästä voisi päätellä, että suhteellisuusteorian aika-avaruuden rakenne on itse asiassa jonkinlainen kuvaus universumin aaltofunktiolle. Dekoherenssi on hiukkasten interaktioihin perustuva prosessi, joka "upottaa" klassisen fysiikan aaltofunktioon. Hiukkasten interaktiot ikään kuin pikku hiljaa tarkentavat interferoivat aallot "ratojen graafiksi", joka samalla muodostaa havaitsemamme aika-avaruuden topologian (, koska havaitsijoina olemme osa juuri tuota "graafia").

Heitän pokalla väitteen, että jos joku pystyy matemaattisesti mallintamaan dekoherenssin, paljastuu samalla kuinka gravitaatio liitetään kvanttimekaniikkaan eli ns. "kaiken teoria". Esimerkiksi massojen läheisyydessä on enemmän hiukkasia ja siten interaktioita, joten dekoherenssi tapahtuisi lokaalisti nopeammin. Voisiko ajatella, että nopeampi dekoherenssi ikään kuin "samplaisi" aaltoyhtälöä tiheämmin ja siten hidastaisi entropian kasvua/havaittua aikaa klassisella puolella tehden hiukkasten radoista tarkempia/pidempiä massan lähellä. Tästä kait pystyisi laskemaan, että tällaisessa "graafissa" entropia kasvaa hitaammin/vapausaste kuin tyhjiössä kulkevissa aaltojen interferenssikuvioissa, mikä kenties tuntuu intuitiiviselta, koska häirisemättömien aaltojen amplitudijakauma on laajempi. Jos havaitsemamme aika (ihminen havaitsee vain klassisia makrotason asioita suoraan) on vain tilastollista entropian kasvua, niin tällöin edellinen voisi ehkä selittää tuon havaitun ajan hidastumisen massan läheisyydessä ja sitä kautta painovoiman. Käsittääkseni esim. mustan aukon pinta on maksimientropiassa, mikä siis tarkoittaisi havaitun ajan pysähtymistä.


Ei jätetä Einsteiniä rannalle:
 

(philip glass einstein on the beach)

Googlailemalla asiasta hetken, löysin mm. paperin "Statistical Origin of Gravity".

Taivaalliset radat

Antrooppisella periaatteella tarkoitetaan, että koska havaitsemme maailman, täytyy maailman olla sellainen, että voimme ylipäätään olla sitä havaitsemassa. Yleistettynä: jos väite/hahmo/teoria pitää paikkansa jossain maailmassa, täytyy ko. maailman olla malli sille. Lähtökohta on jollain tapaa duaali hypoteettis-deduktiiviselle tieteen traditiolle, jossa lähdetään hypoteesista ja johdetaan siitä loogisia seurauksia, joita voidaan sitten kokeilla testata. Tässä taas kokeiden tulosten perusteella rajoitetaan jotain ulkoista mallien avaruutta ja lisätään ymmärrystä sitä kautta. Mahdollisuuksien avaruus ei ole täysin mielivaltainen, sillä haluamme suosia yksinkertaisia selityksiä. Tämä ei ole ristiriidassa Popperilaisen falsifioitavuuden kanssa, vaan havainnot voi kääntää negatiivisiksi universaaleiksi alarajaväitteiksi: koska havaitsemme jotain, on tämä loogisesti sama kuin että maailma ei voi olla sellainen, että kukaan ei sitä ole havaitsemassa jne. Jokainen tällainen havainto sisältää luonnollisesti tulkinnan ja on siten osittain teoriapitoinen, joten eri lähestymistavat ovat osittain lomittain. Tässä on etäisesti jotain samaa kuin tietokoneohjelmien testauksen ja tyyppitarkistuksen erossa: ensimmäinen saattaa päästää läpi virheellisiä teorioita, mutta ei aseta falsifioitavuuden lisäksi rajoituksia teorioiden vahvuudelle, kun taas jälkimmäinen ei tee virheitä, mutta ei kelpuuta suurta osaa pätevistä teorioista.

Taustalla tässä on ajatus, että on käsitteellinen virhe puhua siten, että teoria A on jotenkin "fundamentaalimpi" tai "alempana" kuin teoria B. Jos A ⇒ B, mutta ei B ⇒ A, niin tällöin tietenkin A on vahvempi/tarkempi teoria (tai jos teoria X vastaa havaintoja, mutta Y ei, on X oikeampi kuin Y), mutta kummatkin perustuvat pohjimmiltaan ihmisen ajattelun hahmontunnistukseen/tulkintoihin ja ainakin minusta näyttäisi kategoriavirheeltä puhua, että jokin teoria olisi ikään kuin todellisuudessa "alempana" - tämä kielenkäyttö juontaa kenties reduktionistisesta hierarkisesta selitystavasta, jossa esimerkiksi "auto koostuu renkaista (ja muista osista)". Esimerkiksi olisi hieman huvittavaa väitellä siitä, onko 4 metafyysisesti 2+2 vai 1+3 (huom. postmodernistit: se ei ole 2+3). Kategoriateoria pyrkii pääsemään eroon tämänkaltaisesta "objektiharhasta" ja siinä identiteetin käsite nivoutuu jonkinlaisen eron tekemiseksi kahden objektin välillä tulkinnassa eikä metafyysiseksi käsitteeksi, joka on jotenkin riippumaton meistä. Kuitenkin tällaisia kategorisia virheitä tehdään aika helposti: saatetaan esimerkiksi väitellä siitä, onko fysiikka "ajatonta" vai ei, vaikka nämä käsiteverkot olisivat isomorfisia karteesisesti suljetussa kategoriassa product - potenssiobjekti-adjunktiona, riippuen siitä, katsotaanko systeemiä "sisältä" vai "ulkoa" (tämä adjunktio saattaa myös antaa jonkinlaisen näkökulman siihen, miten tietoisuus on subjektiivinen kokemus, mutta voimme silti tutkia sen "toteutusta" eli aivojen aktivaatioita ja rakennetta ulkoapäin datana toisesta tulkintakehyksestä).

Teorioiden hyödyllisyys taas liittyy siihen, paljonko ne pakkaavat havaintoja ts. paljonko työtä/ennusteita niiden avulla voidaan tehdä (joka voidaan painottaa kulttuurisidonnaisella utiliteetilla). Esimerkiksi jokainen havainto on tavallaan triviaalisti tosi ko. tilanteessa, mutta siitä on hyötyä vain jonkin yleisemmän periaatteen erikoistapauksena. Käänteisesti taas mitä enemmän potentiaalisia teorioita voidaan karsia tietyistä oletuksista lähtien, sitä hyödyllisempää analyysi on. Einsteinkin jo pohti aikoinaan paljonko "jumalalla" oli valinnanvaraa maailman luomisessa. Esimerkiksi monimutkaisten ominaisuuksien kehittyminen evoluutiolla edellyttää, että asioiden välillä on riippuvuuksia (aika), jotka ovat jossain määrin jatkuvia (luonnonlakeja), koska muuten seuraava "hetki" ei liittyisi edelliseen ja hyödyllisten ominaisuuksien täytyy olla hyödyllisiä myös jatkossa. Nämä riippuvuudet määrittävät topologian avaruudelle ja samalla lokaalisuuden käsitteen (kaksi pistettä ovat lähekkäin on siis vain toinen tapa sanoa, että niiden välillä on tietynlainen riippuvuus [tämän riippuvuuden huomaaminen voi vaatia myös muiden pisteiden tarkastelua: ajattele esim. Y:n muotoinen looginen portti kahdella syötteellä ja yhdellä ulostulolla]). Jotkin viimeaikaiset havainnot varovaisesti viittaisivat siihen suuntaan, etteivät luonnonlait välttämättä olisi kaikkialla samat, mutta edellisen nojalla lokaalin avaruutemme pitää olla melko "laakea" ja fysiikka toimii ainakin tietyllä tarkkuudella, jos oletamme evoluution. Vastaavasti olosuhteiden pitää olla sopivat eli esimerkiksi suuret meteoriitit eivät saa törmätä maahan liian usein jne. Tässä on tosin vaikea puhua todennäköisyyksistä, koska nämä ovat käsitteenä aina suhteessa johonkin priorijakaumaan ja esimerkiksi toinenlainen älyllinen elämä voisi hyvinkin kestää erilaisia olosuhteita. Tämä muistuttaa sitä vanhaa vitsiä todennäköisyyksien väärinkäytöstä, että jos juuri sinä olet sattumalta valittu kaikista historiassa eläneistä ja tulevaisuudessa elävistä ihmisistä ja oletetaan tietty populaation kasvukäyrä, voitaisiin tästä laskea jakauma maailmanlopun päivämäärälle :^)

Suhteellisuusteoria ja kvanttikenttäteoria tietyin ehdoin ovat ymmärtääkseni CPT-symmetrisiä (mikä ei ilmeisesti nykytietämyksen mukaan vastaa todellisuutta Wikipedian mukaan.. valitettavasti fysiikka on mennyt amatöörille kauan sitten sen horisontin yli, että tulosten luotettavuutta pystyisi järkevällä vaivalla arvioimaan) eli periaatteessa luonnonlait näyttävät hyvin samanlaisilta, vaikka ajan suunta käännettäisiin (hiukkasten suunnat, kätisyys ja varaus), joten evoluution suunnan voi ajatella määrittyvän pienemmän entropian tilasta kohti suurempaa (tämän voi ajatella tarkoittavan sitä, että tiloja, joilla ei ole yksinkertaisia kuvauksia on paljon enemmän kuin sellaisia joille on, joten on todennäköistä, että systeemi kulkee kohti tällaista). Tietenkin on matemaattisesti mahdollista jossain kuviteltavissa olevassa universumissa, että esimerkiksi sattumalta molekyylit järjestäytyisivät hetkeksi ihmisen ja hänelle sopivan ympäristön muotoon eräänlaiseksi Eedenin puutarhaksi, mutta se, että havaintomme ovat konsistentteja evoluution kanssa murskaavalla todistusaineistolla vaatii jonkinlaisen selityksen. Ymmärtääkseni nykyfysiikka lähtee tietyistä yksinkertaisista rajoite-ehdoista, jotka kiinnittävät universumin aaltofunktiolle alkutilan ja tämä on yksi mahdollinen selitys. Vaikka monimaailmatulkinta olisi tosi (mistä seuraisi esimerkiksi se, että elämän syntyminen jossain haarassa olisi huomattavasti todennäköisempää kuin yhden maailman mallissa), voisi edellämainituista alkuehdoista kenties päätellä, että on huomattavasti todennäköisempää, että olemme kehittyneet pienen entropian tilasta kuin tunneloituneet "Eedeniin", jossa hiukkaset ovat vain sattumalta oikeassa järjestyksessä. Uskoisin, että "monimutkaisen alkutilan"-oletus olisi fyysikoille epätoivottava, koska silloin kaiken teoriasta tulisi liian monimutkainen ymmärrettäväksi. Alkuehtoja radikaalimpi ajatus, eräänlainen antrooppisen periaatteen äärimmäinen sovellus, olisi ajatella, että Schrödingerin yhtälö kuvaa fysiikan täysin ja kaikki mahdolliset alkutilat tapahtuvat. Maailmankaikkeus olisi siis eräänlainen "suljettu labyrintti", jossa fysiikan lait kertovat todennäköisyydet "siirtyä" yhdestä tilasta toiseen. Tässäkin pitää kenties rajoittaa kokonaisenergian määrää jne. ..mahdollisesti ainakin numeroituva määrä vapausasteita, mikä rajoittaisi Eeden-tilojen todennäköisyyttä. Täytyy myös muistaa, että ihminen ja ajattelu/tietoisuus ovat melko varmasti makrotason ilmiöitä ja sikäli selitettävissä klassisella fysiikalla. Tämä tarkoittaa, että ne syntyvät vain dekoherenssin tuloksena, kun erilliset haarat erkautuvat itsenäisiksi universumin amplitudijakaumassa Hilbert-avaruudessa aaltofunktion evoluutiossa. Aaltofunktion interferenssi saattaa myös sulkea pois joitain kehityspolkuja (olisin kiitollinen, jos joku kvanttimekaniikkaa ymmärtävä selittäisi, onko tuollaisille mielettömän epätodennäköisille tunneloitumisille jokin este). Erityisesti tietoisuus ei elä missään "yhdessä fyysisessa hetkessä" vaan on prosessi, joka levittäytyy useamman hetken yli.

Mielenkiintoista on myös se, että universumi näyttää sensuroivan mahdolliset paradoksit ja itse asiassa tunnetut ilmiöt ovat laskettavia! Esimerkiksi suhteellisuusteoriassa tarvittava energia kasvaa liian suureksi tai kvantittuminen mikroskaalassa estää sellaisen tietokoneen rakentamisen, joka tekisi äärettömän määrän algoritmin suoritusaskeleita. Yleinen suhteellisuusteoria sallii ajankaltaiset suljetut silmukat, mutta nämäkään eivät johda ristiriitaan, mikäli valitsemme ylläolevan maailmanselityksen, jossa coproduct:ia/"if-lausetta"/informaatiota ei oikeasti ole maailman kokonaisrakenteessa (vaan ainoastaan tietylle havaitsijalle) ja tällöin valehtelijan paradoksin fyysinen vastine, oman isoisänsä murhaaminen, ei ole aito paradoksi, koska yrittäessämme tehdä silmukan, jossa on negaatio, maailma itse asiassa haarautuu molempiin vaihtoehtoihin välttäen ristiriidan. Tämän lisäksi Schrödingerin yhtälö edellyttää vähintään kaksi kertaa derivoituvan ratkaisun ja ymmärtääkseni jatkuvien funktioiden joukolle epsilon-delta-todistukset pystyi viemään läpi konstruktiivisesti eli voidaan jokaiselle epsilonille konstruoida delta, joka tavallaan kertoo, kuinka pitkälle pitää laskea, että saamme halutun tarkkuuden. Tästä näkökulmasta voisi ajatella, että klassisille reaaliluvuille ei tarvitse olla välttämättä fysikaalista vastinetta. Jos amplitudijakauma on aaltojen summa, voi todellisuus hyvinkin olla jatkuva, mutta silti konstruktiivinen (ja jopa äärellinen informaatiosisällöltään).

Monimaailmamalleissa on jotain hyvin uskonnollista, sillä ne eivät vielä sellaisenaan sulje pois ihmeiden, ikuisen elämän, ikuisen kärsimyksen (olettaen Turing-vahvuus, äärellisessä universumissa silmukassa oleva havaitsija ei lopulta pystyisi enää muistamaan uusia kierroksia tietyn pisteen jälkeen) mahdollisuutta - ne ovat vain naurettavan (ks. Spaceballs) epätodennäköisiä. Koska havaitsemme ympärillämme evoluution kiistattomat jäljet, vedän tästä itse sen johtopäätöksen, että universumimme aaltoyhtälöllä on jokin rajoite-ehto, joka tekee kehittyneen elämän pienestä entropiasta lähtien huomattavasti todennäköisemmäksi kuin Eedenit, vaikka nämä siis olisivat jossain mielessä olemassa. Edellisestä EI kuitenkaan seuraa, että jokin älyllinen olento olisi suunnitellut maailman, päinvastoin: mitään suunnittelua eli valintaa ei tarvita, koska "kaikki" tapahtuu. Lisäksi on jo loogisesti ristiriitaista uskoa, että tällainen suunnitelija voisi säätää monimutkaisen alkutilan A ja monimutkaisen halutun lopputilan B JA onnistuisi jotekin yksinkertaisilla luonnonlaeilla pääsemään A:sta B:hen riippumattomasti. Toisin sanoen, jos tällainen olento laittaisi Eedenin alkutilaksi, alkaisivat ihmiset kehittymään siitä evoluution säännöillä hallitsemattomasti. Vastaavasti, jos olento säätäisi halutun lopputilan ja CPT-symmetrian nojalla "kelaisi" filmiä (tätä kikkaa käytettään esim. elokuvissa usein pyörittämällä filmiä väärään suuntaan) ja sitten laittaisi pyörimään takaisin kohti ko. lopputilaa, havaitsisimme jotain humoristisia ilmiöitä välttämättä entropian pienentyessä. Koska kukaan täysijärkinen ei nykyään kiellä evoluutiota tai esim. painovoimaa ja koska lukemattomia kertoja testatut luonnonlait ovat valtavan yksinkertaiset verrattuna "datan" määrään, on mielestäni jo loogisesti ristiriitaista ja älyllistä epärehellisyyttä uskoa tämän jälkeen, että ihminen olisi jonkin "suunnitelman" tulos ja jotenkin erityisasemassa maailmassa. Pienen oljenkorren uskonnollisen maailmankuvan, jossa ihmisellä on jokin tärkeämpi merkitys kuin sattuman tulos, liittämiselle evoluutioteoriaan tarjoaa ajatus, että jumalolento aktiivisesti vaikuttaa maailman tapahtumien kulkuun luonnonlakien lisäksi. Voisi olla mahdollista, että jumalolento myös pyyhkisi muistimme silloin tällöin, sotkisi mittauksiamme tai vaikuttaisi vain silloin, kun emme mittaa, mutta tällainen ajattelu johtaa jonkinlaiseen hulluuteen, jossa edes omaan ajatteluunsa ei voi luottaa. Makrotasolla havaitsemme toki "hiukkasten" käyttäytymisessä satunnaisuutta. Tosin nämäkin bitit tulevat tietystä jakaumasta, joten mahdollisen "korkeamman väliintulon" pitäisi olla hyvin hienovaraista tai sen voisi havaita toistuvilla mittauksilla. Toisin sanoen jakauman pitää toteutua ja peräkkäisistä mittauksista luetun informaation pitää olla pakkautumatonta. Tämä on eräs tapa määritellä satunnaisuus: sitä ei voida hyödyllisesti mallintaa äärellisellä koneella.

(Sumi Jo - Preisner - Lacrimosa)

Sellainen lisähuomio vielä, että jos uskoo monimaailmatulkinnan, niin symmetrian nojalla nykyhetkellä ja siten muistoillamme on myös useita menneisyyksiä, jotka johtavat tietyillä todennäköisyyksillä noihin muistoihin. Vaikka aika ei olisi lineaarinen historia, on silti mielekästä puhua makrotasolla evoluutiosta, koska korrelaatiot tilaulottuvuudessa osoittavat murskaavalla todennäköisyydellä, että kyseisillä ilmiöillä täytyy olla jokin yhteinen "syy" historiassa. Kvanttimekaniikka näyttää todella rikkovan monet arkiajattelun käsitteet, joten varoituksen sana tässä kaikille niille, jotka kaipaavat jotain yksinkertaisia varmuuksia ajattelulleen.

kulttuuri vs. biologia: 1 - 0

(Indiana Jones and the shoot of death)

This video was brought to you by evolution

 - Quality products since -13700000000 -

(Tuomari Nurmio - Daytonin Apinajuttu)

Voi LOL, EVVK PC ja WWW, mm. TV so no-no. Mut ei nyt HK + H20, vaan wc, ulk.näk. tip-top, to go or not to go: YTV, HKI ja HGK vai max 15 min. ja Mac tai Sub? Sit hop hop ja nam nam, moi!

(Hanna ja Niilo)

Osta hyvä idea!

Wikipedian mukaan vuonna 2007 mainontaan kulutettiin maailmanlaajuisesti noin kuuden Suomen valtion budjetin verran rahaa (385 miljardia dollaria). Koska Internetin aikakaudella pelkkä tiedottaminen tuotteista ja niiden ominaisuuksista sekä erilaiset vertailut voidaan olettaa tapahtuvan halvalla eri reittejä, jää mainonnan tarkoitukseksi lähinnä kilpailla tuotteiden näkyvyydestä kilpailijoihin nähden johtaen samantapaiseen kisaan kuin viidakon kasvit kasvaessaan pituutta kohti valoa, vaikka kasvusta ei itsearvoista hyötyä olisikaan. Suuret panostukset osoittavat, että mainostus on tehokasta ja ihmisten päätöksiin voidaan vaikuttaa. Epäselväksi jää, muuttuvatko ihmisten mieltymykset kokonaisuudessaan vai johtaako mainonta vain epärationaaliseen suuntaan, kun hinta, laatu jne. muut tekijät on otettu huomioon ostopäätöksessä. Mielikuvamarkkinoinnin yleisyys viittaisi jälkimmäiseen, mutta jos kuluttaja esimerkiksi aidosti kuvittelee, että "Coca-Colaa juomalla saa kavereita" ja tulee tästä tyytyväiseksi, niin kenties tällä ei ole väliä. Tosin esim. huumeita pidetään yleisesti epätoivottavina, vaikka ne lisäisivät hyvänolontunnetta - ainakin muille epätoivottavina. Mainonta todennäköisesti myös vaikuttaa sosiaaliseen käyttäytymiseen, mikä näkyy esimerkiksi ihmisten tarpeessa liputtaa erilaisia ryhmiä. Toisaalta bulkkituotteiden suosio puhuisi vastakkaisen näkemyksen puolesta: ihmiset pystyvät ottamaan hinnan huomioon ja merkkituotteiden ostamisessa on kyse jonkinlaisesta kollektiivisesta identiteetin rakentamisesta. Tässä mielessä esimerkiksi sisällöntuotannon ja tuotesijoittelun rajat ovat häilyviä: itse tuote saattaa olla myytävän kokemuksen jatke. Lisäksi kalliin merkin voi ajatella eräänlaiseksi takuuksi laadusta "market for lemons"-tilanteessa: investointi merkkiin menisi hukkaan, mikäli kuluttaja pettyisi ja vaihtaisi merkkiä (tämä liittyy aikaisemmin esillä olleeseen "Napakymppi-paradoksiin": kun kehuu eksplisiittisesti itseään rehelliseksi on se kuin "panosten nostamista" - samalla tavalla poliisin vastustaminen on vakavampi rikos kuin satunnaisen kadunmiehen).

Suuren osan mainosrahoista voi varmaan olettaa virtaavan näkyvien pintojen vuokraan ja esimerkiksi urheilutapahtumien järjestämiseen, missä tapauksessa voidaan kai ajatella, että katselija maksaa tapahtuman kulut tuotteiden hinnoissa. Jos taas mainosten kokonaisbudjetista vaikka 15% oletetaan menevän mainosten tekemiseen ja yleiseen overheadiin, vastaa se pyöreästi miljoonaa miestyövuotta uurastusta vuodessa ja esim. jos arvioidaan silmämunasekunnin hinnaksi 1 sentti, puhutaan noin 6 miljoonan miestyövuoden mainostenkatselusta (tosin merkittävä osa tästä tosin tapahtuu rinnakkaisesti muulle toiminnalle eikä varsinaisesti kuluta aikaa). Lisäksi informaatiotulva lisää aivojen kuormitusta. Annetut luvut generoin tässä Stetson-Harrison-menetelmällä suuruusluokkien hahmottamiseksi.

Sosiaalisena älykkäänä eläimenä ihminen pystyy uudelleenohjelmoimaan toimintansa ulkopuolelta. Menestyvä toimintamalli vaihtuvissa ympäristöissä siirtyy kertaluokkia nopeammin kulttuurievoluutiona kuin biologisena, mistä syystä biologisella evoluutiolla ei oikeastaan ole enää edes juurikaan merkitystä ja muutenkin biologinen evoluutio veisi lähinnä kohti parempaa kulttuurista astiaa - aivan kuin kehitys erityislaitteista kohti tietokonetta, joka voidaan softalla saada helposti tekemään uusia asioita. Ympäristö evaluoi toimintamallit ja menestys on helpompi tunnistaa kuin rationaalisesti rakentaa tyhjästä, mikä selittänee jopa ihmisen uskonnollisuutta vangin dilemmojen lisäksi. Itse asiassa kun lähdin kirjoittamaan tätä tekstiä, tarkoitukseni oli mainosateistina rationaaliselta pohjalta lähteä kritisoimaan markkinoiden näkymätöntä kättä, mutta enemmän pohdittuani kysymys osoittautui paljon monisyisemmäksi. Joissakin asioissa sokea usko saattaa olla siis rationaalista ja rationaalisuus kaiken kattavana periaatteena uskonnollisuutta kuin 5-vuotissuunnitelma: tarkoitus on hyvä, mutta lopputulema välttämättä ei, kun taas uskonnollisuus, jossa seurataan esimerkkiä, synnyttää välillä toimivia rutiineja ja tapoja, mutta myös epäonnistumisia, jotka moderni yhteiskunta voi voimistaa katastrofeiksi. Markkinoiden "näkymätön käsi" saattaa jopa olla toimivuudessaan sidoksissa tähän sosiaaliseen älyyn, joka evaluoi ja valitsee kokonaisuuksia eikä suinkaan tarkastele ja optimoi yksittäisiä rahavirtoja erillisinä systeemeinä. Globalisaatio tosin on luonut sellaisen uuden ongelman, että markkinat ovat muuttuneet globaaleiksi, mutta muut sosiaaliset rakenteet eivät.

Hiljentykäämme siis teräväpiirtoisen porvarialttarin eteen kuulemaan jokapäiväinen saarnamme:

(SMOKE! SMOKE! SMOKE! (THAT CIGARETTE))

Lisähuomioita Naamakirjassa käydystä keskustelusta:

1. Se, että mainokset vaikuttavat ihmisten haluihin, tekee utiliteetin käsitteen hieman hankalaksi.


‎2. "Perustarpeet" on harhaanjohtava termi. Ihmisellä on evoluutiossa syntynyt tunteita, jotka ovat usein geneerisiä ja epämääräisiä, mikä mahdollistaa monenlaisten kulttuurien tarttumisen. Tietenkin jokin visuaalinen ärsyke esimerkiksi laukaisee seksuaalisen kiihottumisen jne., mutta tästä ei voi johtaa mitään yhteiskuntamuotoa. Hyväksynnäntarve on esimerkiksi täysin geneerinen ja lapsista kasvaa erilaisissa yhteisöissä erilaisten kulttuurien jäseniä (ja voivat myöhemmin omaksua mahdollisesti uusiakin kulttuureja). Itsemurhapommittajakin tai selibaatissa elävä munkki siis täyttävät näitä perustarpeita.

Jos sanotaan, että vaihtoehdot kapitalismille ovat huonompia, on tämä arvoväite, joka on suhteellinen omaan kulttuuriimme. Mitään moraalista tarvetta "täyttää perustarpeita" ei ole, mutta tietenkin tietyn tyyppiset kulttuuriset ohjelmat ovat paremmin yhteensopivia tunteidemme kanssa.

Itse pidän kulutuksesta ja uskoisin, että sitä voitaisiin saada paljon enemmän, jos nykyistä kapitalismia yritetään järkeistää joiltain osin, siksi kritiikki.


3. Syy, miksi kritisoin "perustarpeen" käsitettä (tai ainakin sitä terminä, riippuen miten se määritellään) on, että se viittaa mielestäni ainakin puhekielessä helposti kulttuurin tasolla käsitteellistykseen/narratiiviin ihmisen toiminnasta ja tarve viittaa tuoss abstraktiin käsitteeseen (, jolle ei tietenkään ole täsmällistä vastinetta reaalimaailmassa). Maslowilla saattaa olla tietenkin käsitteelle tarkka tekninen määrittely, mutta en ole tästä tietoinen.

Esimerkki: Suomenkielinen wikipedia esittelee tarvehierarkian pyramidina, josta löytyy vaikkapa "food" alimmalta tasolta. Tämäntasoinen määrittely jättää epäselväksi mitä tuolla oikeastaan tarkoitetaan. Väitteeni on, että tuo pitää ymmärtää "näläntunteena", joka on esimerkiksi kytköksissä vatsan täyttöasteeseen. Tämä tunne voi kuitenkin kadota esim. täyttämällä maha jollakin ei-ravitsevalla, nauttimalla huumeita jne. Tarpeen käsite taas on aika helppo myös ymmärtää tavalla, että "ihminen pyrkii täyttämään ravitsemuksen tarpeen", mutta tämä olisi väärin, koska tunne on "yksinkertaisempi" eikä hahmota, milloin se tarkoitus on täytetty, mikä sai ko. tunteen kehittymään evoluutiossa.


4. Ravinto nimenomaan on perustarve, mutta aivot eivät toimi tällaisten abstraktien selitysten pohjalta biologian tasolla.

Ideaalisesti hifismissä ei ole kyse pyrkimyksestä henkilökohtaisten mieltymysten täyttämiseen jollakin tietyllä tavalla vaan aistiärsykkeiden vapausasteista. Ajatuksena on, että taiteilijalle tai järjestelmän käyttäjälle annetaan mahdollisuudet tuottaa juuri halutunlainen kokemus. Tähän pyritään esimerkiksi äänen ja värien lisäämisellä kuvaan tai monoäänen laajentamisella stereoksi, aika- ja paikkaresoluutiota/kontrastia sekä dynamiikkaa parantamalla ja yrittämällä saada esityslaitteen toteuttama funktio sellaiseksi, että sille löytyy käänteisfunktio (epälineaariset häiriöt ja taajuusvasteen epäsuoruus voidaan tällöin korjata alkuperäisestä signaalista). 

Vaikka eräänlainen virtuaalimaailman edellytysten luominen onkin taustalla, käytännössä myös monia muita aspekteja täytyy ottaa huomioon kuten toteutuksen rajoitukset ja käytön helppous. Esimerkiksi kaiuttimet ovat kompromissi hankalista kuulokkeista ja siksi niissä tulee ottaa huomioon ominaisuuksia kuten suuntaavuus, jolla pyritään vähentämään huoneen vaikutusta lopulliseen äänenpaineeseen korvassa ja kuuntelupaikan valinnan rajoitukset oikean stereokuvan saamiseksi. Ennen kuin pystymme suoraan stimuloimaan sisäisiä ja ulkoisia aistisoluja, joudumme tyytymään moniin kompromisseihin. Esimerkiksi taas muotiin tulleet stereo-elokuvat eivät tuota täydellistä 3d-kokemusta, koska kuva on fokusoitu yhdelle etäisyydelle ja silmämunan kulmaa ei huomioida. Koska aivot ottavat nämä seikat huomioon, seuraa "3d-elokuvan" katselusta ristiriitaista informaatiota opitulle mallille ja joissakin tapauksissa jopa pahoinvointia. Ulkoista näyttöä ja suljinlaseja käytettäessä myös katselukulma on vain rajatuilta paikoilta oikea. Tämä voitaisiin korjata antamalla jokaiselle katsojalle erilliset näytöt molemmille silmille.

Sitä en pidä varsinaisena rajoitteena, että 3d-objektia ei voi esimerkiksi kiertää vuorovaikutteisesti. Tämä on oleellinen ero esimerkiksi elokuvan ja teatterin välillä taidemuotoina. Vaikkapa Hitchcockin "Köysi", joka on tehty näytelmän pohjalta, on elokuvana hyvä esimerkki sellaisten keinojen käytöstä, jotka eivät ole teatteriesityksessä mahdollisia: Samalla kun ääniraidalta kuunnellaan vielä kutsuvieraiden smalltalkia, pakottaa ohjaaja katsojan huomion piinaavasti esimerkiksi pilkottavaan köydenpätkään.

(Silent Star Wars)

Kävin tänään pitkästä aikaa luennon jälkeen kerholla. Gota on verrattu talouteen siten, että jokainen pelattu kivi edustaa investointia markkinoille laudan eri osissa. Seuraavassa kappaleessa taas annetaan tulkinta, että Neuvostoliiton systeemi innoitti luovat voimat kehittämään Tetriksen, jossa ylhäältäpäin annetaan epäkäytännöllisiä palikkoja, joista pitää koota laatikkorivistöjä ja lopuksi näkee työnsä tuloksien katoavan savuna ilmaan, kun saa rivistön valmiiksi:

(Complete History Of The Soviet Union, Arranged To The Melody Of Tetris)

Meitsi börjaa nyt söökaa jotain snadii raflaa, jossa vois skruudaa safkaa naamariin.

(Right Here, Right Now by Fatboy Slim (High Res / Official video).mp4)

Käytännön filosofiaa

Päivällä pohdin olenko kaiken hengenruoan jälkeen nälkäinen.. tarpeeksi jahkailtuani pääydyin ehdottomaan varmuuteen "kurnii, siis olen". Tästä seurasi dilemma, sillä en Humen giljotiinin nojalla pystynyt nälästä johtamaan, että pitäisi syödä. Paikalla ei ollut muita, joten en voinut puhua tästä, joten oli vaiettava. "Mutta hetkinen, tämähän rikkoo giljotiinin!", totesin ja lähdin odottamaan bussia. Samaan bussiin ei voi astua kahta kertaa, joten piti vielä varmistaa lähtö aikataulusta. Bussi ajoi ensin matkan puoliväliin, sitten taas siitä puoliväliin ja niin edelleen. Paradoksaalisen huono julkinen liikenne onneksi pääsi lopulta kämpistä Kamppiin. Ravintolassa piti ensin päättää menusta ikuisuuskysymys: muna vai kana? Ei ratkennut, joten otin sushia ja ratkesin sumppiin. Mutta jos kukaan ei kuule tästä, täyttyikö maha oikeasti ..siksi raportti blogiin.

(M.A. Numminen meets Schubert)

Tajunnanvirran lautturit

Jos P = NP pitäisi paikkansa, olisi hyvän taiteen luominen "yhtä helppoa" kuin sen tunnistaminen olettaen että pystyisimme erottamaan yksinkertaisen evaluointifunktion havaitsijasta (esim. palauttamalla optimointiongelman puolitushaulla päätösongelmaksi). Tällaisessa scifi-maailmassa voisimme laittaa henkilön skannauskojeeseen, joka tuottaisi esimerkiksi eniten naurattavan elokuvan, jonka kyseinen hermoverkko voi kokea, sillä itse taideteosta voidaan käyttää todisteeksi ja naurun määrä voitaisiin vaikkapa laskea integroimalla ajan yli naurun äänenvoimakkuus. Matemaatikon tapauksessa taideteos voidaan korvata todistuksella ja evaluointifunktio todistuksen tarkistuksella väitteelle, joten tässä mielessä taiteilijan ja matemaatikon ammatit rinnastuvat. Vaikeampia käytännön elämän ongelmia taas ovat esimerkiksi monet yleistetyt pelit, joissa samanlaista lyhyttä todistetta ei ole oletettavasti löydettävissä parhaalle strategialle, kun vastustaja yrittää pistää kampoihin. Esimerkiksi variantti yleistetystä go-pelistä on EXPTIME-complete ja tiedetään, että P on EXPTIME:n aito osajoukko, mistä ei tosin vielä seuraa, että NP olisi, vaikka todennäköisesti väite pitää paikkansa. Kaikkiin ongelmiin ei ole mekaanista yleistä ratkaisua lainkaan.

Taide itsessään on luonnollisesti niin moniulotteinen ja subjektiivinen hahmo, ettei mitään yksinkertaista ja kaikenkattavaa määritelmää kannata alkaa hakea. Tyypillistä kuitenkin on artefaktien tuottaminen ja nämä yleensä vetoavat tavalla tai toiselle havaitsijan tunteisiin. Musiikki esimerkiksi yleensä vetoaa perinteisten tunteiden kuten suru, ilo, aggressiivisuus jne. lisäksi ihailuun, uteliaisuuteen ja täyttymyksen tunteisiin. Esimerkiksi kun melodia palaa asteikon perussäveleen, syntyy tästä eräänlainen täyttymys/helpotus, kun tietoisuudessa aktiivisina olevista hahmoista voidaan osa sammuttaa. Koska aivot osaavat ekstrapoloida hahmoja tulevaisuuteen, syntyy jo tämän täyttymyksen odotuksesta jännittävä kokemus ja odotuksen rikkoutumisesta pettymys. Vastaavasti uteliaisuus saa tyydytyksen, kun aivot kuuntelukertojen jälkeen lopulta oppivat kappaleen rakenteen intuition tasolla. Tällöin toisto saa ikään kuin uuden hahmon tallentumaan voimakkaammin sisäiseen malliin, kunnes lopulta teoksen tuntee niin läpikotaisin, että siihen kyllästyy. Toiston yksi merkitys intuitio-tason oppimiselle lienee siinä, että toistuvat hahmot ovat epätodennäköisemmin sattumaa. Uteliaisuudelle maailman ymmärtämisen haluna melkein pelikuva on turhautuminen, joka aiheuttaa mielipahaa, kun tahto ei saa muokattua ympäristöään haluamakseen. Ihailun tunne saattaa taas kohdistua esimerksi teknisesti vaikeaan suoritukseen jne. Siitä, miten musiikki voi välittää tunteita kuten ilo, arvaisin, että jonkinlainen kytkentä puheen keinoihin kuljettaa tunteita voisi löytyä. Ihmettelisin suuresti, mikäli kukaan ei ole tutkinut suuresta aineistosta nauhoitetun puheen eri kulttuureissa puheen taustalla olevan nuotin ja sisällön suhdetta. Kuvataiteesta minulla on paljon vähemmän omakohtaisia kokemuksia, mutta voisi olettaa, että sosiaalisella tunteiden signaloinnilla on pienempi rooli taustalla. Alastonmallit, geometria ja hedelmäasetelmat tietenkin puhuvat omaa kieltään niistä vieteistä, mitä näköaisti kutkuttaa :) Yksinkertainen ajatuskoe on esimerkiksi ajatella jokin hedelmä värittömäksi, mikä tekee siitä välittömästi vähemmän houkuttelevan näköisen. Kokonaan toinen puoli taiteesta taas liittyy siihen instituutiona ja taiteen rooliin osana ihmisten sosiaalista toimintaa.

Tieteilijän tulee olla nöyrä totuudelle, sillä sitä ei voi valita haluamakseen. Taitelijalla taas ei ole täyttä reflektiota omaan luomisprosessiinsa, vaan kone pitää harjoittaa tuottamaan haluttuja tuloksia sekä herkistää äärirajoilleen vastaanottamaan ideoita juuri sopivan opportunistisesti. Vaikea uskoa, että parhaiden teosten tasolle voisi yltää samanlaisella prosessointikapasiteetilla mutta yleisesti, suunnitelmallisesti ja rutiininomaisin kulttuurin tason askelin ilman työlästä hakua. Niin ikään ihminen ei voi saada "kattavaa intuitiota" omasta toiminnastaan kuin homunculus, joka häviäisi paradoksin savuna ilmaan. Kattava intuitio on edellä lainausmerkeissä, koska ei ole ylärajaa sille, mitä voidaan sanoa yleisesti yksilön toiminnasta erilaisissa ja erikokoisissa ympäristöissä (olettaen tarpeeksi elinikää), koska yksilö voi hyödyntää ympäristöä itsensä laajennoksena. Mielenkiintoista on myös koneoppimisen "no free lunch"-teoreemat, jotka oleellisesti sanovat, ettei universaalia älykkyyttä ole olemassa, vaan hakualgoritmin laatu on aina suhteessa johonkin tiettyyn ympäristöön. Jokaisen luova prosessi on parhaiten viritetty löytämään juuri tietyt ideat, jotka paljastuvat kuin taikurin hatusta Clarkea vapaasti mukaillen. Lisäksi onnellisia sattumia tapahtuu aina jonkin verran jo sen takia, että kokeilemme paljon asioita ja tunnistamme tällaisen tilanteen helposti sen sattuessa. Näitä ei vain voi tilata haluamastaan aiheesta etukäteen, mutta laaja haku kasvattaa todennäköisyyttä törmätä niihin ja tällaisessa löydöksessä on aina siemen murrokseen.

Patentteja tulisi myöntää vain keksinnöllisyyden täyttäville uusille ideoille. Sain tässä vasta leikillään sellaisen idean, että keksinnöllisyyden täyttyminen voitaisiin yrittää taata patenttijärjestelmässä niin, että uuden keksinnön tehtäessä pitäisi aina julkaista ongelma, jonka keksintö ratkaisee ja antaa oma ratkaisu kirjekuoressa mukana. Suojaus myönnettäisiin ko. menetelmän soveltamiseen annettuun ongelmaan, mikäli se todella ratkaisee ongelman. Kyseiselle ratkaisulle voitaisiin esimerkiksi sitten antaa suoja-aika, joka riippuisi siitä, kuinka helposti muut onnistuisivat löytämään ratkaisuja annetulle ongelmalle. Tämä sulkisi liian yleispätevät määrittelyt pois, koska niihin löytyisi helposti vaihtoehtoisia ratkaisuja ja vastaavasti ilmeiset ratkaisut, koska kuka tahansa voisi helposti vastata ongelmaan. Myöskin virkailijoiden tehtävä muuttuisi mekaanisemmaksi, koska voitaisiin vaatia, että ongelmat on niin selkeästi määritelty, että voidaan helposti sanoa, milloin ne on tyydytetty. Ongelmana tällaisessa järjestelmässä olisi se, että keksintö ei olisi ensinnäkään heti käytettävissä ja voi olla epäselvää, minkä ongelman ja kuinka hyvin keksintö ratkaisee: keksintö voi olla hyvä, vaikka sen hyvyyttä olisi vaikea evaluoida. Itse keksintö voisi olla vaikka uusi näkökulma tai käsitteellistys vanhaan ongelmaan ja tämä paljastuisi jo kysymyksen asettelusta.

(Surviving Picasso)

(Amadeus - Salieri views Mozarts music and has an epiphany)