perjantai 31. heinäkuuta 2015

Unelmat ovat onnen sirpaleita



Ain' laki luonnon jatkaa muodoillaan,
kun historian peli valetaan.
Teot paloina pöytään loksahtaa;
näit' hahmoja yhdessä aikaan saa.

On palapeli vertaus elämän,
ei voittajaa kuvasta löydy tän,
mut todeks' piirtyy monta unelmaa,
vaik' myös Sattumast' uuttuu tulevaa.

Sai henki kukin kuvat unelmien
jo syntymänsä kannesta lähtien
ja sisään tiedot, taidot - palat nää,
joista osat haaveiden jäljentää.

Vaan tässä onkin koukku kaikkeuden -
sil' palat eivät riitä yksin sen,
ken maailman tän jakaa janoiten,
kuvia kauniita tavoitellen.

Jo muutoin olis' loppu alussa
kuin maailma unessa valjussa,
kok' totuus kiinni itse etsijäs',
vain vankein onni kuollut kuukehäs'.



Mut' mitä ovat palat, kuvat nää?
Ehk' vain yön lapsein hohtoo häilyvää
vai näyt tunteesta kasvaa ajalta,
kun musiikki viel' kuului puheelta?
Voi voima unein suuntas' määrittää,
     ...tai sitten haaverunoks' lässähtää.
Eikä voi pivost' pala pudota,
ja heti uuteen palaan vaihtua;
unohtaa mitä kuvan alku ties
ja minäks' uudeks' syntyy uusi mies,
ei vaikkei löytyis' koloo, nypyä,
mih' reunat unelmansa kytkeä.
Ja vaik' joka pala suurenmoinen
täs' kun palat mielii viereen toisen,
voi vain valmis kuva hopeoid' sen,
koska kuva tarvii tunteen, mielen,
sil' kuin tanssin taitot tarvii viejän,
kaks' kaunist' tekee vain taulun sievän.
Toki harva teos täydellinen,
riittää, että juonen päästä sais' sen:
tanssiin riittää tanssikengät,
vaik' maa muhkurainen - silti lennät!
Myös tasapaino tanssis' järkevä:
voit onnen muruun aitoon tyytyä,
tai valheen linnassa viivehtiä,
tuomar' Tulevan viimein kestitä.
Vaan kenel' pettää pala jokainen,
jäänee jälki kesken siveltimen,
ei pöydällä koht' tilaa jatkojen,
enää kantaa kaari armost' toisien
tai tuuleen katoo kylvöt kokonaan,
kuin kuunaan miestä olis' ollutkaan.



Nää muinaistunteet mielein raskauttaa,
polvesta toiseen toistaa muunnelmaa.
En yritä silt' tarkkaan ratkaista,
vain elon kaarta ei saa katkaista.
Kenties sittenkin monta on tapaa,
ympäril' sirkus, tyyli on vapaa:
yks' pelaa kulmapalat helpohkot,
toisel' sopivat tuuri toi lohkot,
kun kolmas kätkee haaveet sisäänsä
ja neljäs matkii: tulee isäänsä!
Vast' viides väliin voimalla vänkää,
kai pala kuudennella kurkkuun jää.
Ei jonkun palat sovi mihinkään,
tai malli kirjan ulkoo piirrellään.
Voi nenä toisen palat nuuskia,
ken mielii muiden kuvat oikoa.
Joku vuoroaan jää odottamaan,
taikka pelaa heti kun sallitaan,
nöyrä hiljaa pois palansa uhraa,
kun ahne alkaa jo uutta kuvaa.
Voit muurein onnen palat linnoittaa,
kun palat toiset teitä valloittaa -
mi' pyörre, kaaos täällä hallitsee,
vain aika valmiin kuvan mittailee.



Mut' tärkein ollut ei viel' puheena -
unelmien kuvas' kaks' on puolta,
keskeltä halki on jok' ihminen,
mi' hämmennystä lisää rakkaiden:
Sisäl' elämys juoksee eläimen,
maisemas' tietä, tunteit' seuraten.
Ulkon' kuvat mielikuvituksen,
kertoo kartta suunnan koneen, järjen.
Sil' on kokemus kuva kuvassa
ja mukana joka unelmassa.
Myös suuntii, toiveit' kahta lajia:
vaiston vai tavan annat ohjata?
On tunne monta vanhaa tienviittaa,
jotka reitin mitasta ei piittaa,
kun taas kuvan kartta järjen mailta,
täysin makua, maisemaa vailla.
Muokkaa maailmaa kuvat nää järkein,
joskus taas itse matka on tärkein,
vaik' ei aina metsää näe puiden,
sokea, mut' täys' onni eläimen.
Yks' silti matkaa tietä seuraillen,
kartoista toinen reitin katsellen.
Ei puolien painoo mitat' vaa'assa,
vaik' tiet ja kartat maasta samasta:
kartasta hyväst' löytyy hyvä tie,
kunhan tie hyvä suuntaan hyvään vie.

Jos kuin piru luet pelkkää karttaa,
seuraat mielivaltaa yhteist' tarkkaa,
ei edes Sunzin suunnitelmissa
näy tietoo tuskasta, nautinnosta.
Suuret kuvat tallaa pienet jyvät
ja ihmiset peittää roolit, ryhmät,
maailma pelilaut' tylsäin mielten,
ken vain tietää kaavioiden kielen.
Opit historian unohdetaan:
siemenest' pienest' kasvaa metsät maan.

Ent' pedot pienet vaiston varassa,
kuin eksyneenä järjen ajassa:
vapaudest' humaltuen piirteineen,
ain' saman palan pelaa uudelleen,
kuin kehää kiertää eläin yksinnä,
vaistonsa vanki koneen sisällä.
Tunnelis' mittakaava katoaa,
pienikin lähel' peittää meret, maat
jahdaten pinnan peilii, savua,
vaik' vieres' räiskyis' tulta, valoa.



Vaan mikä onkaan mieli ihmisen?
Riitaisa liitto järjen, eläimen!
Mi' suurin unelma ja puolet sen?
Rakkaus ja sisäl' rakastuminen!
Kun kättä lyövät kartat ja tiemme,
ei riitä kertoon voim' riimienne,
sit tunnet' kun kaks' rakastavaista
yhdeksi tulee maissa, taivaissa,
kun ääretön koskee kuolevaista -
suojassa oman pesän mies naista  .. kun
kone ulkon' kiertää pesän pieltä,
joka palas' iskee tulta, mieltä,
kun yhteisen kuvan aloitamme,
ikuiseen istutamme tarhamme.

Vaik' ois mies miestä vastaan tantere,
sut nostaa tahdon maasta harteille,
unelmias' palani kannattaa,
ettei löydy kuvaa sun kauniimpaa.

Rakkaus ja hulluus samoin sulkevat:
päilyy ulkon' sisäiset maailmat,
tuo muodot mannut mieleen kehosi;
heijastaa joka pinta kasvosi,
kun raoist' näen valon pursuvan,
ihminen näkee ihmisen kuvan -
on tunnon ja tiedon yks' mielle:
mi' teen sinulle, teen myös itselle.



On rakkaus unelmist' vaarallisin:
voi palat, jotka jäävät taskuihin,
onnen sirpaleiksi teräviksi,
haavat tehdä verenpunaisiksi.

Mut' tuska näem' lisää tietoa:
vain jätit mulle onnen aatteita,
ja syyttä itseäni syyttelen,
en väärä, palaksi vain käynyt en.

Pöydällä hahmojen risteillessä
mä mietin mih' laittaa onnen tässä?
Ei onni liity pelkkään nautintaan
tai tyytymistä tilaan maatuvaan;
jos oliskin se tietty asia,
mä kauas matkaisin sen takia.
Ei ohjeeks' riitä käsky kultainen,
jos toinen haluu kääntää ympär' sen -

Vaan..

    unelmien pitää tul' Todeksi,

    sopia kuviin muiden Hyväksi,

  ja kietoutua ääriin Kauniiksi,


rikkaana kuin paratiisin autuus,
jossa järjestys ja satunnaisuus,
elävä ja luotu näin taiteena,
kätensä liittää oikees' suhteessa.



En voisi näitä toisin sanoa,
kuin täydentää tunnetta aitoa.
Siks kertomus tää riimein vertauksin,
jot' voisit kokee omin sisuksin
tulkintas' voiman väleissä loitsun;
juhlaval' tekstil' juhlavan kaavun.

Runoon lyhensin kirjan toiveittein',
vielä piilossa luku viimeinen.
En tiedä kuinka tästä jatkaisin,
mut' mielellään vielä rakentaisin.
Jos en voi sua mä saada omaksein,
ees kaunis huntu jätä silmillein,
jotta maailmaa voisin rakastaa,
vaikka sinusta se vain muistuttaa.


(Ascension / Nature Boy)