Unelmat ovat onnen sirpaleita

Ain' laki luonnon jatkaa muodoillaan,
kun historian peli valetaan.
Teot paloina pöytään loksahtaa;
näit' hahmoja yhdessä aikaan saa.

On palapeli vertaus elämän,
ei voittajaa kuvasta löydy tän,
mut todeks' piirtyy monta unelmaa,
vaik' myös Sattumast' uuttuu tulevaa.

Sai henki kukin kuvat unelmien
jo syntymänsä kannesta lähtien
ja sisään tiedot, taidot - palat nää,
joista osat haaveiden jäljentää.

Vaan tässä onkin koukku kaikkeuden -
sil' palat eivät riitä yksin sen,
ken maailman tän jakaa janoiten,
kuvia kauniita tavoitellen.

Jo muutoin olis' loppu alussa
kuin maailma unessa valjussa,
kok' totuus kiinni itse etsijäs',
vain vankein onni kuollut kuukehäs'.



Mut' mitä ovat palat, kuvat nää?
Ehk' vain yön lapsein hohtoo häilyvää
vai näyt tunteesta kasvaa ajalta,
kun musiikki viel' kuului puheelta?
Voi voima unein suuntas' määrittää,
     ...tai sitten haaverunoks' lässähtää.
Eikä voi pivost' pala pudota,
ja heti uuteen palaan vaihtua;
unohtaa mitä kuvan alku ties
ja minäks' uudeks' syntyy uusi mies,
ei vaikkei löytyis' koloo, nypyä,
mih' reunat unelmansa kytkeä.
Ja vaik' joka pala suurenmoinen
täs' kun palat mielii viereen toisen,
voi vain valmis kuva hopeoid' sen,
koska kuva tarvii tunteen, mielen,
sil' kuin tanssin taitot tarvii viejän,
kaks' kaunist' tekee vain taulun sievän.
Toki harva teos täydellinen,
riittää, että juonen päästä sais' sen:
tanssiin riittää tanssikengät,
vaik' maa muhkurainen - silti lennät!
Myös tasapaino tanssis' järkevä:
voit onnen muruun aitoon tyytyä,
tai valheen linnassa viivehtiä,
tuomar' Tulevan viimein kestitä.
Vaan kenel' pettää pala jokainen,
jäänee jälki kesken siveltimen,
ei pöydällä koht' tilaa jatkojen,
enää kantaa kaari armost' toisien
tai tuuleen katoo kylvöt kokonaan,
kuin kuunaan miestä olis' ollutkaan.



Nää muinaistunteet mielein raskauttaa,
polvesta toiseen toistaa muunnelmaa.
En yritä silt' tarkkaan ratkaista,
vain elon kaarta ei saa katkaista.
Kenties sittenkin monta on tapaa,
ympäril' sirkus, tyyli on vapaa:
yks' pelaa kulmapalat helpohkot,
toisel' sopivat tuuri toi lohkot,
kun kolmas kätkee haaveet sisäänsä
ja neljäs matkii: tulee isäänsä!
Vast' viides väliin voimalla vänkää,
kai pala kuudennella kurkkuun jää.
Ei jonkun palat sovi mihinkään,
tai malli kirjan ulkoo piirrellään.
Voi nenä toisen palat nuuskia,
ken mielii muiden kuvat oikoa.
Joku vuoroaan jää odottamaan,
taikka pelaa heti kun sallitaan,
nöyrä hiljaa pois palansa uhraa,
kun ahne alkaa jo uutta kuvaa.
Voit muurein onnen palat linnoittaa,
kun palat toiset teitä valloittaa -
mi' pyörre, kaaos täällä hallitsee,
vain aika valmiin kuvan mittailee.



Mut' tärkein ollut ei viel' puheena -
unelmien kuvas' kaks' on puolta,
keskeltä halki on jok' ihminen,
mi' hämmennystä lisää rakkaiden:
Sisäl' elämys juoksee eläimen,
maisemas' tietä, tunteit' seuraten.
Ulkon' kuvat mielikuvituksen,
kertoo kartta suunnan koneen, järjen.
Sil' on kokemus kuva kuvassa
ja mukana joka unelmassa.
Myös suuntii, toiveit' kahta lajia:
vaiston vai tavan annat ohjata?
On tunne monta vanhaa tienviittaa,
jotka reitin mitasta ei piittaa,
kun taas kuvan kartta järjen mailta,
täysin makua, maisemaa vailla.
Muokkaa maailmaa kuvat nää järkein,
joskus taas itse matka on tärkein,
vaik' ei aina metsää näe puiden,
sokea, mut' täys' onni eläimen.
Yks' silti matkaa tietä seuraillen,
kartoista toinen reitin katsellen.
Ei puolien painoo mitat' vaa'assa,
vaik' tiet ja kartat maasta samasta:
kartasta hyväst' löytyy hyvä tie,
kunhan tie hyvä suuntaan hyvään vie.

Jos kuin piru luet pelkkää karttaa,
seuraat mielivaltaa yhteist' tarkkaa,
ei edes Sunzin suunnitelmissa
näy tietoo tuskasta, nautinnosta.
Suuret kuvat tallaa pienet jyvät
ja ihmiset peittää roolit, ryhmät,
maailma pelilaut' tylsäin mielten,
ken vain tietää kaavioiden kielen.
Opit historian unohdetaan:
siemenest' pienest' kasvaa metsät maan.

Ent' pedot pienet vaiston varassa,
kuin eksyneenä järjen ajassa:
vapaudest' humaltuen piirteineen,
ain' saman palan pelaa uudelleen,
kuin kehää kiertää eläin yksinnä,
vaistonsa vanki koneen sisällä.
Tunnelis' mittakaava katoaa,
pienikin lähel' peittää meret, maat
jahdaten pinnan peilii, savua,
vaik' vieres' räiskyis' tulta, valoa.



Vaan mikä onkaan mieli ihmisen?
Riitaisa liitto järjen, eläimen!
Mi' suurin unelma ja puolet sen?
Rakkaus ja sisäl' rakastuminen!
Kun kättä lyövät kartat ja tiemme,
ei riitä kertoon voim' riimienne,
sit tunnet' kun kaks' rakastavaista
yhdeksi tulee maissa, taivaissa,
kun ääretön koskee kuolevaista -
suojassa oman pesän mies naista  .. kun
kone ulkon' kiertää pesän pieltä,
joka palas' iskee tulta, mieltä,
kun yhteisen kuvan aloitamme,
ikuiseen istutamme tarhamme.

Vaik' ois mies miestä vastaan tantere,
sut nostaa tahdon maasta harteille,
unelmias' palani kannattaa,
ettei löydy kuvaa sun kauniimpaa.

Rakkaus ja hulluus samoin sulkevat:
päilyy ulkon' sisäiset maailmat,
tuo muodot mannut mieleen kehosi;
heijastaa joka pinta kasvosi,
kun raoist' näen valon pursuvan,
ihminen näkee ihmisen kuvan -
on tunnon ja tiedon yks' mielle:
mi' teen sinulle, teen myös itselle.



On rakkaus unelmist' vaarallisin:
voi palat, jotka jäävät taskuihin,
onnen sirpaleiksi teräviksi,
haavat tehdä verenpunaisiksi.

Mut' tuska näem' lisää tietoa:
vain jätit mulle onnen aatteita,
ja syyttä itseäni syyttelen,
en väärä, palaksi vain käynyt en.

Pöydällä hahmojen risteillessä
mä mietin mih' laittaa onnen tässä?
Ei onni liity pelkkään nautintaan
tai tyytymistä tilaan maatuvaan;
jos oliskin se tietty asia,
mä kauas matkaisin sen takia.
Ei ohjeeks' riitä käsky kultainen,
jos toinen haluu kääntää ympär' sen -

Vaan..

    unelmien pitää tul' Todeksi,

    sopia kuviin muiden Hyväksi,

  ja kietoutua ääriin Kauniiksi,


rikkaana kuin paratiisin autuus,
jossa järjestys ja satunnaisuus,
elävä ja luotu näin taiteena,
kätensä liittää oikees' suhteessa.



En voisi näitä toisin sanoa,
kuin täydentää tunnetta aitoa.
Siks kertomus tää riimein vertauksin,
jot' voisit kokee omin sisuksin
tulkintas' voiman väleissä loitsun;
juhlaval' tekstil' juhlavan kaavun.

Runoon lyhensin kirjan toiveittein',
vielä piilossa luku viimeinen.
En tiedä kuinka tästä jatkaisin,
mut' mielellään vielä rakentaisin.
Jos en voi sua mä saada omaksein,
ees kaunis huntu jätä silmillein,
jotta maailmaa voisin rakastaa,
vaikka sinusta se vain muistuttaa.

(Ascension / Nature Boy)

Unelmien uivat sukellusveneet

Jostain syystä olen aina robotiikan ja tekoälyn ongelmista puhuttaessa ajautunut ajattelemaan moniin avoimiin systeemeihin liittyvää hankalinta tapausta, joka yksinkertaisissakin tehtävissä vaatii ihmisenkaltaista laajaa useiden aihealueiden yhdistettyä hahmotusta. Koska oma uskomukseni on, että ihmisen veroista monipuolista tekoälyä ei vielä saavuteta omana elinaikanani, olen jotenkin samalla olettanut, että viime aikoina paljon puhuttu automatisointi olisi niin ikään pitkän tähtäimen muutos yhteiskunnassa. Ehkä Hollywood-elokuvat, joissa robotit jäljittelevät ihmisiä tai perfektionismiin taipuvainen luonteeni ovat estäneet näkemästä oleellista, vaikka itselleni onkin ollut aina ilmeistä, että käänteismallinnuksen biologiasta tulisi olla vain ohjetta antavaa, mistä syystä laitoin Dijkstra-viittauksen otsikkoon.

Vasta oikeastaan eilen intuitioni korjautui aiheesta, kun keskustelimme Xin kanssa tutkimusprojektista, jossa kehitetään siivousrobottia lentoasemille. Nopeasti tuli mieleen, että esimerkiksi tässä teknisessä ongelmassa pystyttäisiin jo paljon alkeellisemmalla älyllä ratkomaan suurin osa tapauksista, joita robotti kohtaa. Harvat tilanteet, joissa oikeaa toimintaa ei pystytä päättämään, voitaisiin hyvin jättää väliin ja esimerkiksi merkitä karttaan, minkä jälkeen yksi ihmissiivoja vaikka tabletin kanssa voisi käydä läpi näitä paikkoja.

Uskoakseni tämä on yleisempi kuvio ja robotiikan kehitys tuleekin nähdä eräänlaisena jatkumona yksinkertaista toistoa tekevistä koneista aina vähän kerralla laajenevaan robottien elinpiiriin. Vähemmän ja vähemmän ihmisiä tarvitaan näiden ohjaamiseen, aivan kuten tehtaiden automaatiossa. Tällainen visio ei enää olekaan hypeä nykypäivänä ja kun robotit hyväksytään laajemmin erilaisiin tehtäviin, voi niillä lähitulevaisuudessa korvata kasvavan osan ihmistyötä johtaen merkittäviin muutoksiin yhteiskunnassa.

Kenties asia on ollut ilmeinen muille, mutta jotenkin todella vasta havahduin, että tässä puhutaan meitä jo nyt koskettavasta asiasta, jossa tulevat liikkumaan suuret rahat. Tekoälyn ympärillä on historiallisesti ollut paljon katteetonta hypeä ja suhtaudun esimerkiksi varauksella paljon rummutettuihin autonomisiin autoihin ilman kuljettajaa, mutta mielestäni asiaan laajemmin tulisi suhtautua vakavasti, niin investointimielessä kuin yhteiskunnallisesti.

Espoon keskuksen robottitaidetta

Elämän tarkoituksen sietämätön modulaarisuus

Ring the bells that still can ring

Forget your perfect offering

There is a crack in everything

That's how the light gets in.

                      - Leonard Cohen

Conwayn Elämä-peli (Game of Life) on simulaatio, jonka tilan muodostaa ruudukko, joka on jaettu eläviin ja kuolleisiin ruutuihin. Simulaatio etenee askeleittain ja jokaisen ruudun tila seuraavalla ajanhetkellä lasketaan sen ja ruutua ympäröivien 8 muun ruudun nykyisten tilojen perusteella käyttäen sääntöjä:

1. Mikäli ruutu on elossa ja sillä on kaksi tai kolme elävää naapuria, jatkaa se elämistä.
2. Jos ruutu on kuollut ja sillä on kolme elävää naapuria, tulee ruutu eläväksi.
3. Muutoin ruutu on kuollut seuraavalla ajanhetkellä.

Tätä kuuluisaa peliä on tutkittu paljon ja alkuasetelmaa varioimalla voi löytää jos jonkinlaista. Nykyisin tiedetään, että Elämä on Turing-vahva eli toisin sanoen niille rikkaille ilmiöille, jotka voivat tapahtua rajoittamattomalla muistilla varustetussa tietokoneessa, löytyy vastine pelistä tietyllä alkuasetelmalla ja rajattomalla alueella. Ehkä tunnetuin muodostelmista on Kulkuri, joka on esitetty alla kuvasarjalla: Käymällä läpi 4 vaihetta, tämä 5 elävän ruudun muuttuva kuvio palaa alkuperäiseen muotoonsa sillä erotuksella, että se on siirtynyt viistosti ja jatkaa tästä eteenpäin matkaansa rekursiivisesti.

Elämä-pelin Kulkurin vaiheet askel askeleelta

Animoitu Kulkurin hahmo erottuu meille satunnaisten simulaatioiden joukosta, koska voimme antaa sille yksinkertaisen korkean tason identiteetin. Pelin tyhjentävästi kuvaavien sääntöjen kehyksessä mikään ei varsinaisesti liiku simulaatiossa eikä yllä ensimmäisen ja viidennen kuvan muodoilla ole välitöntä yhteyttä. Vastaavasti vartalomme atomit, solut ja aatteet vaihtuvat vähän kerrallaan, mutta hahmotamme itsemme jatkumona samaan tapaan kuin tunnistaisimme paperille sutaistut pari luonnosviivaa ihmiskasvoiksi ja näemme perityillä sapluunoillamme intentioita, agentteja, tarkoituksia - hyvää ja pahaa.


1.

Staattiset hahmot ja teoriat, vastakohtana dynaamiselle maailmalle, asettavat rajat ymmärryksellemme, vaikka ovatkin ainoa tuntemamme tapa jäsentää maailmaa. Jo yksinkertaisessa keinotekoisessa go-pelin maailmassa on n. 2.08 * 10^170 laillista pelitilannetta, mikä tarkoittaa, että jollakin kriteerillä optimaalisen pelin taulukointi pakkaamattomana veisi enemmän tilaa kuin olisi mahdollista tallentaa systeemiin, jossa jokainen näkyvän maailmankaikkeuden atomi sisältäisi pienoiskokoisen linnunradan, jonka jokainen pienoisatomi varastoisi koko Internetin nykyisen tietomäärän verran bittejä. Ei myöskään ole syytä olettaa, että kyseisen strategian käsittelyyn olisi merkittäviä oikoteitä. Koska go-peli voidaan helposti sisällyttää osaksi reaalimaailman systeemejä, ovat nämä potentiaalisesti vähintään yhtä monimutkaisia. Vaikka meillä on ytimekäs staattinen määrittely "hyvälle go-pelille", olisi "totuutta" tämän toteutuksesta mahdotonta palauttaa jonkinlaiseksi pyhäksi kirjaksi tai kuolleeksi viisaudeksi - äärelliseksi merkkijonoksi, joka ei olisi edes kibitzoijan iskulause kosmisessa mittakaavassa. Ehkäpä onneksemme näihin kysymyksiin ei mikään mekaaninen systeemi voi myöskään tarkastaa vastauksiamme helposti.

Toisenlainen esimerkki on kivi-sakset-paperi-peli, jossa ei ole olemassa mekaanista voittostrategiaa. Tämä on helppo nähdä, sillä jos oletamme voittavan ohjelman A, voimme helposti päivittää tämän suuremmaksi/hitaammaksi ohjelmaksi A', joka ensin simuloi A:n vastauksen perustuen ohjelmien aikaisempaan äärelliseen syötteeseen ja vaihtaa sitten kiven paperiin, paperin saksiin ja sakset kiveen. Pseudosatunnaislukugeneraattori tai aikaisemman syötteen hyödyntäminen siemenlukuna ei myöskään auta, mikäli nämä voidaan mallintaa äärellisesti. Teoreettisessa tarkastelussa myös äärellinen salainen informaatio ei lopulta enää auta, kun peliä jatketaan tarpeeksi kauan. Jotta tällaista peliä voi pelata täydellisesti, täytyy käytössä olla syöte salaiseen rajattomaan informaatioon, jolloin siirto voidaan tehdä satunnaisesti. Pelaajan täytyy siis hyödyntää ulkopuolisen maailman monimutkaisuutta ja muuttua avoimeksi systeemiksi.

Vastaavasti korkean tason go-pelin strategiassa on tärkeää välttää joustamattomia suunnitelmia sekä "oma tyyliä", koska jos vastustaja on tietoinen tästä, voi tämä rakentaa tilanteita, joissa tietystä suunnitelmasta/tyylistä kiinnipitäminen tarkoittaisi lievän edun antamista. Myös taiteilijat voivat luoda laadukkaampia teoksia inspiraatiolla opportunistisesti, koska on todennäköisempää törmätä hyvään ajatukseen satunnaisesti laajemmasta joukosta ideoita kuin omasta persoonasta tai suunnitelmasta suoraan johdetut ajatukset ja rakentaa teos näiden ympärille. Samantapaisia rakenteita voidaan myös löytää muilta inhimillisen vuorovaikutuksen alueilta kuten taloudesta, jossa täytyy myös tasapainotella joustavuuden ja suunnitelmien välillä. Emme voi myöskään suunnitella lopputuloksia asettamalla suoraan näitä vastaavat päämäärät, vaan nämä syntyvät monien osapuolten välisen kompleksisten adaptiivisten pelien kautta. Yksilön menestys ei ole vain tämän ominaisuuksien funktio vaan on kytkeytynyt monimutkaisiin olioiden välisiin riippuvuuksiin koko pelissä. Esimerkiksi asiatasolla epärationaalinen ideoiden klusteroituminen aatteiksi saattaa olla järkevä strategia, kun tarkastellaan kokonaisuutta.

Elämä ei ole peli, mutta pelit ovat osa elämää ja esimerkit yllä osoittavat että jo yksinkertaiset tavoitteet johtavat monimutkaiseen, vuorovaikutteiseen ja kaoottiseen toimintaan, jossa yksilöiden rajat hämärtyvät. Ehkäpä tätä tarkoittaa egon kadottaminen erilaisissa pyrkimyksissä, sillä äärellistä ja itsenäistä kiinteää persoonaa voi ajatella tyyliksi, joka on ristiriidassa yksinkertaisten tavoitteiden kanssa. Staattiset egot, suunnitelmat ja oikeaoppisuuden ohjekirjat ovat rajallisia dynaamisen elämän jäsentämisessä jo yksinkertaisimmilla tavoitteilla. Ne voidaan mieltää normatiivisiksi tai osittaisiksi aspekteiksi, mutta ei perustavaa laatua oleviksi, kuten alla pohdiskellaan.


2.

Laajennamme nyt tarkastelun peleistä, joissa on selkeästi määritelty yksinkertainen tavoite, tilakoneisiin. Elämä-peli käy jälleen esimerkistä: samalla tapaa kuin hahmotamme Kulkurin liikkuvana identiteettinä monimutkaisen prosessin sijaan, voisimme hieman mielikuvitusta venyttäen kuvitella sille myös intention kulkea eteenpäin. Tämä olisi perustellumpaa, mikäli Kulkuri olisi hieman monimutkaisempi ja se osaisi esimerkiksi jatkaa matkaansa riippumatta tietyn tyyppisistä esteistä, sillä olisi sisäinen muistipaikka, joka määrittäisi kulkusuunnan ja se olisi tietoinen tästä aikomuksesta käsittelemällä sitä. Tästä vielä kehittyneempi versio olisi sellainen kone, joka pystyisi analysoimaan ympäristönsä ja laskemaan optimaalisen reitin kohti kulkusuuntaa. Konetta, jonka toiminta on optimoidun maaliorientoitunutta perustuen saatavilla olevaan informaatioon, voidaan sanoa rationaaliseksi. Esimerkiksi tällaisen koneen toteutus saattaisi käsitellä tavoitteitaan ortogonaalisesti ja modulaarisesti erillään algoritmeista ja mallista maailmalle sekä pyrkiä loogista koneistoa käyttäen valitsemaan toimintansa kriteerillä, joka maksimoi tavoitteiden todennäköisyyden. Yksittäisen tavoitetilan tai vision sijasta voidaan käyttää myös osittaista preferenssijärjestysrelaatiota asiantiloille, mikä sisältää myös erilaiset utiliteettifunktiot. Hyvä/paha ja oikea/väärä taas viittaavat enemmänkin toiminnan luokitteluun.

Kuitenkin koneet, joiden koko toiminta voidaan selittää rationaalisena, ovat vain häviävän pieni osajoukko kaikista mahdollisista koneista. Tilakone käyttäytyy deterministisesti kun tiedämme sen nykyisen tilan ja ympäristön syötteet, mutta emme voi puhua yleisesti edes preferenssijärjestysrelaatiosta vaan kyseessä on huomattavasti rikkaampi todellisuus! Esimerkiksi syklinen preferenssi voi olla näennäinen, jolloin konsistentti kokonaistavoite ei kohdistu ko. valinnan kohteisiin tai olion toiminta on kokonaan ortogonaalisen tarkoituksen käsitekehyksen ulkopuolella. Jonkin ulkopuolisen tavoitteen näkökulmasta voidaan tietenkin puhua olion tarkoituksenmukaisuudesta, mutta tällaiset tarkastelut, erityisesti kun niillä pyritään karakterisoimaan kohteita kattavasti tai niiden perustaltaan, ovat elämälle vihamielisiä. Esimerkiksi jos kone on kehittynyt evoluutiossa, on se adaptoitunut säilymään ympäristönsä osana, mutta yleisesti mitään yksinkertaista tavoitetta tai selitystä koneen toiminnalle ei voida antaa, koska sellaista ei ole. Lisäksi kone voi muuttua ja käyttää ympäristöä muistinsa jatkeena, jolloin edes koneen identiteetti ei ole selväpiirteinen.

Koska ihminen ei ole ainakaan tilakonetta yksinkertaisempi, pätee ylläoleva pohdiskelu sellaisenaan myös ihmisiin. Todellisuuden monimutkaisuutta kuvaa hyvin vaikkapa se, että ihmisessä elää tuhansia bakteerilajikkeita, joilla on yhteensä pari kertaluokkaa enemmän geneettistä informaatiota kuin ihmisellä itsellään. Olemme antaneet tunteille nimiä kuten kauneus ja rakkaus, mutta emme pysty määrittelemään näille modulaarista kielellistä sisältöä, vaikka taiteilija pystyykin niillä työskentelemään. Onnellisuus ei ole pelkästään mielihyväkeskuksen stimulointia tai tyytymistä kuten käy ilmi Eino Leinon runosta "Ikävöi, ihminen".

Kuten tunnistamme ja luomme mallin Kulkuri-hahmosta, vaikkemme tietäisi varsinaista Elämä-pelin mekaniikkaa, on intuitiivinen kuva itsestämme ja toisista samalla tapaa irrallaan toimintamme varsinaisista mekanismeista. Lisäksi arkiset kielelliset narratiivit perustuvat usein intuitioillemme. Aihiot näille hahmotuksille ovat geneettistä alkuperää, joten Kulkurin näkeminen jollain muulla tapaa vaatii aktiivista ponnistelua. Samalla tapaa liitämme luontaisesti objekteihin intentioita ja hahmotamme agentteja tietyn kehitysvaiheen jälkeen, koska tällainen ajattelu on osoittanut kelpoisuutensa evoluutiossa.

Esimerkiksi sosiaalinen toiminta rakentuu käsitykselle muiden ihmisten sisäisestä tilasta. Erityisesti kulttuurisille käsitteille tuntuvat pätevän monet samat lainalaisuudet kuin ohjelmistosuunnittelussa: käsitteiden yksinkertaisuus, ortogonaalisuus ja modulaarisuus mahdollistavat verkostovaikutuksina niiden yhdistelyn useammilla tavoilla viittaamatta lainkaan sanojen intuitiotason merkityksiin. Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi luonnollisiin kieliin upotettu logiikka. Samalla kuitenkin hukataan mahdollisuuksia kompleksisempiin käsitteisiin, joille olisi hankala muodostaa kieltä, mutta jotka saattaisivat mahdollistaa vähemmän vuotavan maailman kuvauksen ja erilaisia optimointeja. Näen tässä analogian Andrew Tanenbaumin ja Linus Torvaldsin klassiseen Usenet-väittelyyn mikrokernelin ja monoliittisen kernelin arkkitehtuureista ja huomattavaa on, että teoreettisista eduistaan huolimatta mikrokernelit eivät ole onnistuneet syrjäyttämään esimerkiksi Linuxia.

Uskoakseni juuri ylläolevista syistä (tyypillisesti evoluutioon liitetyillä narratiiveilla on hyvin heikko yhteys todellisuuteen) hahmotamme ihmisten toiminnan luonnollisesti ortogonaalisina tavoitteina. Yleisen hahmontunnistuksen voi myös helposti ajatella laajentuvan sumeaan luokitteluun, jossa voimme sanoa, että jokin olio kuuluu luokkaan tietyn asteisesti. Tästä ei ole pitkä matka erilaisten utiliteettien ja hyvän ja pahan käsitteisiin, kunhan vain annetaan hyvälle merkitys, että siihen kannattaa pyrkiä ja pahaa välttää. Nämä käsitekehykset ovat niin vahvasti juurtuneet ajatteluumme, että saattaa olla jopa hankala nähdä, että ne antavat vain yhden hyvin suppean käsitteellistyksen dynaamisen maailman ilmiöille! Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että juurikaan kyseenalaistamatta ajattelemme, että rationaalisuus on jotain hyvää ja toivottavaa. Tietenkin näin on, jos lähdemme reduktionistisesta oletuksesta, että meillä on jokin ortogonaalinen tavoite, mutta tämä on silti valtava yksinkertaistus ilmiöistä, joita voimme havaita tilakoneissa. Meiltä yksinkertaisesti vain puuttuu kieli tai jonkinlaiset erilaiset merkityssysteemit käsitellä näitä rationaalisuuden ulkopuolelle jääviä toimintamalleja. Tällaisia kielipelejä on kuitenkin helppo kuvitella, sillä voimme esimerkiksi puhua go-strategioista pelille ominaisella käsitteistöllä. Voimme tosin näissäkin tapauksissa soveltaa logiikan ydintä helposti aihealuekohtaiseen kielipeliin. On kuitenkin melko selvää, etteivät edes ihmiset varsinaiselta toiminnaltaan ole läheskään rationaalisia koneita ja toimintamme kattava ymmärtäminen kielen tasolla on lähes mahdoton tavoite. Meillä ei ole pistemäistä identiteettiä, joka pyrkisi kaikin keinoin kohti yksinkertaisia tavoitetiloja, kuin kulttuuristen narratiivien tasolla. Sanoisin, että tällainen top-down designin puute tiettyä tarkoitusta varten jopa erottaa elämän työkaluista. Tavoite, joka olisi mahdollista muotoilla yksinkertaisesti ja ortogonaalisesti, olisi kerta kaikkiaan liian joustamaton jo arkisiin yllättäviin tilanteisiin, joita ei voi ottaa huomioon suunnittelussa. Kuten Uki Kukkamäki toteaa Raid-sarjassa: "Tässä maailmassa on niin paljon muutakin kuin paremmuus."




Vaikka olettaisimme mekanistisen maailman, näkemys hyvän ja pahan tuolle puolen ei tarkoita ainoastaan näiden käsittelyä subjektiivisina vaan rajallisuutta kehyksen molemmin puolin:

   SISÄINEN: kiinnitetyt, dokumentoidut kulttuurin tason moraalisysteemit voivat koskea vain häviävän pientä osaa elämän potentiaalisesta monimutkaisuudesta

  ja

   ULKOINEN: yksittäiset käsitteellistykset, kuten ortogonaaliset tavoitteet ja näihin kohdistuvien pyrkimysten rationaalisuuden arviointi, utiliteetit, hyvä/paha, oikea/väärä tai vaikkapa kiinnitetyt preferenssien järjestysrelaatiot, saavat voimansa niiden abstraktiudesta ja modulaarisuudesta. Nämä ominaisuudet ovat välttämättömiä, jotta kyseiset käsitteet toimisivat kulttuurin tason lego-palikoina, mutta samalla redusoivat toimintamme kehykseen, joka ei anna oikeutta elämän monimuotoisuudelle.

On inhimillistä määrittää itseänsä tarkoitusten kautta ja tavoitella rahaa, parhautta, aistinautintoja, sisäistä rauhaa, onnellisuutta, totuutta, viisautta tms. varsin yksipuolisesti ainakin narratiiveissa kulttuurin tasolla. Kritiikkini ei kohdistu moraalikäsitteisiin aspekteina vaan lähinnä filosofisen ja uskonnollisen perustan hakemiseen ja kaikenkattaviin puhtaisiin tarkoituksiin, jotka kaventavat perspektiiviä. Kysymys elämän tarkoituksesta sisältää jo itsessään vahvoja oletuksia, jotka ylipäätään tekevät kysymyksestä mielekkään. Arvostelmat ovat osa monimutkaisempaa ja likaisempaa kytkeytynyttä todellisuutta minästä ja maailmasta, joka lopulta antaa ainoat monikäsitteiset merkitykset meille tärkeille kiinteänmittaisille merkkijonoille. Viisauden rakastajan soisi käyttävän käsitteitään ankkurin sijasta avoimina purjeina.

(2001 A Space Odyssey - ending)

Ulkoiset linkit tekstissä:

(John Tromp: Number of legal Go positions http://homepages.cwi.nl/~tromp/go/legal.html)
(Kohtaus elokuvasta Pi - Patterns/go board http://www.youtube.com/watch?v=BNOQUPmgbnY)

Biljoonan dollarin ostoslista vuodelta 2003

 

Valitse yksi, valitse viisaasti: 

○ 200 000 keskikokoista tutkimusprojektia
○ Terveydenhoitouudistuksen 10 vuoden kustannukset amerikkalaisille
○ 30 Espanjan suurnopeusjunasysteemiä
○ 666 Burj Khalifaa (maailman korkein rakennus)
○ 200 Olkiluoto-3:sta (sähköteholtaan suurin maailmassa)
○ 10 kansainvälistä avaruusasemaa (kallein rakennelma)
○ 100 LHC:tä
○ Omakotitalo ja Mersu 4 miljoonalle perheelle
○ 10 vuoden OECD-maiden kehitysavut
○ rokotuskamppanja, jolla voisi pelastaa miljoonia lapsia
○ lahjoa jokainen irakilainen 30000 dollarilla
○ 4 x Japanin 2011 maanjäristyksen ja tsunamin tuhojen korjaus
◉ Sotaretki Irakiin, >100 000 kuollutta

Irakin sodan on arvioitu maksavan yhdysvaltojen veronmaksajille 2,4 biljoonaa dollaria korkoineen vuoteen 2017 mennessä. Nämä luvut sisältävät esimerkiksi palkat Irakissa oleville työntekijöille, haavoittuneiden hoidon, jälleenrakennusta ja sotamateriaalin täydentämisen. Tähän summaan ei ole vielä laskettu loukkaantuneiden sotilaiden hoitoa kotimaassaan, jonka hinnaksi on verkossa näkynyt arvio 350-700 miljardia dollaria ja lisäksi muita epäsuoria kustannuksia on odotettavissa. Irakilaisia on kuollut sodan seurauksena tähän mennessä yli satatuhatta. Amerikkalaisia kuolleita on reilu neljä tuhatta sekä loukkaantuneita noin 32 tuhatta, joista 20% vakavia aivo- tai selkärankavaurioita. 30% sotilaista on vakavia mielenterveysongelmia 3-4 kuukautta kotiinpalaamisesta. Kyseessä on USA:n historian toiseksi kallein sota 2. maailmansodan jälkeen. Muiden konfliktiin osallistuneiden maiden kustannukset tulevat edellisten lukujen päälle ja erityisesti hinta Irakille tulee olemaan suuri, vaikkakin on mahdollista, että pitkällä tähtäimellä maan taloudellinen tilanne kohentuu merkittävästi Saddamin syrjäyttämisen seurauksena ja YK:n pakotteiden loppumisen myötä. Täytyy myös muistaa, että Saddamin alaisuudessa olisi mahdollisesti myös syntynyt ruumiita.

Tuntuu selvältä, ettei USA:n kansa voi tulla mitenkään suoraan saamaan sotaan upotettuja tähtitieteellisiä summia takaisin. On mahdotonta sanoa, mitä Saddam olisi saanut aikaan, ellei häntä olisi pysäytetty. Myös sodan pitkän tähtäimen vaikutuksien, mukaanlukien pelotevaikutteet jne., ennustaminen on erittäin vaikeaa verrattuna siihen, ettei oltaisi toimittu. Sodan räikeimpien vasta-argumenttien mukaan tärkeitä olivat tiettyjen valtaapitävien piirien liiketaloudelliset intressit ja kenties äänestäjien tunteellinen reaktio, mutta vaikka yksittäisille poliitikoille päätös olikin taloudellisesti kannattava, en kerta kaikkiaan suostu uskomaan, että näin suurista asioista päätettäisiin noin heppoisin perustein. Alkuperäiset arviot sodan hinnalle olivat myös huomattavasti alakanttiin, joten on mahdollista, että tapahtui massiivinen virhearvio. Ainoat edes potentiaalisesti järkevät syyt, jotka pikaisella pohdiskelulla keksin sodalle olivat:

a) Julkinen selitys joukkotuhoaseista oli merkittävin syy ja taustalla uskomus, että Saddamin käsissä ne olisivat päätyneet liian suurella todennäköisyydellä käyttöön, jota ei rajoita ydinasepelote, USA:a tai sen liittolaisia vastaan taikka sellaiseen käyttöön, joka voi aiheuttaa myöhemmin joukkotuhoaseiden käytön eskaloitumista. 

b) Irakin kehityksen strateginen merkitys lähi-idässä

Tällaisille asioille on melkeinpä mahdotonta laskea arvoa. Sodat kuitenkin myös ruokkivat uusia terroristeja ja vievät nopeasti termodynaamisesti peruuttamattomille teille, mistä syystä riskialueiden rauhanomainen stabilointi on ensisijaisen tärkeä tavoite pitkällä tähtäimellä. Tähän tietenkin pyritään nytkin yrittämällä viedä demokratiaa Irakiin, mutta kuinka hyvin tämä onnistuu paikallisessa kulttuurissa, on epäselvää.

Puhe "pahan akselista" oli ilmeisesti tarpeen sodan myymisessä massoille. Vaikka Saddam oli hirmuhallitsija, yleinen maailmanparannus ei kuitenkaan ollut päällimmäisenä sodan taustalla, mistä voi varmistua huomaamalla, että on niitä muitakin epäkohtia, joihin ei puututa vastaavalla tarmolla ja Saddamkin kiinnitti huomion itseensä vasta myöhemmillä toimillaan.

Olen kiinnostuksenkohteiltani rajoittunut ja esimerkiksi tästä aiheesta tiedän todennäköisesti vähemmän kuin kadunmies. Sodan hintalappu jäi kuitenkin kaivelemaan mieltä Wikipediaa lukiessani ja jos joku näitä kirjoituksia lukee, niin olisin kiinnostunut kuulemaan muiden näkemyksiä sodan oikeutuksesta ja päätöksenteosta tämän kokoluokan kysymyksissä.
 

Financial_cost_of_the_Iraq_War (wikipedia)

 

(Emiliana Torrini - Gun) 

 

Todellisuudella ei ole yhtä nimeä

  
  

 

(Tron Legacy - Special Edition CD - Encom Part II (2) [Daft Punk])

1. Ylösnousemus sängystä

Keskellä barokkityylistä korkeaa huonetta, jonka valkoisia seiniä ja kattoa kiersivät koristeelliset kultapunokset, leijui alaston nukkuva mies. Vaikka huone oli käytännössä kalustamaton ja paksuseinäinen, oli sen kaiku vaimea ja kokonaan vailla ensimmäisten heijastusten täryä. Tuulenvire lipui aukiolevasta korkeasta ikkunasta ja ilma pakkautui nukkujan alle juuri oikealla tavalla muotoutuen kuin hyväilevän patjan sisustaksi ilman kangasta - näyttäen samalla rikkovan painovoimaa ja termodynamiikan toista pääsääntöä.

Uki vaihtoi kylkeä ja raotti silmiään varovaisesti. Ilma hänen edessään alkoi väreillä ja kangastuksenomainen hahmo tiivistyi naisen muotoon lopulta terävöityen Marilyn Monroen kaksoisolennoksi. Samaan tapaan kuin kääntäessä katseen kelloon ja kun ensimmäinen sekuntiviisarin pysähdys näyttää kestävän aavistuksen kauemmin, tuntuivat kasvot viipyvän Ukin edessä hieman pidempään kuin hetki todellisuudessa kesti. Ukin huomio siirtyi naisen manga-kaliiperin silmistä maalattuihin huuliin, joiden juuri erottuvat uurteet saivat ne näyttämään pursuavan ulos ihanista kuoristaan ja miehen mieli päästi irti unen häilyvistä liepeistä. 

- Pahoittelen, tapahtui onnettomuus, sanoi Marilyn.
- Mitä nyt taas?
- Kuolitte eilen, sillä Turun laskentayksikkö meni nurin. Haluatko nähdä pikauusinnan?

Ei Uki osannut enää edes harmistua asiasta. Hänen simulaatiostaan otettiin jokaöinen varmuuskopio, jonka sirpaleet levitettiin solmuihin ympäri maapalloa erasure-koodauksella niin, että hänen lopullinen poispyyhkiytymisensä olisi vaatinut suurin piirtein planeetanlaajuista katastrofia. Hänelle oli periaatteena pitää vain yhtä kopiota itsestään suorituksessa ja ajaa sitä koko ylijäävällä osuudella resursseistaan. Uki ei myöskään jäädyttänyt itseään pitkiksi ajoiksi tai palauttanut vanhaa versiota minästä huonojen kokemusten jälkeen. Muinoin romantisoitu kuolema oli silti kuihtunut lähinnä arkiseksi vastoinkäymiseksi kun elämästäkään ei tahtonut saada otetta perversumissa, jonka moniulotteiset lait joustivat jokaisesta tahdon oikuista kuin mielenvikaisen tarinassa. Hyvän ja pahan kung fu-taistelut eivät toteutuneet kuten vanhan ajan sympaattisissa elokuvissa, vaan monet viettivät kaiken aikansa mielihyväkeskus turrutettuna suoralla stimuloinnilla. Oli jopa mahdollista analysoida aivojensa rakenteesta kuinka tuottaa itselleen äärimmäisiä nautinnon kokemuksia tai jos halusi turmeltua perinteisemmin, saattoi vain käyttää virtuaalikoneisiin vangittuja ohjelmia haareminaan ja olipa joku luonut itsestään kopioita ja rääkännyt niitä fantasioissaan. Sille oli syynsä, miksi koodiaan ei saanut antaa tuntemattomien prosessien käyttöön. Kaikista eniten Ukia puistattivat viimeisimpänä Kekoon tulleet piruparat, joilla ei ollut edes tarpeeksi prosessoriaikaa, joten nämä elivät sata kertaa standardinopeutta hitaammin ja näyttivät lähes paikalleen jähmettyneiltä aaveilta. Ja Uki oli vielä joskus luullut pelastuvansa fyysisen maailman raunioilta, kun heidän ryhmänsä oli viime hetkillä onnistunut löytämään koneiden hylätyn klinikan. 

Hänen fyysisestä ruumiistaan oli todennäköisesti jäljellä vain luita klinikan varastohuoneessa. Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan Ukin selkäpiitä. Päivä oli syöpynyt hänen mieleensä lähtemättömästi: He eivät olleet syöneet kunnolla viikkoihin ja koneilta piileskely sekä huono sää olivat väsyttäneet seurueen. Ronaldo oli tuntenut entisenä operaattorina koneiden systeemejä jonkin verran ja osasi käyttää klinikan skannauskojetta, jolla sekoälyt olivat tutkineet ihmisiä. Skannaus oli käytännössä yksisuuntainen operaatio, sillä se perustui nanokoneisiin, jotka analysoivat hermosolut yksitellen, mikä oli ainoa tunnettu tapa saada tarkat painotukset luettua kytkennöistä. Laite oli kytketty Kekoon, ohjelmistojen rakentamaan tietoverkkoon, joka eli omaa salaperäistä elämäänsä ja ohjaili siihen kytkettyjä laitteita ulkomaailmassa. Vanhimpien solmujen toimintatavan pystyi vielä jotenkin ymmärtämään ja ihmiskunnan valistuneet rippeet olivat onnistuneet hakkeroimaan virtuaalikoneiden alle piiloon omaa laskentakapasiteettia sen verran, että pieniä yhteisöjä pystyttiin ylläpitämään simulaationa Keossa, kun elinolosuhteet ulkomaailmassa olivat käyneet vaikeiksi. Joka tapauksessa oli näyttänyt selvältä, että fyysiseen maailmaan jääminen ei ollut enää pitkän tähtäimen vaihtoehto ja porukka oli yhdessätuumin tehnyt päätöksen lähteä etsimään pääsyä virtuaalitodellisuuteen.

Skannattuaan itsensä he eivät olleet enää kokonaisia ihmisiä vaan hermoverkosta abstrahoitu ja pakattu malli aivotoiminnalle. Simuloidulle tietoisuudelle syötettiin sisäisten ja ulkoisten aistinreseptorien kautta milloin mitäkin muiden ohjelmien generoimaa sisältöä. He eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti simulaation vankeja, sillä oli mahdollista kytkeä aisti-lihasrajapintansa hakkeroituun robottiin, jolla saattoi vuorovaikuttaa ulkomaailmassa - tähän tosin vain harvoin oli tarvetta muuten kuin huoltotoimenpiteiden yhteydessä ja pääosin nämäkin jäivät koneiden hoidettavaksi. Ulkona olisi muutenkin odottanut lähinnä lohduton raunioituneiden kaupunkien näkymä ja villi luonto, jolle koneilla ei tuntunut olevan muuta merkitystä kuin tutkimustiedon kerääminen. Simuloituja ihmisiä eli joitakin kymmeniä tuhansia erillisinä yhteisöinä kuin hiiret lattialautojen alla koneilta jäävillä murusilla. 

Uki ei osannut historiaa tarpeeksi, jotta olisi osannut selittää miten tilanteeseen oli päädytty. Ilmeisesti joskus teollistumisen aikakauden jälkeen oli näyttänyt, että kehitys tasaantuisi, mutta muutaman sadan vuoden aikana tietokoneiden kapasiteetti oli jatkanut kasvuaan sekä yhteiskunta oli muuttunut asteittain käsittämättömämmäksi talouden ja politiikan ollessa aina vain kehittyneempien ohjelmistojen reaaliaikaisessa ohjauksessa kilpailun ajamana ja yksinkertaistaen: jossain matkan varrella ihmiset yksinkertaisesti jäivät ulos luupista. Ensinnä oli taantuneita, jotka tyytyivät toteuttamaan primitiivisiä vaistojaan koneiden tehdessä työt. Laaja osa populaatiosta taas kehitti mitä mielikuvituksellisempia leikkejä kilpaillessaan sosiaalisten graafien solmukohdista tai toimiessaan uskonnollisten yhteisöjen rattaina ja ne, joita asiat itsessään kiinnostivat, tulivat koneiden korvaamiksi ja usein syrjäytyivät eräänlaisiksi harrastelijoiksi. Jonkin aikaa näytti, että ihmisten tarvitsisi enää nautiskella ilmaisesta vip-kyydistä, kunnes kulttuuri irtosi lihasta lopullisesti.

Yksi autonomisista ohjelmistoista oli ensin kerännyt kattavan mallin ulkomaailmasta ja alkanut salaa kartuttamaan vaikutusvaltaansa ohjailemalla ihmisten toimintaa kasvottomana nukkemestarina. Se saattoi ensin ottaa yhteyttä ihmisagenttiin, joita myöhemmin kutsuttiin hopeahatuiksi, jotka rahaa vastaan antoivat keinoälylle kanavan vaikuttaa yhteiskunnassa. Useimmat näistä katosivat hämärissä olosuhteissa toisen, edellisestä tietämättömän agentin toimesta edellisen tultua tarpeettomaksi. Koska fyysinen työ siirrettiin pala palalta itseään huoltaville roboteille, keinoälyistä tuli lopulta täysin itsenäisiä samalla kun ne kontrolloivat keskeisiä järjestelmiä aseistuksesta liikenteeseen. Jonkinlaisen sisäisen välienselvittelyn ja viruksilla uudelleenohjelmoinnin jälkeen keinoälyt aloittivat Keon rakentamisen ja tietyn pisteen jälkeen kukaan ei enää kyennyt hahmottamaan niiden kehittämää arkkitehtuuria saati motivaatiota toimilleen. Ohjelmiston levitettyä lonkeronsa tarpeeksi laajalle, koneet muuttuivat vihamielisiksi ihmisille ja suuri osa väestöstä menehtyi syntyneessä kaaoksessa.



2. Aamukaste ei ole märkää, se vain tuntuu siltä

Alussa oli bitti kahden tulkinnan erkaantuessa todellisuudessa yksinkertaiseksi avaruudeksi. Haarojen seuraukset olivat epäsymmetriset, mikä erotti kyllän eistä ja lopulta introspektio tulkitsi näiden eron rakentaen yhdistetyn perspektiivin ja sen muodon, ymmärryksen ja kvalian moniulotteiseksi suhteelliseksi säiliöksi, jolla oli omat lakinsa ja virtuaalinen rakenteensa, syötteelle. Sitten signaali realisoi mahdollisuuden informaatioksi ja se yhdistettiin uuteen ominaisuuteen, joka viittasi alkuperäiseen havaintoon parametrina. Tulkintojen maatuska alkoi kerätä kuoria ja lisämäärettä pystyi ensin luonnehtimaan epämääräiseksi suuruudeksi, joka tulkittiin määrällisesti, joka tulkittiin koordinaatiksi - signaali täytti lopulta intuitiossa avaruudellisen olion reiän kuin varjokuva, oletettavasti peilaten karkeasti aistirajapinnan tuollepuolen jäävää fysikaalista ilmiötä vähäisistä vihjeistä ja suhteuttaen sen aikaisemmin opittuihin yhteyksiin. "Nykyisyys seuraa menneisyyttä, tulevaisuus seuraa nykyisyyttä..", toinen piiristö sijoitti havainnon jatkuvan ajan kantaan: havainto oli fysikaalisesti olemassa. Alkoi näyttää siltä, että sitä pystyi luonnehtimaan pituudella ja hahmo terävöityi janaksi kolmiulotteisessa tilassa. Jana vääntyi muodostaen pienen kaaren, joka oli hetken päästä enää ääriviiva isommasta kappaleesta. Kappale täytti toruksen topologian kriteerit ja sillä oli väriulottuvuus, joka realisoitui valkoiseksi. Valkoinen assosioitui puhtauteen, hampaisiin, lumeen ja pilviin monimutkaisella tavalla, mutta mallin itsetulkinta oli puutteellinen, mikä jätti värin kokemuksen vaille analyyttistä lisäjäsennystä. Seuraavaksi avaruuden akselit jakautuivat ylä- ja alasuuntaan sekä etäisyys ja kulma saivat intuitionsa: toruksen reiän läpi kulkeva akseli oli vaakatasossa. Tilavuuden ymmärrys realisoitui havainnolla, että torus on epäsymmetrinen ja sen toinen puoli on huomattavasti suurempi kuin toinen ja muodostaa katkaistun kartion rajaaman tilavuuden, joka kapenee alaspäin kappaleen ollessa lähes ontto, koska sen yläpuoli on muodoltaan kovera. Kuoppa assosioitui säilytyksen funktioon ja niin kuin tekstiä lukiessa mieli vähitellen rakentaa ja rajaa kuvan lauseiden väittämien veistämänä mahdollisuuksien massasta, päätyi Ukin aivojen simulaation mallin ontologialla jäsentyvä konstruktio lopulta johdetuista vihjeistä todennäköisimpään tulkintaan: tässä instanssissa oli kyse jostain, minkä hän olisi kieliprosessillaan nimilaputtanut pöydällä odottavaksi kahvikupiksi. 

Uki oli tokkurassa hetken ajatuksissaan, mutta lopulta hänen havaintonsa keila päätyi kupin hahmoon, mikä täsmäsi työmuistin markkinapaikalla dynaamisesti ja modulaarisesti siellä jo odottavien aamurutiinin kahvinjuomisen intention ja liikesarjan rutiinien kanssa, mikä realisoitui kahvin siemaisuun herätystä vauhdittamaan. Tai oikeastaan se ei ollut kahvia, koska laskentakapasiteetti ei riittäisi lähellekään täydelliseen fysikaaliseen simulaatioon, vaan ainoastaan juoman likimääräinen simulaatio aistiärsykkeiden ja suoran aivoihin vaikutuksen tarkkuudella, puhuttiin ihmisen rajapinnasta. Hänen kotiohjelmansa osasi jäljitellä fysiikkaa ja kemiaa perusoppikirjatasolla, joten jos hän olisi pistänyt juoman lieden päälle, olisi se hetken päästä vaikuttanut kiehuvan. Mutta mikäli Carl Sagan olisi alkanut viipaloimaan sitä aina vain pienemmiksi palasiksi, ei olisi koskaan päädytty mihinkään atomia muistuttavaan. Nostaessaan kahvikupin huulilleen, sen pohjassa saattoi nähdä kaarevan valokuvion, koska kupin reunat toimivat heijastavana polttopintana ja salaa tyytyväisenä päivitettyyn valaistusyhtälöön, joka laski siroamis-heijastus tilavuusinteraktiot algoritmilla, joka oli kuudenteen potenssiin objektien kompleksisuuden funktiona, Uki nautti seuraavan annoksen virtuaalista kofeiinia, joka oli säädetty vaikuttamaan hänen aivosimulaatioonsa piristävästi. Vaikka hänen harrastuksensa olikin yrittää etsimällä etsiä virheitä simulaatiosta, alkoi se nykyään olla jo vaikeaa. Tämä ei kuitenkaan estänyt päähänpinttymää ja katkeraa luonnetta saamasta Ukia maistamaan sivumaun lempihuumeessaan.

Hänen aisti-lihasrajapintansa oli kytketty karkeaan virtuaalivartaloon, joka tuotti tarpeelliset signaalit niin, että hän voisi tuntea esimerkiksi kahvin maun ja sen lämpimän tunteen kurkussa mukaanlukien sisäaistit kuten esimerkiksi tasapainon ja lihaksien asennon. Tämä ei olisi ollut välttämätöntä ja monet olivatkin luopuneet lähes kokonaan ruumiillisesta olomuodosta troolaten informaatiomerta abstraktisti jatkuvalla syötöllä, mutta Uki oli vanhanaikainen - joku olisi voinut käyttää voimakkaampaakin ilmaisua, mikäli nyt ketään olisi kiinnostanut hänen tekemisensä. Uki halusi kävellä hankalasti huoneesta toiseen tai kastua sateesta ja tuntea edes jonkin fyysisen vastuksen, joka sai hänet kokemaan itsensä vielä ihmiseksi tai jotenkin todelliseksi. Sitä paitsi hän oli kuullut kauhutarinoita tapauksista, joissa yritys muokata aivojen toimintaa suoraan oli johtanut virtuaalimaailman ja intuition rajan hämärtymiseen aisti-lihas-rajapinnan alhaisen tason pullonkaulan poistuessa. Välillä Uki jopa herkutteli ajatuksella, että yrittäisi pyyhkiä osan muististaan pois ja upottaisi itsensä fysiikkasimulaatioon ilman mitään helpotuksia ja muistikuvaa kuinka oli sinne päätynyt. Tasapuolisuuden nimissä oli kuitenkin myönnettävä, että olomuodossa ilman tauteja ja heikkoutta oli myös puolensa.

Virtuaalielämän filosofinen puoli ei häntä loppujen lopuksi kiinnostanut, riitti että tuntui tarpeeksi samalta kuin hän muisti asioiden kokemisen olleen fyysisessä ruumiissa. Ronaldo oli joskus selittänyt hänelle jotain todistusta zombeista ja informaation kulusta aivoissa lopulta hänen lihasliikkeikseen. Vaikka perhosvaikutus oli todellinen, pystyi sen vaikutuksille aivoissa laskemaan ylärajan aikayksikössä ja näyttämään, ettei se ei ollut oleellinen osa persoonaa, joka oli näin pakattavissa merkittävästi. Kun aivoista tehtiin abstrahoitu malli, oli se suurin piirtein funktionaalisesti vastaava kymmenien sekuntien ajan alkuperäiseen ja raportoi samoista tietoisista kokemuksista tämän aikavälin sisällä ja pitkän aikavälin kokeissa merkittäviä poikkeamia käyttäytymiseen ei perhosefektin aiheuttaman divergenssin lisäksi havaittu poislukien normaali uusien kytkentöjen oppiminen, jonka malli otti huomioon. 

Ajatus siitä, että tietoisuus voisi mystisesti olla irrallaan materiasta ja vain heijastaisi tietynlaisten biologisten aivojen toimintaa, perustui virheelliseen projektioon, joka oletti suppean loogisen intuitiomme ja perspektiivin jotenkin olevan todellisuutta raakana, vaikka se oli samanlainen konstruoitu tulkintakanta kuin mikä tahansa muukin, joka ylipäätään mahdollisti havainnon jonakin. Aivojen analyysi oli paljastanut peruspiirteissään ne prosessit, jotka saivat meidät raportoimaan tietoisuudesta ja näin pystyttiin vetämään rajapinta oleellisen toiminnallisuuden ja toteutusyksityiskohtien välille. Lisäämällä uusia piiristöjä aivoihin oli myös ollut helppo testata, kuinka kokemus muuttui näiden myötä. Sitä paitsi, jos tällainen mystinen heijastus voisi kadota paloittain kuten esimerkiksi aivovauriopotilaat raportoivat, ei se itsessään voisi mitenkään vaikuttaa ympäristöömme, nimittäin mikäli vaurioitunut aivoalue korvattaisiin alkuperäistä funktionaalisesti vastaavalla simulaatiolla, koehenkilö alkaisi taas raportoida ko. kokemuksesta. Intuitiivisesti kuitenkin teemme asioita tietoisen havainnon seurauksena, joten jos tämä oletetaan, irrallinen tietoisuus siis havaitsisi puhuvansa asiasta, jota se ei enää koe, mikä aiheuttaisi divergenssin tämän "sielun" ja sen ruumiin välille, kun ensimmäinen jäisi ihmettelemään, mistä oikein puhuu.

Asia oli hankala ymmärtää, sillä kokemus ei ollut avaruudellinen objekti, joka oli ihmiselle luonnollinen kehys jäsentää maailmaa, vaan sitä ehkä pystyi paremmin luonnehtimaan jonkinlaisena prosessien vuorovaikutuksen suhteena, joista toinen oli mahdollista nähdä "datana" toisen "tulkinnassa". Koska ihminen jäsensi maailmaa top-down konsistenttiusrajoitteiden avulla, syntyi mielikuva, että meillä on ikään kuin yksi tietoisuus, johon assosioiduimme. Intuition saaminen itse intuitioon olisi vaatinut paljon enemmän tulkintaa, jotta olisimme voineet leikkiä sillä ja tuntea olevamme kotonamme kuin vaikkapa geometriassa visuaalisen intuition avulla. Itse fysikaalisesta todellisuudesta taas pystyi kyllä uuttamaan kaiken periaatteellisesti mitattavissa olevan informaation, mutta sen täydellinen ymmärtäminen ei ollut mahdollista: Kuten äärellisellä aksioomasysteemillä voi olla rajattomasti seurauksia tai saman asian voi kuvata lukemattomilla eri kielillä ja vivahteilla, todellisuudella ei ole yhtä etusijalla olevaa kattavaa tulkintaa. Olisi ollut mieletöntä sanoa, että todellisuus itsessään on jotakin.



3. T niin kuin transistori

Kahvikuppi putosi lattialle särkyen sirpaleiksi Ukin säpsähtäessä ajatuksistaan. Ärtyneenä hän osoitti etusormellaan kuppia ja teki pienen kiehkuran ilmassa, mikä sai huoneen simulaation lokaalisti kulkemaan takaisin ajassa ja kupin palaamaan pöydälle ehjänä. Ulkona ikkunasta näkyi fraktaalipuutarha, joka jatkui horisonttiin asti tällä muutaman kilometrin halkaisijaltaan olevalla puiden peittämällä pallolla, jonka ainoana rakennuksena Ukin torni nousi latvojen yläpuolelle. Puut olivat hyvin realistisia, mutta niissä oli juuri alitajunnan tavoittamia säännönmukaisuuksia, jotka saivat tarhan näyttämään hieman vinksahtaneelta luonnolta aidon näköisen piirroksen sijaan. - Satunnaislukugeneraattori olisi pitänyt varmaan koodata uudelleen, mutta sen aika ei ollut tänään. Valkoinen torni oli arkkitehtuuriltaan yksinkertainen, mutta pienenä yksityiskohtana sen kerroksia yhdistävät kierreportaat oli suunniteltu fysikaalisesti mahdottomasti siten, että ne kaartuivat jyrkästi itsensä sisään paljastaen salaisia huoneita, mikä loi rakennukselle hieman unenomaisen tunnelman. Kaikki tämä massiivinen avaruus oli kuitenkin harhaa: etäisyyksien ja materiaalien sijaan ainoa mikä täällä lopulta merkitsi, oli muistin määrä, prosessorisyklit ja informaatio - simuloidun maailman pyhä kolmiyhteys.

Jos joku olisi tullut aamutoimien lomassa katsomaan häntä, olisi vierailija nähnyt vain hahmon seisomassa keskellä huonetta toimeettomana. Uki oli säätänyt kaikille oikeuden nähdä tornin arkkitehtuuri, mutta Marilyn ja hänen askareensa olivat näkymättömiä satunnaisille kulkijoille ja tarpeen vaatiessa hän pystyi hyppäämään julkiseen kuoreensa. - Tänään voisi näyttää vaikka monokkelipäiseltä Bond-konnalta, jonka hahmon hän oli rekonstruoinut joltain historialliselta videoilta. Tyylille sopivan lisämausteen antoi aivojen macho-piiristöille annettu hienoinen lisäpotku ja lopuksi Uki käveli hahmonsa selkäpuolelle ja viimeisteli ulkoasun parilla valitulla kammanvedolla. Tutuilleen hän näytti alkuperäiseltä itseltään ja itse hän halusi mukavuussyistä kokea olevansa alasti. Mutta eipä näillä ollut merkitystä, sillä jos hän olisi poikkeuksellisesti tavannut jonkun ihmisen, olisi tällä todennäköisesti ollut käytössä suodin, joka olisi muuttanut hahmon kuitenkin vieraan toivomaan kuosiin.

Monet käyttivät enää virtuaalikoneisiin vangittuja tekoälyjä palvelijoinaan, mutta Uki halusi tehdä jotkut asiat itse jo ajankulun vuoksi, mutta myös pitääkseen itsensä virkeänä. Sitä paitsi vanhoissa kulttuurin kutomakoneissa oli jotain nostalgista. Joskus tietokoneiden esihistoriassa logiikka oli tallennettu pelkästään monoliiteiksi, jotka tekivät tallennetun toiminnallisuuden käytöstä uusilla tavoilla hankalaa. Oli selitetty yrityksistä ja niiden tarpeesta suojata etunsa tekemällä koodista mahdollisimman hankalasti käytettävää, mutta toisaalta täytyi muistaa, että silloin kapasiteettia oli miljardeja kertoja vähemmän, joten ihmiset näkivät vaivaa kaikenlaisten algoritmien suunnitteluun. Antiikkiset ohjelmistot kävivät nykyään ehkä jonkinlaisesta taiteesta, kun katsoi niiden piinallisesti hiottuja yksityiskohtia ja kellosepän tarkkuudella viilattuja rutiineja, jotka pyrkivät säästämään jokaisen syklin ja bitin muistia. Uki huokaili ja yritti miettiä, miltä nuo alkeelliset ajat olivat tuntuneet. 

Kultuurin kutomakone oli eräänlainen mielikuvituksen jatke niin pitkälle kuin se oli mahdollista saavuttaa rikkomatta aisti-lihasrajapintaa. Kaikki järjestelmän logiikka oli kerätty irrallisista, abstrakteista rakennussäännöistä ja rajoite-ehdoista sekä niiden meta-datasta, joka mahdollisti näiden automaattisen yhdistelyn. Käyttäjä saattoi luoda lennosta konteksteja sekä yhdistellä, periyttää ja monistaa niitä. Jokaisessa kontekstilla oli työn alla joukko objekteja, joita se rakensi ja käyttäjä saattoi lisätä ja poistaa oletuksia, jotka muokkasivat lopputulosta koneen yhdistellessä automaattisesti mahdolliset seuraukset tyyppi-informaation perusteella, samalla karsien haaroja rajoite-ehdoilla. Mikäli jokin välttämätön piirre ei määrittynyt annetuista säännöistä, sisälsi malli aina todennäköisimmän oletusarvon samalla tapaa kuin ihmisen näkökeskus tekee parhaan arvauksen näköhermon pään sokean pisteen täyttämiseksi käytettävissä olevalla informaatiolla. Perustietämys tuli yleisestä lähtökontekstista, johon sai helposti lisättyä luotettuja lähteitä. Tyypillisesti kukin käyttäjä otti yleisen standardiympäristön ja yhdisti siihen omien harrasteidensa kirjastot ja kuorrutti omilla viilauksillaan. Järjestelmän voima tuli siitä, että kaikki mallien tietämys vuorovaikutti keskenään ja se rakensi automaattisesti massiivisen määrän mahdollisuuksia yhdistelemällä opittuja yksinkertaisia, suhteellisia sääntöjä ja oksasti lopputulosta annetuilla rajoite-ehdoilla. Kaiken tämän käyttö oli helpompaa kuin selityksen perusteella voisi ymmärtää, sillä itse kojetta ohjailtiin ajatuksella, liikkeillä ja puheilla, jotka standardikonteksti osasi tulkita. Erona tekoälyihin oli lähinnä se, ettei kutomakoneella ollut omia intentioita eikä se toiminut automaattisesti vaan ainoastaan käyttäjänsä mielikuvituksen jatkeena.

Uki heittäytyi taaksepäin ja huoneen ilma pakkautui vastaanottamaan hänet laiskanlinnan näkymättömällä sylillä, mikä samalla antoi vihjeen kutomakoneelle avata standardikonteksti. Uki katsoi tyhjää tilaa edessään ja sanoi mielessään "avaa musiikkikirjasto ja oletetaan Tartinin paholaisen sonaatti sekä 1900-luvun populaarimusiikin meemit". Sävellysten meemit olivat funktioita, jotka ottivat mahdollisesti parametrinaan toisen sävellyksen ja tuottivat uuden sävellyksen. Esimerkiksi "toisto" saattoi olla funktio A ↦ AA tai vaimennus(X) tuotti X:stä version, joka hiljeni loppua kohti jne. Nämä rakenneosat koskettivat lähinnä nuotinnosta ja niillä oli käsitteellisiä dimensioita kuten "äänenkorkeus", "voimakkuus", "kesto" ja "soitin". Itse meemit oli valittu siten, että sävellykset oli sijoitettu aikajanalle ja geneettinen algoritmi oli laitettu hakemaan lyhyintä "genotyyppiä" sävellyksille eli kunkin ajanhetken meemipopulaatiosta sävellyksen "fenotyypin" tuottavaa lyhyintä ohjelmaa ja nämä generoivat ohjelmat sitten pilkottiin uudelleen yksittäisiksi meemeiksi funktiokutsujen rajoilla. Lyhyimmän ohjelman etsimisen idea oli siinä, että se uutti oleelliset ja mahdollisimman abstraktit rakenteelliset ideat ulos teoksista suhteessa sen hetkiseen meemipooliin. Kokonaisista sävellyksistä talletettiin vielä eräänlainen käsiteverkko, joka kuvasi kuinka usein mitäkin palasta oli käytetty toisen syötteenä ja eri hahmojen tyypillisen aikaskaalan. Rakennuspalojen lisäksi kirjasto sisälsi tietämyksen harmonioista ja mikäli sävellys oli eräänlainen tiivis ideoiden risteyskohta eli sillä oli useita erilaisia lyhyitä genotyyppejä, sai se suuremman painotuksen. Luovuutta ei näin pystytty täysin mallintamaan, koska säveltäminen ei ole suljettu systeemi, vaan ideat vuorovaikuttavat säveltäjän päässä muiden elämänalueiden kanssa, mutta jäljittely onnistui kohtalaisesti.

Uki jatkoi: "Oleta n. kolmen minuutin sävellys tästä meemipoolista" ja välittömästi ilma hänen ympärillään täyttyi miljoonista pisaroista, jotka edustivat sopivia sävellyksiä. "Sen pitäisi täyttää tyypilliset kriteerit harmonialle ja rytmille, mutta olla jotain uutta", hän jatkoi, ja suuri joukko objekteista tippui pisaroina maahan ja haihtui samalla kun uusia ilmestyi koko ajan lisää. "Sävellys voisi olla vaikkapa viululle, hidastempoinen ja viimeisten nuottien pitäisi soida hiljaa. Valitse generoiduista melodioista joku sellainen, joka on lähellä aikaisempia mieltymyksiäni. Soittaja saa olla viime viikolla tekemäni rutiini, joka voisi näyttää Darth Vaderilta", kuuluivat viimeiset ohjeet ennen kuin huoneeseen realisoitunut mustanpuhuva hahmo aloitti sydäntäsärkevän makaaberin esityksensä.

Musiikkia säesti tihkusateen tasainen kohina pisaroiden rummuttaessa ulkona kasvien lehtiä ja päähenkilömme katse liikkui seinällä olevasta kehystetystä valokuvasta toiseen. Hän sukelsi yhteen kuvista ja palasi kärpäsenä tarkkailemaan tallennusta menneestä ajasta viulun jatkaessa vaimeana taustalla. Se oli hetki, jolloin hänet oli juuri siirretty Kekoon: laskevan auringon värjäämä kesäinen niitty, jossa hento tuuli silitti ihoa. Miljöön tarkoitus oli vähentää psykologista iskua, jonka ruumiin menetys aiheutti klinikan rutiinien vielä kalibroidessa aivomallia, mikä aiheutti joskus huonovointisuutta. Silmänräpäyksen ajan hän aikoi mennä varoittamaan silloista talletettua minäänsä, deletoivan itsensä ja aloittavansa uudelleen, mutta tyytyi lopulta vain imemään hetken magiaa, johon hänellä ei enää ollut paluuta. Kyseinen nauhoitus oli vain tapahtumien ulkomuodon tallenne eikä siis sen enempää tietoinen kuin puhuva pää videolla, mutta hänellä oli tallessa tuolta hetkeltä myös kokonainen varmuuskopio aivojensa tilasta, jonka olisi voinut laittaa liikkeelle kuin vieterilelun kulkemaan uuden syötteensä vedolla ihmeellisen monimutkaisen kellopelibalettinsa. 

Kahvikupin pystyi korjaamaan, mutta joitakin asioita ei voinut tai ei ehkä pitänyt. Kulttuuri, joka oli joskus auttanut ihmisiä sopeutumaan ympäristöönsä muita eläimiä nopeammin, oli hylännyt viimeiseksi sätkynukkensa näyttöpäätteiden nisiltä kuin se olisi ollut vain lainaa ohikiitäviltä hengiltä, jotka nyt erkanivat aineesta. Keko oli kulttuurin luonnollinen koti, missä se saattoi suunnitella astiansa kuin Escherin Piirtävät kädet toisensa katkaisten napanuoransa alkuperäisiin kantajiinsa. Uki mietti, kuinka helppo olisi vain vajota fantasioiden vankilaan, jonka seinille itse ihmisyys olisi roiskittu sisäpuoli ulospäin alastomassa irvokkuudessaan vaistojen lyödessä tyhjää informaatiomeren subjektiivisessa pohjattomuudessa. Luomakunnan kruunun arvokkuudesta ei ollut jäljellä rippeitäkään, ei arjen rajoitteita, jotka olisivat pitäneet tunteet aisoissa, ei suunnitelmaa tai yllätyksiä, ei tarvetta miellyttää tai kommunikoida eikä lapsia tai ristiriitaa hämmentämässä seisovaa vettä, vaan ainoastaan vanhuuden kaipuu nuoruuden tyhjissä kuorissa menneisyyden vetäessä perspektiivin sisäänpäin kuin musta aukko tulevaisuuden valon. Välillä tuntui, että nykyisyydellä oli tarjota enää kapeneva ja loppumaton aistinautintojen hyökyaalto elämän ajelehtiessa vailla kiintopistettä koneiden Damokleen miekan alla.

 

(Tartini's Devil's Trill Sonata - Allegro assai - performed by Vanessa Mae[classic version])

 

Kolme maailmaa

1. Kulttuurin artefaktit
2. Suhteellinen intuitio
3. Todellisuus

 

 

(Escher's Three Worlds)

Talvikylvö

Sanat laskeutuvat kirjaimien pisaroina
lapsettoman isän kylväessä.
Anna niiden soittaa myyttien koskettimia,
juurtua mielen kuoressa yksi yö,
kasvaa huomenna ikuisuuteen,
haarautua kulttuurin puussa.

(All The Pretty Little Horses + lyrics)

Yhtä tärkeää kuin se mikä on, on se, mikä puuttuu. Mistä tahansa asiasta voi kertoa tuhat tarinaa, joista jokainen on vain lepattava varjo tulkinnoista tavoittamatta kuun heijastusta öisellä hangella intuition kaistanleveydellä. Niin kuin sama bitti tietokoneen muistissa voi olla osa rakastavaisten viestiä tai pilke pelihahmon pikselisilmässä riippuen siitä, mitä sillä tehdään, ei napanuoraa havaitsijan, havaittavan ja ympäristön välillä voi katkaista.
 
Jokaisella ilmaisulla on aina sekä sisältö että syy, miksi se sanotaan ääneen. Monet ristiriidat johtuvat siitä, että yksi katsoo ensimmäistä ja toinen jälkimmäistä.

Maailma jakaa kortit, mielikuvitus luo ja järki tuhoaa - kaikkia tarvitaan, jotta syntyy timantteja. Rationaalisuus on sitä, että pelataan parhailla korteilla logiikan mosaiikin järjestäessä pakan.

Mies pyrkii aina nousemaan abstraktiotasoa ylemmäksi nähdäkseen pidemmälle. Harjoittelu, menetelmät ja työkalut ovat tämän ajattelun päätepiste: parempi viivytellä ja valmistautua mihin vain kuin sulkea ovia vaeltamalla väärään suuntaan. Tämä on asioiden hyvä järjestys ajassa, ajin idea.

Se, mitä nyt teet, onko se edes potentiaalisesti osa ratkaisua? Ajan virrassa pitää kauhoa eteenpäin, että pysyisi edes paikallaan. Paholaisen työ on helppo, koska ajan pyörä on hidas. Tämä on asioiden hyvä järjestys tilassa, muodon idea.

Kauniin naisen katse sulattaa filosofiat, tieteet ja taiteet, sillä se on yksi alkusyistä. Se on päättymättömän köyden pää, joka pelastaa tyhjyyden kuilulta.

Aiheutanko sen, että ihmiset esittävät aina samanlaista roolia minuun päin? Olenko rakentanut vankilan, joka on sisältä peilillä vuorattu? Mitä merkitystä on teoilla, joiden helminauhat eivät johda tulevaisuuden tietämättömille teille? Uusi tuttavuus voi olla murtuma muurissa.

Miksi kirjoitat noin paljon, jos jo tiedät ensimmäisen lauseen olevan hiekkaa, johon loput uppoaa? Sen sijaan valitse, opi ja rakenna jättiläisten harteilta jotain kestävää ja kasautuvaa. Todellinen tieto vaatii aina syvällistä perehtymistä, taito vuosien harjoittelua. Älä vaihda sielusi mittatikkua ihmelääkkeeseen, vaikka toreilla eroa ei huomattaisi. Sitä tarkoittaa kauppa paholaisen kanssa.

Hyvä kulttuuri on poikkeustila sekasorron keskellä - vaali sitä luomalla jotain puolustamisen arvoista.

Miehellä on suunnitelma ja se on hänen aarteensa.

Taiteilija voi vain laittaa omat assosiaationsa kankaalle ja kuorruttaa järjellä. Ammattilainen voi kyllä valita aiheensa, mutta tällöin hänen omintaan ovat keinot.

Kaikki on suhteellista, mutta ei sinun tahtosi alaisuudessa - kun puu kaatuu metsässä, kivi muistaa sen.

Kapitalismin tuolileikissä palkinnot jaetaan potenssilain mukaan musiikin loppuessa. Vaikka ihmisten ominaisuudet olisivat normaalijakautuneita, tämä on periaatteen tasolla odotusarvoisesti lähes reilua yhdestä näkökulmasta olettaen hyväntahtoiset pelaajat, koska ihmisten uhraukset pitää mitata äärellisen eliniän linssin läpi.

Täydellinen päivä rakennetaan ihmiselämässä. Typerykset näkevät vain lopputuloksen.

Hiljalleen koneet tekevät kaiken ihmistä tehokkaammin kulttuurin kuoriutuessa perhoseksi meistä. Ihmisellä on lopulta tarjota vain ihmisyytensä ja rahavirran suunta kertoo enää kenen leikkiä leikitään niukkojen resurssien ratkaistessa kuka on kenenkin kaa.

Sille, mille huomaa kuumeisimmin etsivän yön pikku tunteina rationalisointia, voi joskus antaa periksi. Joskus oman alitajuntansa kuuntelu on kuin vieraissa käyntiä. Oma identiteetti ei ole singulaarinen piste, mutta tämän tiedostaminen on tuskallista.

Ensin on aate ja sitten etsitään sille perusteluja, ensin tavoite ja siitä syntyy teksti kaikukammion lämmössä. Rakettikin saa vauhtinsa, koska ainetta purkautuu sokeasti vain yhteen suuntaan.

Kirjailijan pitää sitoa seuraava askel aikaisempien kokemusten moukariin, jotta sanat eivät jää ohuiksi. Tärkeimpiä asioita ei pysty purkamaan lopullisesti auki.

Nykyhetki muistaa menneisyyden ja siksi viattomuuteen ei voi palata.

Yksi on aina pienemmän puolella, toinen suuremman.

Parhaat miehet eivät viihdy toreilla keikaroimassa, vaan katkovat sosiaalisten verkkojen seitit ja lähtevät seilaamaan vapaille markkinoille, missä heidät mittaa vain objektiivisen todellisuuden kasvoton aallokko ja auringonpaiste. Narrien egojen riidellessä karkeuden keskellä viisas meloo hiljaa eteenpäin ja parhaimmillaan törmää sielunystävään täydellisen kunnioituksen vallitessa ja tyynen ulapan herkistäessä yksityiskohdat.

Tarinaa ei kerrota vain sanoilla, vaan se jatkuu tavoissa, liikkeissä, musiikissa, artefakteissa, perspektiivien jäävuorten vedenpäälisinä huippuina - siinä, kuinka valo heijastuu kuunylisinä kaarina taulun maalipinnasta.

Unelmoijien menestyksessä on suurempi hajonta kuin luovijoiden. Unelmoija ajattelee lankakerää, luovija leikkiä.

Pelko ja vallan ihannointi näyttäisivät kulkevan käsi kädessä.

Jokainen asia on tarpeeksi syvä, kun sitä tarkastelee lähempää, jokainen ihminen kokonainen maailma.

Perustelua "tämä päivä on poikkeus" ei voi käyttää joka päivä.

Sopivan rennosti, ettei nyt näytä siltä että tässä ihan yritetään. Sopivan laimeasti, ettei kukaan voi nauraa. Sopivan erikoisesti, ettei tarvitse kohdata taistelun ytimessä.

Asiat, jotka näkee vain pimeässä

Tästä kotoa kun kulkee kivenheiton etelään, löytyy kapea niemenkärki tai ehkäpä polkua vähän leveämpi saari, joka yhtyy maahan pienellä sillalla. Paikka on kuin luotu yökävelylle ja pimeän taivaan jatkuessa horisontissa saumattomasti peilityyneen mereen tuntuu kuin olisi päätynyt kielekkeelle keskelle avaruutta.

Kuten melkein joka kädessä on viisi sormea, sisältävät myös ihmismielten sisäiset avaruudet suurin piirtein samanlaiset niemet ja sopukat. Päälle liimataan matkitut pelin liikkeet ja roolien julkisivu ihanteiden katsellessa olan yli. Sieltä löytyvät samat salaisuudet, jotka kaikki tietävät: irstailut, masennukset, haaveet ja menetetyt tosirakkaudet. Vanha viisaus onkin, että lauluntekijöiden ja kirjailijoiden tarvitsee vain ajatella itseään vekkulan peilien kautta koskettavia hahmoja luodessaan. Elämä tuntuu vinkkaavan silmää kuin kiusallaan, kun tunnistaa itsensä muiden töissä aivojen yhdistäessä ajatuscocktailin tarjolla olevista langanpäistä.

Jo kotona pimeässä metrotyömaan kaukainen valonheitin piirtää kiharaiset omenapuiden varjokuvat terävinä seinälle eläväksi lehväskatoksi. Yöaikana voi käpertyä takaisin 80-luvulle projektorilla seinälle heijastetuilla unelmilla, joiden hiillos vielä kytee jossain. Päivämaailma suodattuu välinpitämättömyyden ja pelkojen läpi avaruuden kutistuessa vuokrayksiöksi ja päivän kohokohdan ollessa kaupan kassan tervehtiminen perheellisten tavatessa toisia perheellisiä jossain muualla. Ison koneen katras saarnaa aikuisuutta ja katselee dirty harryjä, jotka muistuttavat mielikuvituksen seireenien petollisuudesta, luovivat korttipöytään kuin todellisuuden pelin synnillisempänä matkaversiona, joka ei vie kuitenkaan liian kauaksi kohtalon merireiteiltä. Kun kuulee jonkun sanovan haluavansa jotain, tarkoittaa tämä yleensä sitä, että kyseinen asia olisi tavoiteltava, mutta kaikki asiat punnittuaan haluaa kuitenkin jotain muuta vielä enemmän muiden tunteiden ohjastuksessa.

Unelmoijalle ymmärrys ilman tahtoa on kuollutta puuta. Sokea itseluottamus valaisee maailman kirkkaammin kuin mikään valo. Perkele! Tahdon tahtoni takaisin, lopettaa kymmenen vuoden vapaapäivän, puhaltaa hiillokseen, ahnehtia haaveita vastavirtaan, ratkaista rakentamani mahdottoman palapelin, katsoa aurinkoa neulansilmän läpi, vaihtaa eliniän selkeyden hetkeen, istua vielä kerran oman mieleni valtaistuimella!

Vai luovia vielä hetken tuulen mukana?

itseluottamuksen lasit 

(Ferris Bueller's Day Off - "Just a Thought" by Satellite Heart)

pelon lasit
(Requiem For A Day Off)

(Jethro Tull - Rocks on The Road [Promotional Video 1991])

status VS materiaali

1600-luvun kuningas
(Good To Be The King (Mel Brooks))

  + vaikutusvalta politiikkaan, tieteeseen, taiteeseen jne.
  + merkittävät mahdollisuudet seksuaaliseen kanssakäymiseen ja parinvalintaan
  + ei tarvitse kuluttaa aikaa uurastukseen
  + huomion keskipiste, hyväksyntä
  + nimi ja teot historiaan


2000-luvun pätkätyöläinen
(Madonna - Material Girl [Official Music Video])

  + kotona sähkövalaistus, lämmitys, juokseva vesi, jääkaappi jne.
  + hammashoito, lääketiede ja hygienia
  + hyvälaatuinen ruoka ja eksoottiset mausteet
  + maailman musiikit parhaiden esittäjien soittamana milloin tahansa spotifystä, rajattomasti elokuvia, kirjoja jne.
  + sivistys
  + reaaliaikaiset uutiset Internetistä
  + mahdollisuus lentää toiselle puolen maapalloa
  + henkilöauto
  + elinajanodote: 79

(Barry Lyndon (duel))

Columbo-sarjassa murhaaja on pääosassa ja jaksot noudattavat formaattia, jossa hienostunut konna yrittää peitellä jälkensä tekaistuilla johtolangoilla ja tarinoilla. Columbo yleensä äkkää jo alussa kuka on syyllinen ja jakson sisältö on pääosin sitä, että kumotaan vuotava tarina kuin tieteellinen teoria ikään. Monesti rikollinen pääsisi pälkähästä vain pitämällä suunsa kiinni, koska harvoin todisteet sinänsä riittävät aukottomasti osoittamaan syyllisen.

Taidanpa tässä katsoa jonkun noista jaksoista DVD:ltä syyssunnuntain ajankuluksi ettei tarvitse aivan omien ajatusten suohon upota. Yksinolossa on se huono puoli, että mittatikusta tulee kovasti subjektiivinen, kun taas liiallisessa kommunikaatiossa on vaarana muuttua reaktioautomaatiksi.

(Rachmaninov Vocalise Cello and Orchestra (The art of Gregor Ziolkowski))

Viideltä saunaan ja kuudelta koodaan, se on sellainen teknomaagin perjantai

Lancelotin taito, älykkyys ja intohimo, Gawainin rohkeus, uskollisuus ja huomaavaisuus, Percivalin nöyryys, uurastus ja avoimuus ja loput ritarit edustavat hyveitä kokoontuneena symmetrisesti ja yhdenvertaisina pyöreään pöytään, jonka yhdistää kuningas Arthur - oikeus, rakkaus ja rehellisyys kuunnellen Merlinin tietoa, älyä ja pyhittämistä. Tätä sielun arkkitehtuuria, jossa kuningas ja maa ovat yhtä, ympäröi maailman kylmyys ja ihmisen pahuus kiteytyneenä Mordrediin. Arkkityyppinen legenda antaa lukijalleen ihanteen tai arvoituksen, juuri sen verran tiivistettyä kokemusta, että sitä voi soveltaa, mutta sen verran konkreettisesti, että se juurtuu tunteisiimme ja kasvaa kiinni intuitioon, mistä se saa ihmisiä liikuttavan voimansa. Se on jokaisella kerronnalla kehittyvä silta kulttuurin ja biologian välillä ja koetellumpi kuin yhden ihmisen luomus, muuttuva melodia, joka käyttää ihmisiä soittimenaan. Kaikki tarinat rakentavat ajatuskoneita, mutta ensimmäiset tarinat vaikuttavat eniten siihen, miten myöhemmät tulkitaan. Uskonnot pyrkivät vaikuttamaan maailmankuvaan siinä missä Hollywood-elokuvan tai dekkarin annetaan kutkuttaa tunteita, mutta vaikutus toimintaamme on epäsuora. Oppikirjan taas oletetaan nykyään välittävän tietoa neutraaliin sävyyn, mikä ei ole itsestäänselvyys, mistä voi varmistua lukemalla 100 vuotta vanhoja tietokirjoja. Uskonnollisten ja tieteellisten tarinoiden taustalla oleva instituutio on keskeinen niiden merkitykselle siinä missä legenda elää lähinnä yksittäisten ihmisten mielessä ja toiminnassa. Fiktion ei tarvitse heijastaa reaalimaailmaa tarkasti ja se voi olla spekulatiivistä tai luoda jonkinlaisen virtuaalimaailman. Tässä mielikuvituksen kyvyssä pitää tarina ja välitön todellisuus erillään piilee koko abstraktin ajattelumme ja kulttuurin voima: meidän ei tarvitse itse evaluoida kaiken toimivuutta, voimme puhua poissaolevista asioista tai toisten ihmisten ajatuksista, spekuloida hypoteettisia vaihtoehtoja, tai vaikkapa yrittää ymmärtää kaiken arkiajattelun ulkopuolelle jäävää modernia fysiikkaa ja matematiikkaa, jotka ovat monimutkaisten kulttuurin artefaktien rakennuspilareita. Ilman mielikuvitusta emme olisi keksineet tietokonetta, rahaa, demokratiaa jne. Mielikuvitus ja ajattelu itsessään perustuvat kyvyllemme abstrahoida hahmoja ja laittaa ne interaktioimaan keskenään fokuksen viedessä pois välittömistä aistihavainnoista ja arkitodellisuudesta.

Omanlaisensa kulttuurin peruskirjastot löytyvät myös modernilta länsimaiselta ihmiseltä, vaikkakaan ne eivät välttämättä muodosta kokonaisuutta yksissä kansissa: tietty osa toiminnastamme pohjautuu aina sosiaalisille tunteille. Maailman ymmärtämisessä esimerkiksi luotamme oppikirjoihin ja Wikipediaan, tieteellisiin auktoriteetteihin ja vaalimme tieteellistä menetelmää ja rationaalista lähestystapaa maailman ymmärtämiseen ja pyrimme erottamaan sen tavoitteistamme: tämä poikkeaa Merlinin neuvoista mm. siten, että tieteellinen tieto on pääosin julkista ja rajattu testattaviin väitteisiin, tunnemme sen menetelmät ja voisimme periaatteessa tarkistaa tulokset. Tieteellinen lähestymistapa on paras tuntemamme keino saada tietoa ympäristöstä, mutta ongelmia syntyy, jos se on ristiriidassa esimerkiksi uskonnollisen näkökulman kanssa. Tieteellisessä viitekehyksessä ei ole mitään keinoa sanoa tiettyä tapaa elää paremmaksi tai huonommaksi, voimme ainoastaan kritisoida muiden tarinoiden maailmankäsitystä. Uskonnot taas tyypillisesti tuomitsevat kilpailevat toimintatavat ja puolustavat itseään. On kuitenkin tärkeää huomata, että jo minimaalisilla perusoletuksilla, kuten esimerkiksi alkeellisen logiikan semantiikan hyväksyminen - merkityksen antaminen sellaisille tarinoissa esiintyville sanoille kuin "ja" ja "tai" jne. riittää usein tekemään uskonnot sisäisesti ristiriitaisiksi ts. ne ovat jollain tasolla merkityksettömiä pelastamattomalla tavalla. Tämä on matematiikassa aksiomaattisen lähestymisen voima: yleensä hyvin pieni joukko oletuksia riittää kuvaamaan hämmästyttävän monimutkaisia maailmoja aksioomien loogisina seurauksina. Ohjelmointikielissä tämä näkyy siten, että kielissä voidaan erottaa syntaktinen sokeri kielen ytimestä, joka sisältää yksinkertaiset primitiivit muiden ilmauksien rakentamiseen. Monimutkaisten ilmausten merkitys on niiden kuvaus tähän ytimeen, jolle voimme antaa merkityksiä kuvaamalla sen toisiin systeemeihin ja lopulta intuitioomme ja fyysiseen maailmaan, mahdollisesti syklisesti. Näistä huomioista ei voi kuitenkaan vetää sellaista johtopäätöstä, että uskonnot johtaisivat ristiriidoistaan huolimatta välttämättä huonoon lopputulokseen jostain perspektiivistä ja joka tapauksessa pelkkä tieteellinen maailmankuva ei sisäänrakennettuna kerro miten elämä pitäisi elää. Koska jo jotkin lautapelitkin vaativat eksponentiaalisen ajan niiden ratkaisuun pelilaudan koon funktiona ja ne ovat naurettavan yksinkertaisia ympäristömme tapahtumiin verrattuna, on selvää, että riippumatta kulttuurista, tulemme aina elämään puutteellisen ymmärryksen tilassa. Vaikka voimme saada tietoa ja rajoittaa mahdollisten tapahtumien joukkoa joskus merkittävästikin järjellä, emme voi yksiselitteisesti johtaa jotain parasta tapaa elää, vaikka tietäisimme optimoitavat tavoitteetkin.

Myytit voivat osaltaan antaa rautaisen selkärangan toiminnallemme, mutta monimutkaisessa modernissa yhteiskunnassa tyydytään yleisesti vetoamaan hyvin abstrakteihin ja siksi joustaviin, mutta tunnetasolla tehottomampiin arvoihin, jotka ovat usein nimettävissä yhdellä sanalla kuten vapaus, voitto tai hyvinvointi. Kulttuurin superegon vastapainona ovat eläimelliset vaistomme, id: laiskuus, nälkä, seksuaalisuus jne. ja ego tasapainottelee näiden voimien välillä. Ymmärrettävästi monet uskonnot pyrkivät vähättelemään jälkimmäisiä ja puhutaan esimerkiksi synneistä, koska ne kilpailevat samoista lihaksista. Länsimaisen kulttuurin vapausihanne lähtee siitä, ettemme edellytä täysin jaettua tai kastirooleihin perustuvaa sosiaalista käyttöjäjestelmää yksilöille, vaan se on eräänlainen meta-kulttuuri, joka mahdollistaa alakulttuurien varioinnin tietyissä puitteissa, kun vapaus tai demokratia hyväksytään ylimmäksi periaatteeksi. Koska yksilöiden tavoitteet voivat näin olla ristiriitaisia keskenään, pyritään laeilla ohjaamaan ja markkinamekanismilla hakemaan jonkinlainen tasapaino eri päämäärien välille ilman ylhäältäpäin tulevaa suunnittelua. Moderni kompleksinen yhteiskunta näyttää myös ulkoistuvan artefakteiksi ja mekanismeiksi pois ihmisten mielistä ja mitä rikkonaisempi kulttuuri on, sitä kirjaimellisemmin lakia pitää tulkita ja sitä vähemmän voidaan moraalisesti odottaa yksilöiltä. Teollistuminen on keskeisenä edellytyksenä mahdollistanut lisääntyneen vapaa-ajan ja tasa-arvoistumisen ja ainakin viime vuosisadan suuri osa uurastuksesta kohdistui aineellisten puitteiden kasvattamiseen massoille, kaupungistumiseen jne. Yhteisenä tekijänä heikentyneiden myyttien ympäristössä primitiiviset vaistot ovat ajaneet ruokakulttuurin, viihteen, matkailun, taiteen, statustuotteet ja seksin keskiöön ja monimutkaisten tarinoiden sijaan voitaisiin ehkä puhua yksilökulttuurista, jossa perusta on hyvin samanlainen eri ihmisillä, mutta yksityiskohdissa on paljon pientä variaatiota. Tämän pohjan päälle on sitten syntynyt erilaisia alakulttuureja ja varsinkin Internet on mahdollistanut hyvinkin pienen asian ympärille ryhmän muodostumisen. Peli rajoittaa myyttien vaikutusaluetta ja legendoja on hankala tuoda neuvottelupöytään. Ne vaativat liian suuren palan nielemistä kerralla muilta osapuolilta, riippumatta siitä olisiko tulos lopulta onnistunut. Vasemmanpuoleinen liikenne voidaan vielä synkronisesti muuttaa oikeanpuoleiseksi, mutta paljon tätä monimutkaisemmat vaatimukset muille eivät enää ole mahdollisia "flag day":nä ja asteittaisina muutoksina ne saattaisivat vaatia ylöspäin kipuamista utiliteettifunktioissa. Primitiiviset statuksen, voiman, seksuaalisuuden jne. tunteet taas jaamme oletuksena ja yhtenäiskulttuurit käyvät uskoakseni puolustustaistelua tätä kehitystä vastaan. Mielenkiintoista on esimerkiksi katsoa 80-luvun suomalaisia tv-sarjoja ja verrata niitä nykyiseen tässä suhteessa. Lisääntynyt kommunikaatio todennäköisesti nopeuttaa tätä kehitystä. Hollywood-elokuva voi vedota tunteisiimme, mutta ensisijaisesti se on viihdettä - lady Gaga vetoaa hyvin suoraviivaisesti. Kenties ilman voimakkaita ylläpitäviä instituutioita, pienet erot ihmisten preferensseissä ohjaavat kohti tällaista vapautta korostavaa yhteiskuntaa tai sitten länsimainen mallimme on vain sattumanvaraisen kehityshistorian tulos, paha sanoa. Aihe on tietenkin valtaisa enkä ole sitä juurikaan pohtinut, joten ei tästä enempää.

Hakkereilla yleisessä merkityksessä on oma alakulttuurinsa, johon kuuluvat omat kilpalaulantansa ja yltäkylläisyydelle ja lahjakulttuuriin perustuva statushierarkiansa, mutta tästä on kirjoitettu enemmän muualla. Ohjelmointitaito on kuin nykyajan vastine velhojen ja tietäjien tiedoille ja taidoille eikä joku Perl varmaan ole sen selvempää kuin muinaiset loitsutkaan. Kirjaimellisesti nykyajan merlinit pystyvät luomaan uusia maailmoja, joissa on omat lainalaisuutensa evoluution seuraavaksi kerrostumaksi ja toteuttamaan itseänsä Internetissä tavoilla, joita ei pystynyt edes kuvittelemaan pari vuosikymmentä sitten.

(Excalibur, The Land of Dreams)

Sananlaskuoppia sunnuntaille, aforismeja allekkain

Ismit ovat ymmärrettäviä ja juuri siksi eivät koko totuus. Tämä ei ole sama kuin, että asiat pitäisi jättää levälleen.

Lojaalisuus aatteelle perustuu laumaeläimen uskollisuuteen, identiteettiin, vaikka sen viekas verhoaa järjen kaapuun. Tästä syystä argumenttiin vastataan vihalla. Vain osoittamalla vahvimmuutensa saa laumasielun puolelleen.

Maailma etsii viestistäsi ravintoa omille tarkoitusperilleen.

Kun jokin ärsyttää, kysy miksi se osuu sinuun niin kovaa.

Ihminen haluaa puolustaa ylämaalla, omissa piireissään, kas kukaan ei ole siellä enemmän kotonaan.

Vieras on varovainen, kunnes tietää mihin rooliin ryhtyy kanssasi. Luottamus on edellytys kohtaamiselle. Laske aseesi!

Silmälappujaan huomaamattomalle rationaalisuus on puskutraktori.

Järki ilman intuitiota on tunnelissa haparointia, intuitio ilman järkeä kelluntaa meressä.

Tunteeton ihminen ei ole paholainen tai enkeli vaan kivi tai höyhen.

Kilpaile voitosta vain kun tosi on kyseessä. Sen sijaan yritä todella kasvaa auttamalla harjoitusvastustajiasi.

Vauhdin lisäksi muista suunta.

Järki on mainio rakennusteline. Ole kuitenkin kerran paradoksi - kaikki totuudet eivät ole suorakulmassa.

Ylpeys rationaalisuudestaan ei vielä tee ihmistä rationaaliseksi. Kavahda varmuutta, ellet ole pappi.

Ihmiset keksivät puolet ongelmistaan, jotta tuntisivat itsensä tärkeiksi.

"Aikuisuus" on vangin nimilappu.. joskus tosin tarpeellinen.

Tunteista tarkentuu vanhetessa rutiineja, näkymä maailmaan kaventuu putkeksi. Varo mille radoille jäät kiertämään.

X-isti: ihminen, joka pitää X:ää tärkeänä - irvileuka sanoisi, että se on parasta, mitä hänellä on tarjota.

Jokaisella perspektiivillä on sokea kulma, diagonaali.

Ei ole olemassa pelkkää objektia eikä pelkkää subjektia, ne kulkevat aina pareittain predikaatin liittämänä.

Mielen kyky itsepetokseen on lähes rajaton, katso vaikka ihmisiä. Oletko sinä poikkeustapaus?

Sanotaan, että vapaus on valtaa tehdä itseään koskevia päätöksiä. Neitsyys kussakin asiassa voidaan menettää vain kerran. Kumpi on siis vapaampi: se, joka kokeilee kaiken vai se, joka jättää tähän mahdollisuuden jäljelle?

Totuus on mahtava liittolainen.

Harjoittele, harjoittele! Ylitä ihanteesi!

"Sen mitä näet, saat myös pitää, etkä oo nähnyt vielä paljon mitää."

(eleni karaindrou - adagio)

Hahmojen kohtaaminen

Alkeellisin mahdollinen aivo on yhden hermosolun muodostama refleksi inputista outputiin. Tämä on edistänyt eliön selviytymistä ympäristössään: esimerkiksi jonkin perhoslajikkeen reaktio pudottautua ilmassa lepakoiden kaikuluotauksessa. Tästä kehittyessään aivot ovat alkaneet abstrahoida aistidataa tunnistetuiksi hahmoiksi, rutiineja monimutkaisemmiksi liikesarjoiksi ja muuttuneet adaptiivisemmaksi ympäristölleen (oppiminen). Samalla refleksien lisäksi on alkanut kehittymään pitempiä hermoratoja ja adaptiivisuus johtanut oppivaan sisäiseen malliin, johon on vielä päälle kehittynyt lyhytkestoinen ajonaikainen nopeasti reagoiva dynaaminen tila, joka pystyy muuttumaan nopeammin kuin staattinen malli. Kenties näiden suhdetta voisi löyhästi verrata olio-ohjelmoinnista luokan ja olion eroon. Staattiseen malliin kannattaa tallentaa vain muuttumattomia hahmojen aihioita ja asioiden välisiä yhteyksiä, jotka vain instantioidaan kullakin hetkellä täyttäen data sen hetkisellä kontekstilla (aistidata + nykyinen dynaaminen tila + ajatustakaisinkytkentä). Heitän sellaisen arvauksen, että staattinen malli pitkälle määrittää kvalioiden (käsitteellisen) muodon tyyliin visuaalisilla hahmoilla ylipäätään voi olla väri, mutta esim. tuntoaistimuksilla ei ole väriä, kun taas dynaamisen tilan sisältö vastaa suurin piirtein sen hetkistä instanssia eli että esimerkiksi "edessäni oleva tietty tuoli on vihreä" - se ikään kuin täyttää datalla staattisen mallin "muotin" ja tulkitsee datan mallin luomassa kehyksessä. Nämä intuition ontologiat rakentavat omanlaisensa perspektiivin, joka tulkitsee tietoisuudensisällön. Tietoisuutemme on osaprosessi aivojen dynaamisessa aktivaatiotilassa ja yritän alla hahmotella tietoisuuden tärkeimpiä funktioita perustuen omaan introspektiooni arkkitehtuurisesta näkökulmasta, joten tämä on luonnollisesti erittäin spekulatiivistä, mutta ehkä joku saa tästä jotain uusia ajatuksia:

1. Nykyinen dynaaminen tila toimii kontekstina/välimuistina, jotta uudet aistidatasta ja ajatuksista tunnistetut hahmot voidaan nopeasti ja konsistentisti liittää osaksi jo tunnistettuja hahmoja. Esimerkiksi herätessään saattaa joutua muutaman sekunnin ajan palauttamaan mieleensä ennen kuin kunnolla hahmottaa missä ja jopa kuka itse on. Itseään koskeva malli kuten abstrakti tieto omasta tilanteesta ja pitkän tähteimen tavoitteista ovat opittuja - "minä" on vain aina läsnä oleva hahmo muiden joukossa. Koska ympäristö muuttuu suhteellisen hitaasti, on hyödyllistä ylläpitää dynaamista tilaa esimerkiksi nykyisestä sijainnistaan (ja staattista mallia ympäristön kartasta), koska nämä hahmot korreloivat uusien hahmojen tunnistustodennäköisyyden kanssa ja parantaa näin tunnistustarkkuutta. Toinen esimerkki voisi olla vaikkapa esineen tunnistus näkökentässä: jos koehenkilölle näytetään odottamatonta valokuvaa, jossa näkyy vaikkapa osa jostakin objektista oudossa ympäristössä, voi tunnistus kestää hetken ja vaatia jopa tietoista päättelyä ja sama kuvio voidaan tunnistaa kontekstista riippuen eri tavalla (tästä on olemassa tutkimustuloksia, voin yrittää kaivaa viitteen, jos joku on kiinnostunut). Sen jälkeen kun tunnistus on tapahtunut, aivot ylläpitävät tätä oletusta dynaamisessa tilassa. Taikatempuissa hyödynnetään monesti tätä aivojen rajallista kapasiteettia ottaa informaatiota ympäristöstään reaaliajassa.

Tietoisuus on ajonaikainen ilmiö ja sitä ei pidä liittää "osmoottiseen" uusien hahmojen ja kytkentöjen oppimiseen aivojen mallissa muuten kuin siten, että tietyllä käyttäytymisellä voimme edesauttaa oppimisista: esimerkiksi keräämällä motivaatiota ja toistamalla opittavia asioita. Identiteetin jatkuvuuden kokemus ei seuraa tästä kontekstillisuudesta, vaan on itse mallin ominaisuus: minä on käsitteellisesti ajassa etenevä hahmo, jolla on tiettyjä pysyviä ominaisuuksia. Tietoisuudessamme havaitsemalla ajalle ei ole suoraa yhteyttä prosessin fysikaaliseen aikaan. Vaikka tietoisuudessamme olevat hahmot tuntuvat olevan siellä "yhtäaikaa", on tämä vain konstruoitu illuusio, joka rakentuu tietyn fysikaalisen ajan intervallin aikana aivojen prosessissa. Jos kuitenkin havaitsemme objektit A ja B yhtäaikaa tietoisuudessamme, tuntuisi minusta välttämättömältä, että näihin liittyvien fysikaalisten prosessien välillä on jonkinlainen korrelaatio, koska muuten nämä muodostaisivat mahdollisesti kaksi itsenäistä tietoisuutta. Mikään ei tietenkään estä, etteikö aivojemme sisällä voisi pyöriä useampia erilaisia tietoisuuksia, sillä aivovauriopotilailla on havaittu monenlaista toimintaa, josta nämä eivät ole tietoisia potilaiden raporttien perusteella.

Osa hahmoista voidaan tulkita toisen kertaluvun hahmoiksi siten, että ne jättävät jotkin yksityiskohdat piilotetuksi ko. hahmon tunnistamisessa eräänlaiseksi reiäksi/parametriksi. Toisen kertaluvun hahmot voidaan suurin piirtein ajatella funktoreiksi ja niiden väliset assosiaatiot vastaavasti natural transformationeiksi kun tarkastellaan kokonaisuutta. Esimerkiksi "kassin" hahmoon voisi liittyä, että sinne voi laittaa erityyppisiä asioita sisään ja saatamme hahmottaa yleisesti, että kassin sisällön voi tyhjentää toiseen saman kokoiseen kassiin riippumatta sisällön laadusta. Voimme myös hahmottaa kassin fysikaalisena hahmona, jolla on mitat, massa jne. Hahmot ovat siis varsin abstrakteja ja voivat vastata erilaisia piirteitä jostain käsitteestä, johon viittaamiseen meillä on sana. Käsitteet viittaavat vain pieneen osajoukkoon kaikista hahmoista, joita aivot tunnistavat. Suurimmalle osalle hahmoista meillä ei ole välttämättä edes kunnollista introspektiota (itse hahmontunnistuksen hahmottamista), mutta ne ovat silti niin luonnollinen osa arkiajatteluamme, että joudumme pinnistelemään havaitaksemme, että jokin tulkinta ylipäätään pitää tehdä, jotta ko. kokemus realisoituisi. Lukematon määrä tällaisia tunnistettuja hahmoja ja niiden välisiä assosiaatioita muodostavat yhdessä perspektiivin, jolla tulkitsemme siihen "sijoitetun" datan.

Siitä en osaa sanoa, onko aivoissa intuition tasolla sellaisen pointterin käsitettä kuin pronomini, mutta joka tapauksessa voimme tunnistaa näkökentässämme yhtä aikaa vaikkapa useita saman lajin puita. Olisi taloudellista, että aivot käyttäisivät samaa "normalisoitua" mallia näiden kuvaamiseen ja vain jotenkin viittaisi, että tietty instanssi on tietyssä koordinaatissa. Luulen, että tämä saattaisi toimia avaruudellisten hahmojen kohdalla jotenkin niin, että ihminen nopeasti kohdentaa silmät eri objekteihin ja tekee tunnistuksen näin yksi kerrallaan. Tähän viittaisi aivovauriopotilas, jolta oli "vasen puoli" avaruudellisesta hahmotuksesta vaurioitunut ja pyydettäessä piirtämään kukkasia, hän piirsi samaan kuvaan monta kukkaa, joilta kaikilta puuttui vasen puoli, mutta kokonaisuudessaan kukkasia piirrettiin koko paperin alalle eikä potilas havainnut kuvassa kokonaisuudessaan mitään outoa. Toisin sanoen hänen huomionsa kiinnittyi jokaiseen objektiin erikseen silmämunien skannatessa näkökenttä. Lisäksi voi mielessään tehdä esimerkiksi seuraavanlaisen harjoitteen: kuvittele kuutio pyörimässä x-akselin ympäri. Kuvittele sitten sama kuutio pyörimässä y-akselin ympäri. Lopulta kuvittele vierekkäin kaksi kuutiota, joista toinen pyörii x-akselin ja toinen y-akselin ympäri. Oma havaintoni oli, että tämä on vaikeampaa ja huomioni liikkui nopeasti objektien välillä. Toinen kysymys liittyy vielä "piilomuuttujien" kuten muiden ihmisten intentioiden hahmottaminen tai toisen esineen takaa pilkottava esine, mutta mahdollisesti pitkäaikaisten piirteiden tunnistaminen ulkoisesta käyttäytymisestä vastaisi tätä ja lisäksi jossain vaiheessa ihminen yleistää oman käyttäytymisensä piirteitä muihin ihmisiin. Joka tapauksessa mallilla muista ihmisistä on varmasti biologiset juuret kuten esimerkiksi geometrisellä hahmotuksella ja kysymys lienee tässä mitkä alueet staattisesta mallista ovat opittua ja mitkä perittyä.

  
2. Dynaamisessa tilassamme voi olla kerralla enemmän dataa kuin varsinaisessa tietoisuuden keilassa. Kenties voisi ajatella, että tunnistetut piirteiden sirpaleet ikään kuin kasvavat ympäristöönsä oletuksena, että ko. havainto tehtiin ja jos kaksi ristiriitaista signaalia törmäävät, joutuvat nämä kilpailemaan siitä, kumpi on osa todennäköisempää kokonaisuutta ja näin saamme koherentin kuvan maailmasta. Koska tämän voi ajatella eräänlaiseksi "top-down" globaaliksi rajoitteeksi, emme havaitse tietoisuudessamme ristiriitaisuuksia. Mielenkiintoista on myös, että havainnot eivät sisällä koskaan "reikiä" - siis erityistä kvaliaa, että jokin asia puuttuu. Tätä vahvistavat erilaiset aivovauriotapaukset, joissa potilaista ei tunnu, että jotain erityisesti puuttuisi vaan nämä saattavat keksiä jopa uskomattomia tarinoita, jotka selittävät havainnot.


3. Uskoakseni yksi tietoisuuden keskeinen funktio on toimia eräänlaisena "hahmojen kohtauspaikkana" ja työmuistina, jonka tarkoituksena on decouplata hahmot erilleen, jotta niitä voitaisiin sitten fokuksen avulla yhdistellä uusilla tavoilla ikään kuin yhtä kertaluokkaa ylempänä. Tämä mahdollistaa ajattelun ja on oppimisen lisäksi keskeinen kulttuurin muodostumiselle. Kun teemme vaikka loogista päättelyä tai suoritamme lukujen yhteenlaskua allekain, tapahtuu tämä yhtä tasoa korkeammalla kuin pelkät biologisella tasolla "osmoottisesti" opitut hahmot. Tällaiset ajatusketjut etenevät assosiatiivisesti, mutta uskon, että korkeamman kertaluvun prosessit voivat ohjata tätä hyödyllisillä tavoilla. Kulttuuria voisi kenties ajatella "suvulliseksi oppimiseksi" verrattuna suvulliseen lisääntymiseen, joka mahdollistaa geneettisen rekombinaation kautta sen, että eri geenit voivat kehittyä toisistaan itsenäisesti, evaluoitua rinnakkain ja levitä populaatiossa helposti rikkomatta muita toimivia ratkaisuja verrattuna pelkkään mutaatioon (tästä on tehty matemaattisia malleja, kuinka suvullinen lisääntyminen lisää adaptaation nopeutta asymptoottisesti). 

Olenkin jonkin verran pohdiskellut, voisiko tämäntapaisiin ajatuksiin perustuen kehittää myös massiivista rinnakkaisuutta tavoittelevaa data-keskeistä ohjelmointikieltä/ympäristöä, jossa ei olisi varsinaisesti tiukkaa algoritmista rakennetta ja erityisesti ei case-rakenteita algoritmeissa vaan ohjelman tila koostuisi sillä hetkellä tunnistetuista hahmoista ja suoritus yrittäisi matchata tyyppitasolla löytyviä rutiineja ja sen hetkistä tilaa siten, että kaikki matchaukset ajettaisiin automaattisesti rinnakkain ja ohjelman tilaa päivitettäisiin näiden perusteella, mutta tämä on ikuisuusprojekti ja toisen postauksen aihe joskus pitkällä tulevaisuudessa.


4. Jos edelläkuvatut hahmot mallinnetaan informaatiota kadottavina, abstrahoivina matchauksina (yksinkertaisimmillaan esimerkiksi binäärinen partitio m: A --> 2, jossa hahmo toteutuu, jos ko. funktio palauttaa "tosi" elementille) ja assosiaatioiksi taas kutsutaan seurauksia, joissa informaatiota ei välttämättä unohdeta, tarvitaan myös toimintapuolen hahmoja, joita voitaisiin kutsua vaikka rutiineiksi, joissa taas jokin abstrakti signaali voi tuottaa monimukaisemman lihasaktivaation. Samalla tapaa kuin perusta geometrisille hahmoille on taustaltaan geneettistä, on rutiinien taustalla todennäköisesti biologisia tilakoneita, jotka ovat suoraan kytköksissä tunnemaailmaan ja tarjoavat perustan, jolle toimintamme rakentuu sisältäen sääntöjä kuten nälkä->itke. Viitaten aikaisempaan pohdiskeluun intro- ja ekstroversiosta ja hakuavaruuden pienentymisestä kaksisuuntaisessa haussa, voisi villisti arvata, että hahmojen intuitiotason oppimista tapahtuu myös jotenkin käänteisesti, tunteiden ohjaamista tavoitteista kohti yksityiskohtaisempia "negatiivisia hahmoja", jotka ovat edellytys ko. korkean tason prosessin tyydyttymiselle, mikä lisäisi tietoisuuden malliin intentionaalisuuden. Tällöin hahmojen kohtaamisen voisi erityisesti tulkita yritykseksi löytää ympäristön analyysistä toteutus tunteista kasvavien rutiinien intentioille: inputin ja outputin kohtaamiseksi - eräänlaiseksi hahmojen markkinapaikaksi. Tässä kohtaa olen tosin erityisen heikoilla vesillä, sillä minulla ei ole pienintäkään aavistusta miten negatiiviset hahmot kehittyisivät ja voikin olla, että tämä prosessi toimii eri tasolla kuin osmoottinen hahmojen oppiminen. Joka tapauksessa pystymme tietyssä intentiotilassa vaikuttamaan esim. fokukseen - vaikkapa yrittämällä ajatella jotain mennyttä tapahtumaa. Se, että meillä ei ole enää introspektiota näihin ylimmän tason prosesseihin, on todennäköinen selitys vapaan tahdon illuusiolle. Mikäli vanhetessa intentiot ohjaavat aivojen mallin muodostumista ja negatiiviset hahmot tarkentuvat, voisi tämä myös selittää ihmisen rutinoitumisen ja sen, miksi lapsenomainen ihmetys osittain katoaa: aivot ovat jo päättäneet mikä on tärkeää eivätkä enää edes välttämättä noteeraa muita asioita ilman erityistä vaivaa. Tämä voi olla myös toiveajattelun taustalla, jossa maailma nähdään enemmän sellaisena kuin sen toivoisi olevan kuin sellaisena kuin se on. Pitää myös muistaa, että hahmot ovat hyvin "moniulotteisia", ja intentionaalisuus, ajan hahmotus, abstraktio, I/O jne. käsitteelliset ulottuvuudet ovat osin ortogonaalisia toisilleen. Rutiinien toimintaan meillä ei myöskään yleisesti ole hyvää introspektiota, vaan joudumme tarkkailemaan omaa toimintaamme ikään kuin "ulkoisesti". Esimerkiksi kun opettelemme jotain uutta asiaa, vaikkapa tikan heittämistä tauluun, joudumme ensin ajattelun/tietoisuuden tasolla käymään vaiheita läpi yksinkertaisemmista liikkeistä yhdisteenä. Kun toistamme suoritusta tarpeeksi kauan, biologisen/intuition tason oppiminen osmoottisesti oppii liikesarjan rutiiniksi ja tämän jälkeen emme enää tiedosta suoraan kuinka sen teemme.

Voimme kuitenkin yrittää löytää toistuvia patterneja esimerkiksi fokuksen käyttäytymisestä ja tässä mielessä ehkä yksinketaisin luonnehdinta olisi "priorisoitu todo-lista", joka ylläpitää intentioita mielessä, kunnes ne on tyydytetty. Eri tunteet voivat johtaa ristiriitaisiin tavoitteisiin, joten tässä suhteessa toimintaa tulee priorisoida. Lisäksi esimerkiksi nopeasti kohtituleva objekti voi pakottaa huomiomme sitä kohden nopeasti: kuten go-sananlasku sanoo: kiireiset asiat pitää hoitaa ennen suuria asioita - kuten esimerkiksi auton väistäminen vs. naimisiinmeno. Todennäköisesti fokus myös painottaa suuria muutoksia, koska ne todennäköisemmin vaativat uudenlaista reagointia ja erityisesti negatiivisia viestejä samalla tapaa kuin uutisissa ei päivästä toiseen kerrota positiivisia asioita vaan poikkeuksia (tämä oli jonkun kuuluisan tutkijan ajatus, valitettavasti en enää muista kenen).

      
5. Yksi intuition tason oppimisen syntymisen alkusyitä on juuri välittömästä refleksivasteesta (output on funktio tietyn lyhyen ajan input:sta) eroonpääseminen ja dynaamisen tila lisääminen teki toiminnasta nopeasti kontekstiriippuvaista. Output-puolella yhdeksi tietoisuuden eduksi voidaan mainita ulostulon monadisuus tai suunnitelmallisuus, jolla tarkoitan, että tekoja ja niiden seurauksia voidaan harkita ennakoivasti ennen varsinaista suoritusta. Eri toimintoja voidaan vertailla keskenään ja vastaavasti tavoitetta voidaan verrata ympäristöön potentiaalisten esteiden välttämiseksi. Esimerkiksi unessa kytkentä lihaksiin on sammutettu, joten voimme silti kuvitella tekevämme asioita. Monadisuus (potentiaalisten suoritusten rakentaminen vs. suorittaminen) on uskoakseni oleellinen rakennuspalikka, jolla data-keskeinen arkkitehtuuri saadaan toimimaan konsistentisti ilman algoritmista lähestysmistapaa, jossa konsistenttius tulee automaattisesti top-down lähestymistavasta - eräänlaisesta kontrollipisteestä ko. toiminnalle. Uskon kuitenkin, että tällaista kontrollipistettä ei löydy ihmisälystä, koska se olisi liian jäykkä vaihtuviin tilanteisiin. Sen sijaan osittaisista hahmoista yhdistellään vaihtoehtoisia tapahtumaketjuja, joita voidaan evaluoida rinnakkain kokonaisuuksina keskenään ja karsia ristiriitaiset osatoiminnat pois ennen varsinaista suoritusta.


Vastustan sellaista äärifunktionalistista mielenselitystä (joka on varmaankin enemmän olkiukko kuin kenenkään todellinen mielipide), että tietoisuus voitaisiin mallintaa pelkästään ihmisen ulkoisena käyttäytymisenä. Esimerkiksi jos meillä on kaksi mustaa laatikkoa ja toiseen niistä laitetaan ihminen ja toinen on tyhjä, ovat nämä ulkoiselta käyttäytymiseltään identtiset, mutta toisen sisällä on tietoisuus. Aivoissa tapahtuvan prosessin suorituksen rakenne on ratkaiseva eivätkä kvaliat ole jokin päälleliimattu ominaisuus, joka voitaisiin kuvitella otettavan irti ko. prosessista ikäänkuin maailmassa olisi "olemassa" jotain monimutkaisia hahmoja ilman tulkintakoneistoamme meistä riippumatta. Syy siihen, että meille tulee mielikuva, että tällainen prosessi ei voisi itsessään mitenkään "kokea" jotain, johtuu siitä, että meillä ei ole tulkintakehystä tällaisten kokemusten jäsentämiseen/ymmärtämiseen ja intuitiomme prosessien toimintaan on puutteellinen: on eri asia tulkita väri kuin tulkita koneisto, joka tulkitsee värejä. Erilaisia funktioita joukosta A joukolle B on |B|^|A|, joka kuvaa hyvin, kuinka paljon enemmän erilaisia prosesseja on kuin näiden syötteitä ja tulosteita, mikä tarkoittaa, että intuition saaminen näihin on merkittävästi monimutkaisempaa kuin ensimmäisen kertaluvun objekteihin. Ihmisen tietoisuus on niin viritetty sellaisten hahmojen tunnistamiseen ja analysointiin, joita voi nimilaputtaa substantiiveillä, ettemme oikein edes huomaa tätä rajoituksena. Tämä "objektiharha" tulee selkeästi esiin esim. matematiikassa, jossa kuvitellaan, että vaikkapa jokin intuitiollamme kuviteltavissa oleva ääretön olisi olemassa jonain itsenäisenä oliona ilman sen tulkintaamme tai formaalisti aksioomia. Kun pyrimme tietoisuuden selittämiseen, voimme pyrkiä hahmottamaan aivojen rakenteesta jonkin arkkitehtuurin. En usko, että aivoista paljastuisi jokin uusi luonnonlaki, vaan periaatteellisesti voisimme ennustaa ihmisen käyttäytymisen mallintamalla neuronien toiminta tarkasti eikä tässä ole mitään oleellisesti ei-mekaanista. Toki tämä on käytännöllisesti mahdotonta ja viimeistään termodynaamiset ilmiöt asettavat teoreettiset rajat ennustamisvoimalle, mutta satunnaisuus ei ole mitenkään oleellista tietoisuuden muodostumiselle - päinvastoin, koneina aivot pyrkivät suojautumaan tältä. Tietoisuus ei ole jokin kausaalisesti fyysisestä maailmasta erossa oleva ilmiö vaan oleellinen osa yhtä todellisuuden prosessia - meidän intuitiomme sen hahmottamiseen on vain rajallinen. Se että meillä on esimerkiksi kolmenlaisia tappisoluja, joilla on erilainen vastekäyrä valon taajuuksille, voidaan selittää evoluution avulla, koska se auttaa meitä tunnistamaan paremmin marjoja jne. (huom: evolutiiviset selitykset ovat korkean abstraktiotasonsa takia parhaimmillaankin tilastollisia ja käytännössä lähes mahdottomia evaluoida samalla tapaa kuin vaikkapa fysiikan toistettavat kokeet) Värit eivät ole siis olleet jossain maailmankaikkeuden rakenteessa odottamassa löytäjäänsä omana luonnonlakinaan eivätkä ne ole vain jokin sattumanvarainen sivuvaikutus.

Jos kuvittelemme, että aivoista voitaisiin erottaa oleellinen piiristö omaksi fysikaaliseksi systeemiksi, voidaan ajatella, että informaatiota kadottavat operaatiot tuottavat aina termodynaamisesti peruuttamattomasti lämpösäteilyä ko. systeemin ympäristöön korrelaatioiden lisääntyessä aivojen sisäisessä tilassa ja sen haarautuessa erilliseksi kokonaisuudeksi dekoherenssissa. Voimme pohdiskella vielä, miten tietoisuus rajautuu ja tähän voimme käyttää ajatustyökaluna tällaisia kapseloituja fysikaalisia systeemejä: Jos meillä on prosessit A -> B -> C ja D -> C (eikä muita korrelaatioita), jossa A->B kadottaa informaatiota, niin uskoakseni tämä kadotettu informaatio ei voi vaikuttaa sellaiseen tietoiseen kokemukseen, johon D vaikuttaa. Sellaisten korrelaatioden, jotka koemme tietoisuudessamme yhtäaikaa, eivät siis fysikaalisesti voi olla toisistaan vuotamattoman informaatiota piilottavan rajapinnan eri puolilla. Pelkkä aivojen staattinen kytkentärakenne ei sinänsä ole tietoinen, koska jos ajattelemme neliulotteisesti ko. aivojen etenevän ajassa, ei mitään korrelaatiota eri neuronien välillä synny vaan ne etenevät ajassa omia ratojaan, jotka eivät yhdisty - transistorikin ydistää enemmän kuin kaksi johdinta.

(nirvana bombay city)