Unelmat ovat onnen sirpaleita

Ain' laki luonnon jatkaa muodoillaan,
kun historian peli valetaan.
Teot paloina pöytään loksahtaa;
näit' hahmoja yhdessä aikaan saa.

On palapeli vertaus elämän,
ei voittajaa kuvasta löydy tän,
mut todeks' piirtyy monta unelmaa,
vaik' myös Sattumast' uuttuu tulevaa.

Sai henki kukin kuvat unelmien
jo syntymänsä kannesta lähtien
ja sisään tiedot, taidot - palat nää,
joista osat haaveiden jäljentää.

Vaan tässä onkin koukku kaikkeuden -
sil' palat eivät riitä yksin sen,
ken maailman tän jakaa janoiten,
kuvia kauniita tavoitellen.

Jo muutoin olis' loppu alussa
kuin maailma unessa valjussa,
kok' totuus kiinni itse etsijäs',
vain vankein onni kuollut kuukehäs'.



Mut' mitä ovat palat, kuvat nää?
Ehk' vain yön lapsein hohtoo häilyvää
vai näyt tunteesta kasvaa ajalta,
kun musiikki viel' kuului puheelta?
Voi voima unein suuntas' määrittää,
     ...tai sitten haaverunoks' lässähtää.
Eikä voi pivost' pala pudota,
ja heti uuteen palaan vaihtua;
unohtaa mitä kuvan alku ties
ja minäks' uudeks' syntyy uusi mies,
ei vaikkei löytyis' koloo, nypyä,
mih' reunat unelmansa kytkeä.
Ja vaik' joka pala suurenmoinen
täs' kun palat mielii viereen toisen,
voi vain valmis kuva hopeoid' sen,
koska kuva tarvii tunteen, mielen,
sil' kuin tanssin taitot tarvii viejän,
kaks' kaunist' tekee vain taulun sievän.
Toki harva teos täydellinen,
riittää, että juonen päästä sais' sen:
tanssiin riittää tanssikengät,
vaik' maa muhkurainen - silti lennät!
Myös tasapaino tanssis' järkevä:
voit onnen muruun aitoon tyytyä,
tai valheen linnassa viivehtiä,
tuomar' Tulevan viimein kestitä.
Vaan kenel' pettää pala jokainen,
jäänee jälki kesken siveltimen,
ei pöydällä koht' tilaa jatkojen,
enää kantaa kaari armost' toisien
tai tuuleen katoo kylvöt kokonaan,
kuin kuunaan miestä olis' ollutkaan.



Nää muinaistunteet mielein raskauttaa,
polvesta toiseen toistaa muunnelmaa.
En yritä silt' tarkkaan ratkaista,
vain elon kaarta ei saa katkaista.
Kenties sittenkin monta on tapaa,
ympäril' sirkus, tyyli on vapaa:
yks' pelaa kulmapalat helpohkot,
toisel' sopivat tuuri toi lohkot,
kun kolmas kätkee haaveet sisäänsä
ja neljäs matkii: tulee isäänsä!
Vast' viides väliin voimalla vänkää,
kai pala kuudennella kurkkuun jää.
Ei jonkun palat sovi mihinkään,
tai malli kirjan ulkoo piirrellään.
Voi nenä toisen palat nuuskia,
ken mielii muiden kuvat oikoa.
Joku vuoroaan jää odottamaan,
taikka pelaa heti kun sallitaan,
nöyrä hiljaa pois palansa uhraa,
kun ahne alkaa jo uutta kuvaa.
Voit muurein onnen palat linnoittaa,
kun palat toiset teitä valloittaa -
mi' pyörre, kaaos täällä hallitsee,
vain aika valmiin kuvan mittailee.



Mut' tärkein ollut ei viel' puheena -
unelmien kuvas' kaks' on puolta,
keskeltä halki on jok' ihminen,
mi' hämmennystä lisää rakkaiden:
Sisäl' elämys juoksee eläimen,
maisemas' tietä, tunteit' seuraten.
Ulkon' kuvat mielikuvituksen,
kertoo kartta suunnan koneen, järjen.
Sil' on kokemus kuva kuvassa
ja mukana joka unelmassa.
Myös suuntii, toiveit' kahta lajia:
vaiston vai tavan annat ohjata?
On tunne monta vanhaa tienviittaa,
jotka reitin mitasta ei piittaa,
kun taas kuvan kartta järjen mailta,
täysin makua, maisemaa vailla.
Muokkaa maailmaa kuvat nää järkein,
joskus taas itse matka on tärkein,
vaik' ei aina metsää näe puiden,
sokea, mut' täys' onni eläimen.
Yks' silti matkaa tietä seuraillen,
kartoista toinen reitin katsellen.
Ei puolien painoo mitat' vaa'assa,
vaik' tiet ja kartat maasta samasta:
kartasta hyväst' löytyy hyvä tie,
kunhan tie hyvä suuntaan hyvään vie.

Jos kuin piru luet pelkkää karttaa,
seuraat mielivaltaa yhteist' tarkkaa,
ei edes Sunzin suunnitelmissa
näy tietoo tuskasta, nautinnosta.
Suuret kuvat tallaa pienet jyvät
ja ihmiset peittää roolit, ryhmät,
maailma pelilaut' tylsäin mielten,
ken vain tietää kaavioiden kielen.
Opit historian unohdetaan:
siemenest' pienest' kasvaa metsät maan.

Ent' pedot pienet vaiston varassa,
kuin eksyneenä järjen ajassa:
vapaudest' humaltuen piirteineen,
ain' saman palan pelaa uudelleen,
kuin kehää kiertää eläin yksinnä,
vaistonsa vanki koneen sisällä.
Tunnelis' mittakaava katoaa,
pienikin lähel' peittää meret, maat
jahdaten pinnan peilii, savua,
vaik' vieres' räiskyis' tulta, valoa.



Vaan mikä onkaan mieli ihmisen?
Riitaisa liitto järjen, eläimen!
Mi' suurin unelma ja puolet sen?
Rakkaus ja sisäl' rakastuminen!
Kun kättä lyövät kartat ja tiemme,
ei riitä kertoon voim' riimienne,
sit tunnet' kun kaks' rakastavaista
yhdeksi tulee maissa, taivaissa,
kun ääretön koskee kuolevaista -
suojassa oman pesän mies naista  .. kun
kone ulkon' kiertää pesän pieltä,
joka palas' iskee tulta, mieltä,
kun yhteisen kuvan aloitamme,
ikuiseen istutamme tarhamme.

Vaik' ois mies miestä vastaan tantere,
sut nostaa tahdon maasta harteille,
unelmias' palani kannattaa,
ettei löydy kuvaa sun kauniimpaa.

Rakkaus ja hulluus samoin sulkevat:
päilyy ulkon' sisäiset maailmat,
tuo muodot mannut mieleen kehosi;
heijastaa joka pinta kasvosi,
kun raoist' näen valon pursuvan,
ihminen näkee ihmisen kuvan -
on tunnon ja tiedon yks' mielle:
mi' teen sinulle, teen myös itselle.



On rakkaus unelmist' vaarallisin:
voi palat, jotka jäävät taskuihin,
onnen sirpaleiksi teräviksi,
haavat tehdä verenpunaisiksi.

Mut' tuska näem' lisää tietoa:
vain jätit mulle onnen aatteita,
ja syyttä itseäni syyttelen,
en väärä, palaksi vain käynyt en.

Pöydällä hahmojen risteillessä
mä mietin mih' laittaa onnen tässä?
Ei onni liity pelkkään nautintaan
tai tyytymistä tilaan maatuvaan;
jos oliskin se tietty asia,
mä kauas matkaisin sen takia.
Ei ohjeeks' riitä käsky kultainen,
jos toinen haluu kääntää ympär' sen -

Vaan..

    unelmien pitää tul' Todeksi,

    sopia kuviin muiden Hyväksi,

  ja kietoutua ääriin Kauniiksi,


rikkaana kuin paratiisin autuus,
jossa järjestys ja satunnaisuus,
elävä ja luotu näin taiteena,
kätensä liittää oikees' suhteessa.



En voisi näitä toisin sanoa,
kuin täydentää tunnetta aitoa.
Siks kertomus tää riimein vertauksin,
jot' voisit kokee omin sisuksin
tulkintas' voiman väleissä loitsun;
juhlaval' tekstil' juhlavan kaavun.

Runoon lyhensin kirjan toiveittein',
vielä piilossa luku viimeinen.
En tiedä kuinka tästä jatkaisin,
mut' mielellään vielä rakentaisin.
Jos en voi sua mä saada omaksein,
ees kaunis huntu jätä silmillein,
jotta maailmaa voisin rakastaa,
vaikka sinusta se vain muistuttaa.

(Ascension / Nature Boy)

American selfie

Unten mailla

Varjot pidentyivät ohikiitävien noen tummentamien seinien kurkottaessa yhä korkeammalle. Rakennelmat muuttuivat kirveellä veistetyn vakavailmeisiksi lähestyessäni raudasta ja kivestä tehtyä massiivista tornia. Yläilmoissa harmaa usva nieli ympärilläni nousevat huiput ja silmäni etsivät turhaan pilkahduksia kutsuvista väreistä. Harvat lehdettömät puut olivat ainoa asia, jotka rikkoivat elottomat pinnat, mutta tutkiessani tarkemmin yhtä niistä sain pimeästä vastaani yrmeän pikkupirun tuijotuksen.

"Ei sitä koskaan tiedä millä oksalla se piru istuu"

Kotikonnun kaikki kevään vihreän ja keltaisen sävyt, joiden annettiin kasvaa kylään sisään kuin kietoutuneina juurina, jotka sitoivat asumukset luonnolliseksi jatkoksi metsälle, olivat enää vieraantunut unikuva lukiessani muurien sileiltä pinnoilta niiden kulttuurin mielenmaisemaa. Ajatus oli kirjoitettu selkokielellä: korkeammalle, suurempaa ja mahtavampaa vieden luulot pois pieneltä ihmiseltä. Tämä vallan ajatus on tukahduttava, sillä se edustaa kaiken hierarkiaa, jossa ylimpänä on yksi tahto, joka hallitsee kokonaisuutta. Jos se omaksuisi jotain ulkoa, olisi se heikko ja menettäisi identiteettinsä tai jos se avaisi elämän sydämeensä, alkaisi sen betonisydän sammaloitua. Se autioittaa mielikuvituksen piirustukset ja niiden toteutukset ulkomaailmassa kiteytymällä pysyväksi ja ennustettavaksi vertikaaliseksi ulottuvuudeksi.

Betonisydämessä

Havahduin afganistanilaistaustaisen taksikuskin keskustelunavaukseen ja huomasin, ettemme olleetkaan matkalla Barad-dûriin vaan Toronton CN Toweriin, jonka suunnalla konferenssihotelli sijaitsi. Minulla oli paperi Infocomin Global Internet Symposium workshopissa korkean tason simulaatiosta ja malleista lähestymistapana uuden Internet-arkkitehtuurin kvantitatiiviseen evaluointiin. Tarkoitus oli olla koko viikko paikalla, joten otin myös kamerarepun mukaan, jotta voisin kuvata vihdoinkin jotain muuta kuin Espoon keskuksen puluja. Itselläni ei yleensä pokka riitä kuvaamaan tuntemattomia ihmisiä kotipaikkakunnalla, vaikka olenkin täysin tietoinen siitä, että ihmiset yleensä tekevät kuvista kiinnostavia ihmisille. Pelkkiä rakennuksia ei myöskään viitsi kuvata, sillä siinä on jotain samaa kuin maalaisi ensin taulun, josta ottaisi sitten kuvan: tuntuu, että toisintaa vain jonkun toisen työn. Ainakin luontokuvaamisessa täytyy olla jonkinlainen opportunistinen komponentti: se on reaalimaailman valoilmiöiden dokumentointia kuvamuotoon, kun taas arkkitehtuuri ja maalaukset ovat oleellista luojansa sisäisen maailman vapaata kanavointia ja suodattuvat tekijöidensä roolien kautta. Kuvatessa ei yleisesti kannata etukäteen päättää tarkalleen, mitä haluaa saada muistikortille, vaan yrittää herkistää silmänsä ympäristön mielenkiintoisille tapahtumille ja voimistaa tilannetta kuvan teknisillä parametreilla kuten rajauksen, kuvakulman, suotimien, kennon herkkyyden, polttovälin, aukon ja suljinajan valinnoilla sekä jälkikäsittelyllä kehitysvaiheessa.

CN Tower

Taksikuski valisti minua kertomalla Toronton olevan maailman neljänneksi suurin kaupunki Mexicon, New Yorkin ja Los Angelesin jälkeen. Ehkäpä maantieto rajautuu näin taksikuskin perspektiivistä pyörillä saavutettaviin alueisiin, mutta ohjasin keskustelua varovasti uuteen suuntaan ja Toyota-kuskeina löysimmekin pian yhteisen sävelen.

Nyt kun "selfieistä" taikka suomalaisittain "itsareista", kuten opin naamakirjasta, on tullut viimeisin virtuaalisen läsnäolon ilmaus, ajattelin kokeilla tällaista sosiaalista itsaria. Selfiessähän käännytään pois päin itse mielenkiintoisesta kohteesta, tähdätään kamera oman navan kautta, ja yritetään saada peukkuja ylös ja nyrkkejä pöytään todistamalla missä on käyty viimeksi reviiriä laajentamassa lopullisena tarkoituksena luoda itsestä haluttu kuva bittitilaan. Toteutan tämän julkaisemalla tässä kokoelman kuviani ja turinoimalla kokemuksiani pohjoisamerikkalaisesta elämänmenosta sikäli kun se avautuu ulkopuoliselle viikossa eli todennäköisesti kerron enemmän itsestäni kuin matkani kohteesta.

Erilaisia kulkuvälineitä

Seuraavina päivinä maastoväritykseni katukuvassa ei ollut onnistunut, sillä olin lainannut Xin kiinalaista purppuran väristä kiiltävää sateenvarjostinta, jolle käyttöä riitti tihkuisessa, poikkeuksellisen myöhäisessä paikallisessa kevätsäässä. Olen kuvatessa muuten huomannut, että monet linnut viihtyvät puissa, joiden sävyt yhtenevät eläimen oman värityksen kanssa. Niin ikään kaupunki oli tumma sävyiltään, oravat olivat mustia ja myös kanssakulkijat kadulla valitsivat vaatteensa hillitysti. Valokuvaustermein siis varjoni muodosti suuren värikontrastin, joka kiinnittää huomion. Täällä rakennusten karuus kenties juontuu taloudellisuudesta, mutta vastavuoroisesti on sanottava, että niitä ei oltu suunniteltu tarkoituksella rumiksi kuten esimerkiksi Merihakaa, jonka viimeistellyistä hitaasti tappavista yksityiskohdista moni Bond-konna olisi kateellinen: Siellähän vankilamaisen värittömän ja varjoisan bunkkerin seinäkuviot on valittu niin, etteivät ne koskaan näytä puhtailta ja pienet värilaatat seinissä ovat kuin piste iin päälle muistuttaen eritteitä, jotka pursuavat ikkunoiden märkivistä arkkitehtuurisista avohaavoista. Astuessani ketjuruokapaikkaan suljen sateenvarjon ja huomaan, että joku on polttanut siihen reiän tupakalla ihmisvilinässä.

Piknik

Ravintolan henkilökunta toimi kuin yhtenä liukuhihnana kunkin tehdessä tehokkaasti oman osansa asiakkaan palveluksesta. Tilauksen vastaanottaja oli pukeutunut univormuun, joka tuntui jatkuvan tämän kohteliaassa tervehdyksessä "How are you?", vaikka hän oli samalla silminnähden hermostunut jonon hidastumisesta kysellessäni eri vaihtoehdoista. Lopulta valitsemani pizzasiivu mikroaallotettiin ja istuuduin ikkunapöytään. Pahvimukissa oli monikansallisen virvoitusjuomayhtiön logo ja myös näkymä kadulla oli kuorruttettu pikkusievillä liikkeiden kylteillä, jotka peittivät taustan harmauden. Kyltit sisälsivät symboleita, jotka viittasivat toisiin aikoihin tai paikkoihin, luontoon, tunteisiin ja mielikuviin - mitä nyt kukin halusi tuoda esille rajapinnassaan.

Prototyyppi tästä amerikkalaisen kulttuurin keskeisestä hahmosta, jossa toteutus erotetaan julkisivusta, on ehkä jo ikonisesti nähtävissä lännenelokuvien saluunoissa, jotka saattoivat olla käytännöllisiä tilaa tuhlaamattomia harjakattoisia mökkejä, joiden eteen oli pystytetty neliskanttinen suureellinen kulissi, joka helpotti sisäänastujaa unohtamaan reaalimaailman reunaehdot. Idea näkyy pitkänokkaisissa rekoissa, jotka tuskin tarvitsevat keulaansa tähtäämiseen, myös koulubussit pukeutuvat univormuun, ihmiset ovat päälleliimatun kohteliaita ja ehkäpä huipentuen pelkkään elämystehtailuun USA:n Hollywoodissa. Tällä "valheella" on ainakin kaksi tärkeää funktiota: ensinnäkin se antaa halutun mielikuvan ulospäin ja toiseksi piilottaa taustalla käytetyn tehokkaan toteutuksen kuten asiakaspalvelijan persoonana. Niin kauan kun ei ala uskoa omia mainospuheitaan, on tämä kapseloinnin idea toimiva.

Astun ulos ravintolasta ja jatkan matkaani. Näen mustarastaan näköisen linnun, jolla on lisäksi amerikkalaiseen tyyliin punaiset ja keltaiset vauhtiviivat siivissään. Kadunkulmassa valkoihoinen kerjäläinen istuu ja soittaa ksylofonia. Toisaalta en osaa sanoa, onko tässä tapauksessa köyhyyskin jonkinlainen julkisivu ansaitsemiseen, sillä vaikka näitä tapauksia täällä näkeekin jonkin verran, on niitä kaupungin asukastiheyteen nähden kuitenkin niin pieni osuus, että tilastollisesti köyhyys ei voi olla tässä ainoa tekijä. Autot ajavat jarruttamatta lätäköihin. Torvet saisi myös poistaa täällä autoista - äänimerkintekolaitteet sen sijaan saa jättää. Huomioin nimittäin sellaisen murre-eron, että täällä töötätään merkityksessä "olet idiootti" kun taas esimerkiksi Aasiassa runsas tööttäily on enemmänkin "varokaa, minä tulen!" - pohdin, että suomalaiset ovat tässäkin suhteessa aika hiljaisia ja kuulen selän takana jonkun puhuvan pahaa toisen selän takana.

Yonge Street

Seuraavana aamuna hotellihuoneella saan muistutuksen suomalaisen designin käytännöllisyydestä aamusuihkussa, jonka säädöt tarjoavat vain yhden vapausasteen: suljettu - kylmää - lämmintä. Suihkuverho on myös juuri liian lyhyt lattian ollessa kalteva väärään suuntaan ja toimituksen jälkeen huomaan kylpyhuoneen lainehtivan vettä. Ei liene myöskään sattumaa, että Edward Lorenz keksi perhosvaikutuksen yhdysvalloissa, sillä vetäessäni pytyn luulen, että sen voima kirjaimellisesti synnyttää pyörremyrskyn jossain Atlantilla.

Konferenssin kuten myös läheisen kahvilan aamiaistarjoilu koostui erilaisista rinkeleistä ja kakuista: Raskaat työt vaativat raskaan polttoaineen, jota valmistettiin mm. hotellin läheisessä sokeritehtaassa, joka oli niin ikään Ontariojärven rannalla. Tehdasalueen viereen oli yllättäen pystytetty toisenlainen sokeritehdas - keinotekoinen hiekkaranta aurinkovarjoineen ja -tuoleineen. Kun vertaa näiden ristiriitaa esimerkiksi Espoon merenrantaa kilometrejä seuraavaan vehreään julkiseen kävelyreittiin, tulee mieleen, että kollektiiviset ratkaisut ovat tarpeellisia tämäntapaisissa ongelmissa, koska ympäristö kokonaisuutena vaikuttaa kaikkiin, mutta vain omistajat maksavat muutoksista rakennelmissa.

Kaksi sokeritehdasta

Vastaani tulee täällä harvinaisempi näky, pari yli-ikäistä hipsteriä, jotka hukkuvat yksilöiden mosaiikkiin kuin mainoskyltit Yonge-kadulla, kenties tallentuen jossain valokuvan pysäytettyyn ajankuvaan. Pelkkä hassu hattu ei korota ketään mahdollisuuksien skaalautumattoman verkon solmukohtaan, amerikkalaiseen unelmaan, joka sekin on lopulta kuin kangastus päilyen päittemme yllä saaden käyttövoimansa niistä töitä tekevistä ihmisistä, jotka eivät matemaattisella välttämättömyydellä voi kaikki olla toistensa yläpuolella itseorganisoituvassa hierarkiassa. Eurooppalaista älämölyä on katukuvassa vähemmän täällä ja Aasiassa eikä joka paikkaa ole sotkettu graffitein, mikä ehkä kertoo näiden mielikuvien voimasta. Kuluttajien puolesta taistelevan tuhatsilmäisen Walmartin banderollit liehuvat horisontissa.

Amerikkalainen unelma

Sunnuntaina minulla oli aikaa käydä juna-bussi yhteydellä Niagaran putouksilla matkan ainoana täysin aurinkoisena päivänä. Jos Toronto oli ollut asiallinen ja työntekoon keskittynyt kaupunki, oli täällä täysi sirkus päällä, vaikka ei ollut edes sesonki. Stressi vie luovuuden ja viihde pitää saada ikään kuin tiivistetyssä muodossa, jotta vähistä vapaapäivistä saisi kaiken irti. Huvipuistomainen keskusta dinosaurusminigolfeineen ja teemaravintoloineen tuntuu näin aikuisemmalla iällä jotenkin keinotekoiselta, neonväriseltä mielikuvapornolta, jossa äärimmäisyydet kadottavat yksityiskohdat dynaamisen alueen loppuessa kesken. Toisaalta ostopäätöksiä tekevien lasten ehdoilla tätä liiketoimintaa paljolti pyöritetään. Taloudellinen näkökulma on jotekin käsinkosketeltavasti läsnä, kun käytännössä kaikista pienistä palveluista pitää erikseen maksaa tippiä. Siitä taas pidin vierailijana, että palveluissa odotetaan, että "asiakas on aina idiootti" ja sain tarvittaessa nopeasti apua erilaisissa tilanteissa tuntematta itseäni mitenkään noloksi.

"Kaikki kuplat puhkeavat"

Lopulta pääsin itse putouksien Kanadan puoleiselle kävelytielle, joka kulkee mailin verran joen vartta, eikä näkymä ollut pettymys. Olin matkan aikana jo oppinut, että täällä hotellihuoneet ovat tilavia, ruoka-annokset isompia isommille ihmisille, kahvikermakannut kuin hinkkejä, talot korkeampia, kolapullot isompia, taksit isompia, WC:t isompia, egot isompia ja keskikokoinen kahvikuppi kuin saavi, mutta en osannut arvata, että luonnonnähtävyydetkin olisivat samassa mittakaavassa. Onneksi paikalliset lokit sentään muistuttivat eurooppalaisia sukulaisiaan, joten saatoin käyttää niitä kuvissa mittatikkuna taustan kokoluokalle. Siinä kaupunkilaislinnut taas muistuttivat kanadalaisia, että sosiaalinen etäisyys oli lyhyempi kuin Espoossa ja sainkin varpusia ja lokkeja helposti kuviin myös etualalle laajakulmapäällä.

Amerikassa kaikki on isompaa

Matkan aikana kävin kaksi kertaa hakemassa iltapalan hotellia läheltä olevasta sushipaikasta, joka osoittautui erinomaiseksi. Kala oli tuoretta ja ruoka valmistettiin näkyvillä kuten asiaan kuuluu. Ravintola oli japanilaisten pyörittämä ja hyvän laadun olisi voinut päätellä jo kokin vakavasta asennoitumisesta työhönsä: Jokainen käden liike oli tuhansia kertoja toistettu vanhan kulttuurin evoluution kontrolloitu lopputulos, jossa kaikki on hioutunut kohdalleen. Keskittyneet silmät seurasivat suoritusta, vaikka kokki olisi varmasti osannut tehdä saman silmät sidottuna ja mestarin otteissa ei ollut hienoisintakaan ironiaa tai muuta anteeksipyytelevää modernia itsetietoisuutta, joka on lopulta asenteena kuin halpa hattu, jonka kuvitellaan antavan oikeus katsella ylhäältäpäin, kun omaan niljakkaaseen identiteettiin ei voi iskeä takaisin. Onhan mestariuskin jonkinlainen kulttuurillinen rooli, johon harjoitellaan, kunnes sen näyttely istuu luontevasti tunteiden päällä, mutta nämä opitut kerrokset päällämme toisaalta määrittävät meitä eikä niiden tarkoitus ole johtaa harhaan. Julkisivut ja univormut eivät ole pelkästään rajapintoja muille, vaan lopulta ne vaikuttavat myös meihin tavalla tai toisella. Jos kaikki kerrokset riisuttaisiin, jäljelle jäisi vain eläin. Kun kävin hakemassa annoksen toisen kerran, minut selvästi tunnistettiin ja uskalsin ilman varauksia antaa kokin valita lajitelman kalat ja kuin loppusilauksena täydelliselle asiakaskokemukselle huomasin hotellihuoneessa annokseni sisältävän ylimääräisiä nigiri-palleroita.

Ihmisten näkyvä elinympäristö ilmentää näiden kulttuuria ja siis ihmisiä itseään: olit amerikkalainen tai japanilainen, niin kulttuuri on osa meitä ja me olemme osa kulttuuria - kaupunki on luojiensa kuva ja vähän enemmän. Ehkä tätä voi leikkisästi ajatella eräänlaisena ihmistieteiden holografisena periaatteena, sillä olemmehan itse oppineet tapamme seuraamalla vain ympäristön tapahtumia aistiemme kautta kaikkien rajapintojen, roolien, univormujen ja julkisivujen läpi. Erityisesti kohteen tietämättä otettu valokuva voi kertoa enemmän kuin tuhat poseerattua sanaa. Tämä on tavallaan valokuvauksen oikeutus: kamera tallentaa kennolle linssin kokoamana fotoneita objektiivisesti ja kun tämän toistaa tarpeeksi monta kertaa, kuvat vangitsevat uusia havaintoja ja pääsevät lopulta pinnan taakse.

Loppuun asti

Espoon keskuksen ympäristöä valokuvina

Viime kesänä tulin vaimoni pyynnöstä ottaneeksi runsaasti matkakuvia hänelle joululahjaksi hankkimallani järjestelmäkameralla. Silloin minulle opetettiin perusasiat kuten muotokuvan asettelu ja häiritsevien ylimääräisten yksityiskohtien jättäminen kuvan ulkopuolelle. Tänä kesänä sain isältäni pari hänen vanhaa objektiiviaan sekä syntymäpäivälahjaksi jalustan ja olenkin pitänyt kameraa mukana kävelylenkeilläni. Samalla olen opetellut kuvaamiseen tekniikkaa ja harjoittanut silmääni. Netistä olen lukenut aiheeseen liittyviä artikkeleita ja iltaisin tutkinut kuvankäsittelyohjelmien loputtomia mahdollisuuksia. Kuten aina alussa, olen oppinut paljon uutta lyhyessä ajassa ja saavuttanut tason, jolla saan ainakin otokset staattisista kohteista onnistumaan melkein haluamallani tavalla kun on aikaa hakea oikeat asetukset. Kokosin alle kokoelman maisemia Espoon keskuksen ympäristöstä. Suuremman version saa auki klikkaamalla kuvaa.

Espoon keskus - tuo toiseksi viimeinen korpimaa

Blade runner lite

Markkinapaikan välittömässä läheisyydessä 

 Sade ja valo jäljitelmät

Viimeiset valonsäteet

 Iso ISO-pointillismi

 Voi kuinka pieninä fotoneina onkaan mun valoni maailmalla

Sinipunataivas

 Tulkoon valkeus

 Unten rajamailla

 Käytävä Guggenheimiin

Kehittynyttä kauneutta kehitettynä

Aarre metsässä

 Joyce Kilmerin puut

Kaikki on valaistuksessa

 Kyläsiluetti

Projektion projektio

Narniaan kameran kanssa

 Kadunkatselija

Valkotasapainottelua mielessä

XI XI XI

Morning ray of sun

dressed in finery,

am I in Your master plan?

"I will" reads as one

coded in binary

making me a wedded man.

Will our paths now entwine

by tying the knot -

for the treasure of mine,

Xi marks the spot.

  

Koira sanoo miai

Kissa vieköön, oli varsinainen koiranilma, kun syysiltana etsin kissojen ja koirien kanssa pudonnutta avainnippuani vaatekaapin villakoirien joukosta. Tarkoitus oli lähteä uusiin koiruuksiin go-kerholle ja koska satoi kissoja ja koiria, piti kaivaa sateenvarjo esiin. Olin kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa peliin tutustumista, mutta tästä ongelmasta pääsin kuin koira veräjästä: Kissa nostettiin pöydälle, kun kaveri oli ensin eksynyt kerholle. Ehkä olimme kuin kissa ja koira ja kivetkin näyttivät amerikanpastilleilta, mutta ei ole koiraa karvoihin katsominen tuumasin ja löin kotioven kiinni takanani.

Ilmoitustaululla luki TTgoK kissan korkuisin kirjaimin. Kyllä koira koiran tuntee piti paikkansa, sillä joku koiranleuka ohjasi minut luokkahuoneeseen. Jutut oli roisit, mutta ei haukku haavaa tee. Niinpä aloitin pelin:

Perhosmuodostelma rakennettiin nurkkaan ja kiviä jäi kurjenpesään. Heikolla ryhmällä hypättiin hevosenpäällä melkein tiikerin suuhun. Kilpikonnankuoreni vahvuus ajoi vastustajan kohti reunaa, jossa olisi odottanut vatsaan taputus pesukarhulle. Lopulta kani-kuutosen syönyt lohikäärme kaatui elefantin hyppyjen piirittäessä sen. Ei tarvittu enää kuin apinanloikka loppupelissä ja vastustajani luovutti. Totisesti, go on eksoottinen peli!

Voitosta kehuttiin aloittelijaa ja kyllähän sitä kissa kiitoksella elää. Ei tarvinnut lähteä kotiin koiranhäntä kainalossa, mistä onnittelin itseäni, sillä kuka kissan hännän nostaa, jollei kissa itse. Vanha koira ei opi uusia temppuja, mutta kyllä tästä aukenee entisiäkin jalostamalla vielä kissanpäivät.

(Paarma tango)

Paperimme "On Name-Based Inter-Domain Routing" hyväksyttiin Computer Networks Journaliin (Special Issue on Architectures and Protocols for the Future Internet). Oma osuuteni tästä työstä oli mm. korkean tason simulaation kehittäminen rendezvous-järjestelmästä siten, että voimme mitata latensseja, skaalautuvuutta jne. koko Internetin skaalassa.

(It's Beginning To Look A Lot Like Christmas)

Keinot pyhittävät tarkoituksen

Työt loppui tekemällä, joten eikun kotiin taaksepäin, sanoi mummo lumessa. Vaikka sanotaan myös, että työ on lasten leikkiä, niin kyllä sitä jo aamusella tietää, kuinka lystiä illalla on: saunavuoro! Puhtaus ei ole puoli ruokaa ja koska syödessä nälkä lähtee, niin leipä vie miehen tieltä sitä ennen ravintolaan. Ensin mennään syömään ja sitten saunaan vasta .. tai oikeastaan vihta. Pöydässä kävin läpi menua ja totesin "parempi tuntematon hyvä kuin tuttu paha", joten tilasin fonduen ja kiitin tarjoilijaa. Alussa kiitos seisoo, lopussa aina hankalaa saatiin taas kerran huomata, sillä olisi kannattanut nuolaista ennen kuin tipahtaa - leipäpala nimittäin. Yrittänyttä laitettiin ja toinenkin yritykseni putosi kuumaan juustoon. Mutta kaksi ilman kolmatta riitti, sillä itku auttoi markkinoilla ja minulle neuvottiin lopulta oikea tekniikka. Hyvää oli, mutta makuasioista voi kiistellä (koska rehellisyys ei maata peri, otin vapauden keksiä tarinaan paremmin sopivan ruokalajin.. oikeasti söin mäkkärissä). Ei haudassa ole aikaa maata, joten parempi käyttää varattu aika ja maata saunan hauteessa seuraava tunti o/

(Upside Down - Official Video - Paloma Faith)

Asiat, jotka näkee vain pimeässä

Tästä kotoa kun kulkee kivenheiton etelään, löytyy kapea niemenkärki tai ehkäpä polkua vähän leveämpi saari, joka yhtyy maahan pienellä sillalla. Paikka on kuin luotu yökävelylle ja pimeän taivaan jatkuessa horisontissa saumattomasti peilityyneen mereen tuntuu kuin olisi päätynyt kielekkeelle keskelle avaruutta.

Kuten melkein joka kädessä on viisi sormea, sisältävät myös ihmismielten sisäiset avaruudet suurin piirtein samanlaiset niemet ja sopukat. Päälle liimataan matkitut pelin liikkeet ja roolien julkisivu ihanteiden katsellessa olan yli. Sieltä löytyvät samat salaisuudet, jotka kaikki tietävät: irstailut, masennukset, haaveet ja menetetyt tosirakkaudet. Vanha viisaus onkin, että lauluntekijöiden ja kirjailijoiden tarvitsee vain ajatella itseään vekkulan peilien kautta koskettavia hahmoja luodessaan. Elämä tuntuu vinkkaavan silmää kuin kiusallaan, kun tunnistaa itsensä muiden töissä aivojen yhdistäessä ajatuscocktailin tarjolla olevista langanpäistä.

Jo kotona pimeässä metrotyömaan kaukainen valonheitin piirtää kiharaiset omenapuiden varjokuvat terävinä seinälle eläväksi lehväskatoksi. Yöaikana voi käpertyä takaisin 80-luvulle projektorilla seinälle heijastetuilla unelmilla, joiden hiillos vielä kytee jossain. Päivämaailma suodattuu välinpitämättömyyden ja pelkojen läpi avaruuden kutistuessa vuokrayksiöksi ja päivän kohokohdan ollessa kaupan kassan tervehtiminen perheellisten tavatessa toisia perheellisiä jossain muualla. Ison koneen katras saarnaa aikuisuutta ja katselee dirty harryjä, jotka muistuttavat mielikuvituksen seireenien petollisuudesta, luovivat korttipöytään kuin todellisuuden pelin synnillisempänä matkaversiona, joka ei vie kuitenkaan liian kauaksi kohtalon merireiteiltä. Kun kuulee jonkun sanovan haluavansa jotain, tarkoittaa tämä yleensä sitä, että kyseinen asia olisi tavoiteltava, mutta kaikki asiat punnittuaan haluaa kuitenkin jotain muuta vielä enemmän muiden tunteiden ohjastuksessa.

Unelmoijalle ymmärrys ilman tahtoa on kuollutta puuta. Sokea itseluottamus valaisee maailman kirkkaammin kuin mikään valo. Perkele! Tahdon tahtoni takaisin, lopettaa kymmenen vuoden vapaapäivän, puhaltaa hiillokseen, ahnehtia haaveita vastavirtaan, ratkaista rakentamani mahdottoman palapelin, katsoa aurinkoa neulansilmän läpi, vaihtaa eliniän selkeyden hetkeen, istua vielä kerran oman mieleni valtaistuimella!

Vai luovia vielä hetken tuulen mukana?

itseluottamuksen lasit 

(Ferris Bueller's Day Off - "Just a Thought" by Satellite Heart)

pelon lasit
(Requiem For A Day Off)

(Jethro Tull - Rocks on The Road [Promotional Video 1991])

TODO:

✔ massu täyteen
☐ seminaarikurssin paperin kirjoitus
☐ vanhan paperin hiomista
  ...
☐ väitöskirja
☐ vaimo, lapset ja punainen mökki
☐ maailmanvalloitus

(Janelle Monáe - "Come Alive (The War of the Roses)")

Kisaraportti: Euroopan go-kongressi 2010

Allekirjoittanut pelasi viimeiset pari viikkoa tänä vuonna Tampereella järjestetyissä gon EM-kisoissa ja osallistui pää- ja viikonlopputurnauksiin. Lomani alkoi turnauksen alussa ja vuokrasin hotellihuoneen koko turnauksen keston ajaksi. Kesän poikkeuksellinen hellejakso ajoittui näille päiville ja iltaisin olikin mukava tehdä kävelyretkiä opiskelukaupungissani ja nähdä vanhoja tuttuja, mutta hotellihuoneessa olisi saanut olla ilmastointi. Turnaukseen osallistuvat monet Euroopan huippupelaajat ja lisätasoa antavat lukuisat japanilaiset ja korealaiset pelaajat. Ohessa päiväkirjamerkintäni tapahtumasta päivä kerrallaan musiikit heijastaen tunnetilojani. Valokuvia turnauksesta löytää esimerkiksi täältä.


24.7. Joku ystävällinen sielu onkin merkannut karttaan seuraavan kohteen jo neulalla - Näsinneulalla.


26.7. Tänään kaatui pääturnauksessa jo toinen japanilainen papparainen. Itsekään en ole 3 danin kunnossa, kun en ole pelaillut, mutta tämä "5 dan" tuntui siltä, että olisin voinut antaa tasoitusta pari kiveä. Hieman pelottaa, että seuraava vastustaja on jo luokituksensa veroinen.

(duel from 7 samurai)

27.7. Tänään ratkaisi useamman sadan turnauspelin kokemus. Nuori ruotsalainen vastustajani pelasi aluksi hieman passiivisen alkupelin mustalle ristiavauksella. Sitten tein kuitenkin harjoituksen puutteesta kamalan virheen ja syötin ryhmän kiviäni. Peli olisi ollut periaatteessa ohi tässä vaiheessa, mutta päätin vielä hetken sinnitellä. Sain kaverin tuuditettua selvästi turnauskokemattomuuttaan voitontunteeseen ja rytmitin muutaman laiton nopeasti siten, että hän pelasi aavistuksen varomattomasti pari laittoa. Tässä vaiheessa olin laskenut 15 siirron sekvenssin, joka tosin vaati ensin viattoman näköisen puolustuksen toimiakseen. Viritin ansan ja vastustajani romahti, koska luuli jo voittaneensa pelin.

(The Color of Money: The Ending)

28.7. Unohdin, että tänään on välipäivä turnauksessa :) Vois vaikka katsoa pari ammattilaispeliä, josko joku joseki muistuisi mieleen.


29.7. Hyvätasoisessa pelissä sain pidettyä mustalla aloitteen ja pelasin strategisesti aavistuksen vahvemmin kuin ruotsalainen Fredrik Blomback (5d, gor 2517), vaikka taktisia virheitä tuleekin siellä täällä harjoituksen puutteesta. Olin edellisenä iltana pitkästä aikaa verestänyt muistiani katsomalla muutaman Lee Sedolin pelin verkosta ja sainkin tässä pelissä hyödynnettyä yhtä näkemääni avausta. Johdin peliä keskipelistä asti niukasti, mutta vastustajani ei saanut aktivoitua itseään vastaiskuun. Voitin lopulta tämän Euroopan listan 57. vahvimman pelaajan niukasti 1.5 pisteellä.
 

(VANGELIS - CHARIOTS OF FIRE)

30.7. Odotettu tappio viime vuoden nuorten Euroopan mestarille, israelilaiselle Ali Jabarinille, joka oli 4. kierroksen jälkeen kolmantena turnauksessa. Hän teki yhden virheen pelissä, mutta itse vuosiin treenaamattomana tein monta. Nyt vielä viimeinen säätö paperin kanssa, niin voi jopa kuvitella oikeasti olevansa lomalla.

(Franz Schubert - trio op. 100 (D 929))

31.7. Viikonlopputurnauksen ensimmäisen päivän tulos 2/3. Voitin ensin uudestaan ruotsalaisen 3 danin, jonka kohtasin pääturnauksessa ja sitten 4,5 pistettä kiinalaisen hurjan 4 dan taistelijan, joka onneksi ei osannut strategiaa. Illan viimeisessä pelissä olin jo liian väsynyt keskittyäkseni ja kun japanilainen 5 dan papparainen alkoi lätkiä pikapeliä, lähdin mukaan ja hävisin lopulta levottoman pelin 4,5 pistettä.

(Sherlock Holmes Boxing Scene-VERY AWESOME!!!!!!!)

1.8. 2/2, helppoja voittoja molemmat

(Electric Violinist Linzi Stoppard Rocks Adagio For Strings...)

Varalan rantasaunalla gota täydellisellä ilmalla.

2.8. Turnausväsymys alkaa painaa ja pelasin 50 ekaa siirtoa 3 minuutissa antaen romanialaiselle 4 danille mukavan 15 pisteen johdon. Sain jotenkin vielä aikaiseksi kauhean väännön lätkimällä, mutta vastustajani oli tosissaan ja voitti lopulta 3.5 pistettä. Eilinen ilta täydellisellä ilmalla Varalan saunalla taisi tehdä meidät vähän veltoiksi.

(The Mickey Mouse Club Song)

3.8. Koko pelin ajan paheneva migreeni yltyi niin kivuliaaksi, etten lopulta nähnyt enää edes vastustajan ataria. Onneksi oli hotellihuoneella buranaa. 


5.8. Välipäivän jälkeen kohtasin japanilaisen ponihäntäisen Akira Tamuran, 4-dan, joka oli luokituksensa mittainen. Tänään pystyin taas keskittymään peliin, mutta sain mustat, joilla minulla on aina ollut hieman huonompi voittoprosentti. Vastustajani vaikutti hyvältä strategiassa ja pelasi aloitussiirrot vahvasti, mikä on tyypillisesti ollut oma vahvuuteni pelissä. Tästä päättelin, että hänellä täytyy olla kompensoivia heikkouksia muilla pelin alueilla ja sotkin hänen avausrytminsä lokaalisti epäoptimaallisella laitolla, joka viritti keskipeliin taistelun, kun leikkasin hänen hevosenloikkansa kohti keskustaa. Sain taistelusta kohtuullisen tuloksen ja muutaman tiukan paikan jälkeen peli alkoi näyttää hyvältä. Vastustaja joutui tappioasemassa pelaamaan riskillä, mutta rankaisin ylipelistä tappamalla ison nurkan ja vastustaja luovutti.

 

(棋靈王/ Hikaru no go OST 2 - 名残り)

6.8. Tänään vastassa oli kuudessa voitossa ollut romanialainen Laura Avram, 2-dan, joka aloitti mustilla Kobayashi-avauksella. Laura pelasi yleisesti ottaen muodot vahvasti ja sai aikaan pari hankalaa tilannetta, mutta loppujen lopuksi siirtojen takaa ei löytynyt raakaa laskentatehoa ja voitin lopulta luovutuksella. Nuori vastustajani oli kuitenkin nälkäinen ja luulenpa, että jokainen tappio vain vahvistaa tätä tulevaisuuden pelaajaa.

Laura Avram vs. Kari Visala

 (Christina Aguilera - Fighter)

 7.8. Tänään tuli vielä voitto mustilla Hideo Kurodasta, 3-dan, joka oli kuudessa voitossa. Vastustaja pelasi valkoisilla vaikutusvaltaa, mutta sain tapettua yhden hännän ja voitin pelin reilusti, vaikkakin vastustaja taisteli loppuun asti. Kokonaissaldo tästä EM-turnauksesta oli 11 voittoa 15 pelistä (main + weekend) ja 37. sija pääturnauksesta tasapisteissä parhaiten menestyneiden 4 danien kanssa ja parhaana turnaukseen osallistuneena 3 danina. Kokonaisuudessaan pelaajia osallistui pääturnaukseen 459 ja lopullisen tuloslistan voi löytää täältä. Nyt ollaan jo Valkeakoskella lepäämässä ja odottelemassa, josko tulisi vaikka korotus :)

(Star Wars Ep.IV - Final Scene (Throne Room) & End Credits)

  

7.8. (kello 19:53 Valkeakoskella) Kiitoksia onnittelijoille, sain juuri puhelinsoiton, jossa kerrottiin, että olen nykyään 4 dan \o/ Täytyy kyllä sanoa, että kunto oli yllätys pitkän tauon jälkeen.

Tiedon valtatiet vievät Roomaan

Helsinki on arkkitehtuurissa, harrastemahdollisuuksissa, yrityksissä, tapahtumissa, erikoisliikkeissä, ravintoloissa jne. mitattuna Suomen kaupungeista omassa luokassaan. Vasta tänne muutettuani havahduin, kuinka monet uutiset koskettavat pääkaupunkiseutua ja vaikkapa Tapiolan keskustassa näkyy usein julkkiksia. Pidän merestä ja rantakaupungeissa tuntuu myös olevan jokin oma viriili tunnelmansa. Kääntöpuolena on sitten kaikista ihmiskeskittymistä tutut hajut, pakokaasut ja pidemmät välimatkat. Esimerkiksi pelkästään matka Otaniemestä Kumpulaan bussilla vie n. 45 minuuttia ja Espoo itsessäänkin on, sanoisinko amerikkalaistyylinen, kaupunki ilman varsinaista keskustaa laajoine, avoimine puistoalueineen. Pyörä olisi hyvä kulkuväline täällä, mutta onnistuin 2008 loppukesästä muuttaessani löytämään asunnon Tapiolan keskustasta, mistä on vain 24 minuutin kävelymatka työpaikalleni. Nykyinen yksiöni on hyvien kulkuyhteyksien päässä (15 minuuttia bussilla Kamppiin tai Leppävaaraan), mutta vuokra on suurempi kuin entisessä Hervannan kolmiossa. Paikallisesta eläinkunnasta uusia tuttavuuksia ovat mm. valkoposkihanhien haukkuvat laumat, joita saan välillä kyntää työmatkallani, mustarastaat, jotka eivät pahemmin näytä ihmistä säikkyvän, pitkänokkaiset vesilinnut, joiden nimeä en tiedä ja kaupungissa palloilevat fasaanit. Entisen ystäväpiirin lisäksi olen huomannut jääväni kaipaamaan maaston korkeuseroja, joita täällä rannikolla on niukemmin - esimerkiksi Pispalan- ja Pyynikinharjut olivat Tampereen kauneinta aluetta. Kaikki tämä ympäristön vaihtaminen on kuitenkin tehnyt jokapäiväisestä elämästä jotenkin kiinnostavampaa ja tykkäänkin tehdä viikonloppuisin pitkiä kävelylenkkejä eri kaupunginosissa tutkien paikkoja ja käydä esim. syömässä sushia kerran viikossa. Yleisesti ottaen olen aina mieluummin matkustanut ajatuksissani kuin fyysisesti, koska tällainen kontekstinvaihto vie helposti energiaa, mutta tuolloin kaipasin jonkinlaista ravistelua pysähtyneessä tilanteessani.

Minulla on aiemmin ollut jonkinasteinen alemmuuskompleksi Helsinkiä kohtaan, mitä on ollut edesauttamassa mm. sellaiset kokemukset kuten joskus täällä vuosia sitten käydessäni pankkiautomaatilla, kun sirukortti tipahti maahan tai sähläsin hieman normaalia kauemmin koneen edessä, jolloin jonossa takani seisoskellut mummelipari vain tuhahti "pyh, maalaisia!" :) Muutto tänne vapauttikin tietoisuuteni todo-listalta yhden muistipaikan lisää, kun ei tarvi tätäkään asiaa enää pohdiskella. Aina ajattelin, etten nyt ainakaan Hesaan muuta vaan nyt vähintään Tukholmaan, mutta kun Nokialla työskennellyt nuori proffa kertoi PSIRP EU-projektista, jossa kehitettiin tulevaisuuden Internet-teknologiaa perustuen publish/subscribe-periaatteeseen, en voinut lopulta vastustaa kiusausta lähteä pakertamaan väitöskirjaa pääkaupunkiseudulle. Palkka on HIIT:ssä pienempi kuin Nokialla ja vakituinen sopimus vaihtui määräaikaiseen, mutta työt tuntuvat huomattavasti merkityksellisemmältä ja sopivan suuruudenhulluilta luonteelleni. Tietyllä tapaa tavoitteet ovat nykyisessä työssäni lähellä sitä kommunikaatioalustaa, jota olin suunnittelemassa Mediaclickissä, mutta nyt ratkaisua kehitetään verkkokerrokselle eikä sovellustasolle. Data-keskeisessä kommunikaatiossa ikään kuin käännetään kontrollin suunta verrattuna nykyiseen viestinvälitykseen perustuvaan Internetiin, jossa lähettäjä lähettää viestin kohteelle, joka on identifioitu IP-osoitteella. Sen sijaan tilaaja ilmoittaa verkolle, että on kiinnostunut nimetystä datan palasta, minkä verkko sitten yrittää parhaansa mukaan toimittaa. Tämä lähestystapa voisi poistaa DDoS-hyökkäyksiin liittyvät ongelmat, koska satunnaiset tahot eivät voisi käyttää verkkosi resursseja, mutta mikä tärkeintä, verkko toimisi natiivisti multicastina, jossa suosittu sisältö tulisi läheisten reitittimien välimuistista sen sijaan, että tukkisi lähteen toistuvilla saman datan pyynnöillä. 

Hieman yllättäen näissä hommissa olisi hyötyä jatkuvasta matematiikasta, sillä pakettivälitteiset verkot perustuvat tilastolliseen pakettivirtojen limittämiseen samojen linkkien yli, jotta resurssit tulisivat tehokkaasti käytettyä. Tästä syystä lähettäjien tulee kontrolloida lähetysnopeuttaan hajautetulla algoritmilla tukkeumien välttämiseksi ja että verkon tarjoama utiliteetti maksimoituisi elastiselle liikenteelle. Tähän voidaan valita erilaisia reiluusmittoja, joista esimerkiksi max-min-reiluus pyrkii tarjoamaan kaikille tasaisesti kaistaa ja toinen ääripää, jossa maksimoidaan verkon kuljettaman datan määrää (mutta tätä harvoin käytetään, koska se usein tarkoittaisi, että jotkut käyttäjät eivät saisi lainkaan kaistaa). '97 Kellyn kehittämä algoritmi maksimoi käyttäjien aidosti konkaavien utiliteettifunktioiden summaa (tätä kutsutaan suhteelliseksi reiluudeksi, kun utiliteettifunktiot ovat logaritmisia lähetysnopeuteen nähden), mikä on sikäli kiinnostava, että se muodostaa tasapainon operaattorien voitonmaksimoinnin kanssa, kun oletetaan, että verkon mallinnetaan "hinnan-ottajina", jotka eivät yritä pelaamalla vaikuttaa hintaan (käytännössä tämä tarkoittaa, että "mummonmökkien" yhteydet ovat kalliimpia, koska ne käyttävät enemmän resursseja pakettien joutuessa kulkemaan useampien reitittimien läpi). Optimointiteorian lisäksi myös säätöteoriaa tarvitaan, koska näiden algoritmien tarvitsemat kytketyt kontrollisilmukat voivat helposti alkaa oskiloimaan ja olisi tärkeää pystyä todistamaan, että käytetty järjestelmä on stabiili. Tällä hetkellä pohdin interdomain-reititystä ja topologianhallintaa, joka on myös pitkälti peliteoriaa hipova aihe sillä Internet koostuu tosiallisesti noin 30000 itsenäisestä AS:stä (näistä operaattoreita on ~3000), joista kukin toteuttaa omaa politiikkaansa omilla vaikuttimillaan. Toisin kuin moni luulee, interdomain-reitityksessä ei ole kyse jostain lyhyimmän reitin hakemisesta, vaan reitityspäätökset perustuvat esim. lähettäjän kustannusten minimointiin ja reitityspolitiikkoihin (jos nämä aiheet kiinnostavat, niin kannattaa katsoa esim. Braess:in paradoksi, joka pätee myös tieverkoille). Olen myös toteuttanut Pythonilla korkean tason Internetin laajuisen simulaation kehittämästämme rendezvous-järjestelmästä, joka on yksi komponentti arkkitehtuurissamme. Viime vuonna sain läpi ensimmäisen julkaisun ja kävin sen esittelemässä Roomassa konferenssissa, jossa oli myös alan veteraaneja kuten Van Jacobson esittelemässä samansuuntaisia visioita. Tänä vuonna saimme myös paperin läpi työkaverini Dmitrijn ja kumppaneiden kanssa arkkitehtuurimme turvallisuudesta.

Olen nyt käynyt läpi näissä kirjoituksissa elämäni vaiheet ja saavutukset pääpiirteissään ja tulevaisuuden tyhjä maalauskangas odottaa edessäni uusia siveltimenvetoja. Yleensä scifiä perustellaan sillä, että aiheita on helpompi käsitellä vapaasti etäisesti ja tällaiset henkilökohtaiset tarinat edustavat tietenkin täydellistä vastakohtaa. Tästä syystä olen yrittänyt pitäytyä faktoissa ja pyrkinyt välttämään omia tulkintojani, joilla tosin olisi voinut saada tarinasta elävämmän, mutta mahdollisuus loukata jotakuta tahtomattani olisi ollut liian suuri. Mitä näistä kirjoituksista sitten on jäänyt käteen? Kenties joku nuorempi lukija on saanut hieman lisää tiivistettyä elämänkokemusta, lihaa sananlaskujen ympärille, joita ei koskaan oikein tahdo ymmärtää ennen kuin ne tapahtuvat omalle kohdalle. Ehkä joku tuttu tai tuntematon voi lukea nämä ja saada näin sen toisen puolen tarinasta (, vaikka tiedämme ettei näistä kumpikaan olisi oikea :) ). Myös itseni on ollut mahdollista saada lisää suhteellisuudentajua joihinkin asioihin, joihin liittyy voimakkaita tunteita ja sokeita pisteitä ja näin itsetuntemus on kasvanut - on kuin olisi nähnyt itsensä hetkeksi ulkopuolelta. Joskus myöhäisillä kävelyretkillä kenenkään tulematta vastaan saatan pohtia jääneeni jonkun ihmisiä leireissään vankinaan pitävän kulttuurin näkymättömän käden ulkopuolelle - vai olenko vain perinyt isoisäni erakkoluonteen ja tiedostamatta välttelen ihmiskontaktia? En halua valokeilaan, vaan mieluummin juonia taustalla - tärkeämpää olisi jättää jokin kädenjälki tähän maailmaan. Toinen asia, jonka olen oppinut on, että ihminen hidastuu ja rutinoituu vanhetessaan vähitellen löytäen uomansa. 

Verkkopuolella puhutaan protokollapinon "vyötäröstä" (esim. IP-protokolla), joka liittää useita päällä olevia applikaatioita ja useita mahdollisia allaolevia toteutusteknologioita yhteen. Todellisuuden kudoksessa kuitenkin jokainen yksilö muodostaa tällaisen tapahtumakartion hilarakenteessa, jossa menneisyyden riippuvuudet rakentavat kuka ja missä olet juuri nyt ja toimillasi taas vaikutat muiden ihmisten tulevaisuuteen kohtaloiden näin risteillessä. Toisaalta ihmiselämä on niin suuri, ettei tällainen tarina yhdestä näkökulmasta anna sille oikeutta - kuinka siis mikään sloganiksi puettu "viisauskaan" voisi! Tarinan voi kertoa jälkikäteen, mutta kaikki ei aina mene käsikirjoituksen mukaan. Toisaalta yksilö on niin pieni, että kaikki merkittävät asiat saavutetaan yhteistyöllä: autiolle saarelle laitettu einstein ei oppisi hyväksi gonpelaajaksi itsekseen. Olemme viime kädessä riippuvaisia toisistamme ja kallein kaikista resursseista kunkin unelmien rakentamiselle on aika, jonka tiimalasi vääjäämättömästi valuttaa informaation lopulta entropiaksi.

Koska tämä äityi näin filosofiseksi, niin tässä vähän käytännöllisempiä ohjeita, jos joku tutuista haluaa seurata perässä tänne Hesaan. 
(Lapinlahden Linnut: Ohje landelle (1990))

(Leningrad Cowboys - Those Were The Days)

San-kari Kari-san

 

"My name is Minimaximus Simplimus Algoritmius"

'98 syksyllä aloitin gon peluun, kun Mikon synttäreillä pelasin ensimmäisen sääntöjenmukaisen pelin loppuun Fredrikiä vastaan pastilleilla shakkilaudalla. Olin myös nähnyt välillä paikallisia pelaajia (Poncho-?)ravintolassa ja säännöt olin jo oppinut yläasteella, kun kaverin kanssa pohdimme tekisimmekö puukäsityössä go- vai shogi-laudat (päädyimme silloin jälkimmäiseen, koska emme saaneet kaksin tolkkua go-pelin strategiasta ruutupaperilla pelattujen kokeilujen avulla). Jannen kanssa päädyimme lopulta TTgoK:n peli-iltaan, josta muistan että pelasin Markku 2-dania vastaan 9x9-laudalla 9 kiven tasoituksella. Kerhon roisi teekkari-ilmapiiri ei välttämättä ole kaikkien makuun puheenaiheiden vaihdellessa seksuaalisesta markkina-arvoteoriasta natseihin kaiken yleisen älämölön välissä, mitä ihmiset helposti pitävät keskittyessään seuraavan siirron miettimiseen ja välillä intoutuen suoranaisiin lauluesityksiin esimerkiksi Galactican puisista tutkista. Kerho suorastaan kuhisi persoonallisuuksia kuten sanavalmis elokuvalainauksien loputon aarrearkku Teemu, jäyhä hammastikkua pureskeleva Timo ja kerhon luova moottori Markku. Tunsin oloni nopeasti kotoisaksi kerhon vapaamieliseen, älykkääseen ja ystävälliseen ilmapiiriin enkä usko, että olisin voinut löytää tällaista uutta ystäväpiiriä kovinkaan monen muun harrastuksen parista. Esimerkiksi turnauksen ollessa toisella paikkakunnalla, on tyypillistä, että pelaajat majoittavat toisiaan koteihinsa ja muutenkin piireissä pyörivät ihmiset tuntevat toisensa ja ovat lähes poikkeuksetta jotenkin samalla aaltopituudella. Tosin jonkin verran aitoa kilpailuhenkeä tarvitaan, että jaksaa pysyä aktiivisena, vaikka taitojen kehittyminen välillä pysähtyisi - muutenhan go on peli, joka tarjoaa uusia syvyyksiä tutkittavaksi yli yhden ihmisiän.

Peli-iltojen jälkeen kokoonnuimme välillä Hervannan Habsburgeriin (Hesburger Tampereen murteella), missä kokoontui ns. Habsburger Kreis, johon kuuluivat mm. Henri ja Ilkka. Vuosituhannen jälkeen muutimme asumaan Ilkan entiseen asuntoon Hervannan keskustaan kahdeksanteen kerrokseen (ja saimme kuukausiksi säilykkeitä syötäväksi edellisten asukkaiden Y2K-varastoja), mihin kutsuin usein pelaajia myös elokuvailtoihin, sillä olin hankkinut kolmiputkisen CRT-videotykin paria vuotta aikaisemmin ja keräillyt nurkkiin isot pinot elokuvia. Tärkeitä muistoja liittyy myös kesäyöllisiin pitkiin kävelylenkkeihin Jannen kanssa, jolloin saatoimme kiivetä esimerkiksi Hervannan hyppyrimäen torniin katselemaan tähtiä, keskustelemaan filosofiasta ja kuuntelemaan Vangeliksen musiikkia. Eräs hauska gohon liittyvä tarina tapahtui käydessäni Pekingissä IOI-joukkueen mukana matkalla, jossa etsin tavarataloista pelivälineitä tuliaisiksi ja tingatessani jostain jade-kivistä, liikkeen ainoa englantia puhunut myyjä ehdotti, että pelaisimme pelin, joka ratkaisisi saanko pyytämäni alennuksen. Aloimme tiskillä sitten pelaamaan gota, mikä sai valtavan ihmismassan kerääntymään ympärillemme yleisöksi. Olin tuolloin vasta 4 kyu, mutta ovela myyjä varmaan antoi minun voittaa, niin sai kivet kaupattua ja pääsin vieläpä poistumaan nolaamatta pahemmin itseäni. Samaisella matkalla onnistuin pelaamaan toisenkin pelin ostamillani välineillä jäämällä odottelemaan hotellin aulabaariin laudan kanssa ja eräs englantia puhuva vieras esitteli ystävänsä, jonkun heidän "kylänsä vahvimman pelaajan", joka sitten pesi minulla lattiaa agressiivisella pelityylillään. Hotellihuoneiden järjestelyissä oli tuolloin myös jotain ongelmia ja lopulta päädyin viikon ajaksi jakamaan huoneen Etelä-Korean opetushallituksen johtajan kanssa, joka keitti joka ilta vihreätä teetä ja laittoi sen sitten yöksi jääkaappiin, jotta voisimme juoda kylmät kupposet aamulla. Hän suhtautui minuun muutenkin ilmeisesti aasialaiselle kulttuurille ominaisella vanhemman ihmisen isällisellä opastuksella neuvoen suihkuverhon käytöstä ja hieman murahdellen kun en tahtonut herätä aamulla :) Yritin myös olla kohtelias hänelle ja kysyin pelaako hän "Baduk:ia" (gon koreankielinen nimi), mutta pitkän toistelunkaan jälkeen hän ei ymmärtänyt mitä tarkoitin ennen kuin sanoin "go", jolloin hän vastasi "Ooh, you mean baduk!".

Jatkoin pelailua aktiivisesti jonnekin 2007 tietämille käyden läpi ~60 turnausta, pelaten kerhossa ja nettiservereillä mm. "minimaximus" tunnuksella. Go-urani (ainakin tähän mennessä) saavutuksiksi jäivät san-danin musta vyö (GOR:it parhaimmillaan kävivät 2350:ssä pelkästään kotimaisilla peleillä), kaksinkertainen Turku GP:n voitto, Suomi GP:n voitto 2007 ja neljänä vuonna pääsy SM-kisoissa kuuden parhaan joukkoon sarjaan pelaamaan. Kahden hengen täyden informaation pelissä on kyse pelkästään pelitaidosta ja koska yksittäisessä go-pelissä on helposti yli 300 laittoa, joissa pienet virheet kumuloituvat, voittaa jo yksittäisenkin pelin melkein aina vahvempi pelaajista. Tässä mielessä go oli kuin terapiaa minulle - irtiotto kaikenlaisille monenpelaajan reaalimaailman avoimille sosiaalisille peleille, joissa puhdas substanssi tulee usein kaikenlaisten liittoumien dominoimaksi (Huomasin joskus aikoinaan, kun pelasimme Jannen ja Markon kanssa Master of Orion II:sta ja Imperialismia viikonloput matikanlaitoksen mikroluokassa, että käytännössä ainoa tapa voittaa tällainen moninpeli oli piilottaa oma menestyksensä muilta ja kasvaa salassa isommaksi kuin muut pelaajat yhteensä - ehkä tästä voisi vääntää jonkun laajemman argumentin joko avoimen yhteiskunnan puolesta tai vastaan, riipuen tietenkin arvomaailmasta).

Mediaclickin jälkeen olikin hyvä väli suorittaa lopulta siviilipalvelus, johon päädyin, koska sain 2002 loistavan palveluspaikan Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen laitokselta EU-projektista, jossa tutkittiin monikielistä tiedonhakua, erityisesti sanavarianteilla (esim. paikannimi "Tsernobyl" kirjoitetaan melkein samalla tavalla eri Eurooppalaisissa kielissä muutamaa merkkiä lukuunottamatta) automaattisesti toimivaa hakua erilaisiin likimääräisiin merkkijonontäsmäysalgoritmeihin perustuen. Pääsin tuolloin käyttämään Haskellia erilaisten algoritmien toteuttamiseen ja toteutin vielä Spaghettis-algoritmin tms., joka auttoi monidimensionaalisen datan hakemiseen, kunhan käytetty metriikka toteutti kolmioepäyhtälön. Hauskaa tässä oli se, että monet noista ohjelmista olivat korkean tason kielellä toteutettuna usein vain muutaman rivin pätkiä, vaikka työnantajani C:hen tottuneina usein odottivat niiden varmaan olevan hankalampia toteuttaa :) Sain nimeni tuolloin myös kolmeen julkaisuun, jotka käyttivät noita kirjoittamiani ohjelmia, jotka vertailivat eri menetelmiä ko. ongelmaan. Siviilipalveluksen kuukauden koulutusjakso tapahtui tätä ennen Lapinjärvellä, jossa mm. Seppo Rönkkö piti itämaisten pelien iltaa viikottain. Koulutusjaksosta on lähinnä jääneet mieleen hupaisat esitelmät, joita ilmeisesti kuka tahansa halukas saattoi tulla sinne pitämään. Esimerkiksi yksi vieraista halusi opettaa meille väittelytekniikoita, mutta kun ehdotin, että tällaisten retoristen keinojen opetus kaikille vain vie keskustelua pois päin itse asiasta, ei tämä sitten osannut sanoa siihen mitään vastaan. Tämän homman jälkeen sain vinkin, että Nokian tutkimuskeskus hakisi tutkimusinsinööriä ja yliopistotutkimuksen, oman yrityksen ja freelance-hommien jälkeen ajattelin, että kaippa pitää kerätä koko sarja ja menin sitten rengiksi isoon firmaan. NRC:n työympäristö oli todella kansainvälinen ja työskentelin parissa eri tiimissä, joissa oli yhteensä noin kymmenestä eri maasta tulleita tutkijoita. Sain myös vihdoin valmistuttua kaikkien mutkien jälkeen DI:ksi. Työt olivat kyllä kiinnostavia aina Java-standardoinnista älykkäisiin tiloihin, mutta ehkäpä elin eräänlaista hiljaiseloa tämän ajan ja sosialisoin lähinnä gonpelaajien kanssa. Vain yleinen masentuneisuus ja yksin vietetyt uudetvuodet muistuttivat aina nopeammin hukkaan juoksevista vuosista kuin kellonlyömät.

(Maximus Decimus Meridius)

Kuplan lajittelu (koko perheen K-12 versio)

Syksyllä '95 aloitin TTKK:lla opiskelut kotoa käsin kaahaamalla Koski-Hervanta-väliä punaisella Ford Sierralla ja samaan aikaan teimme demogroupimme kanssa freelance-työnä Nokian tutkimuskeskukselle 3d-animaation streamauksen ja moduulipohjaisen karaokejukeboksin mobiiliyhteyden yli. NRC:hen olimme olleet ensi kerran yhteydessä jo '94, kun Pirkanmaan projektin ansiosta olimme kehittäneet kesätöiksi algoritmin reaaliaikaisen videon värien kvantisointiin ja paletin valintaan 256-väriselle näytölle. Nokia oli pienimuotoisempi firma kuin nykyään ja muistan vielä kuinka paljon vähemmän esimerkiksi kaikenlaisia kulisseja oli pystytetty viemään luulot pois vierailijoilta. Lähetimme tarjouksemme tutkimuskeskuksessa työskentelevälle professorille levykkeellä, johon olimme koodanneet hypertekstipohjaisen kirjeen, ja onnistuimmekin saamaan muutaman kuukauden palkan työstämme. Kirjeohjelma on jäänyt mieleeni, koska teimme sen Mikon vanhempien vintillä eräänlaisena kokeena, jossa maikailin sängyllä ja luin lähdekoodin sokkona koneen ääressä istuneelle Markolle. Sanoisin tämän perusteella, että muutaman tuhannen rivin itsekirjoitetun ohjelman pystyy vielä tuoreena muistamaan ulkoa ilman ponnisteluita, mutta sitä suuremmissa tapahtuu jokin laadullinen ero, koska ei enää pysty hahmottamaan kokonaisuutta kerralla. 

Vuoden 96 alusta muutin Hervannan Wäinölään asumaan silloisen tyttöystäväni kanssa ja aloitimme Mikon kanssa tutkimusapulaisen osapäivähommissa DMI:llä (Mikko oli lukenut jostain tilavuusmallinnuksesta ja yksinkertaisesti ehdotimme tällaista aihetta DMI:lle pienen demon kera). Ensimmäisenä lukuvuonna sain suoritettua puolet DI:n tutkinnosta, sillä osasin ammattiaineiden sisällön jo pääpiirteissään etukäteen, mutta siitä eteenpäin edistymisnopeus näytti puolittuvan vuosittain geometrisena sarjana, koska työt olivat yksinkertaisesti liian kiinnostavia. Taisi olla jo '97, kun koulun tietojärjestelmässä oli ollut jokin ongelma, eikä opiskelijoiden ollut mahdollista nähdä kurssien luokkia. Koska tätä ei saatu korjattua noin viikkoon, hermostuimme kaverini kanssa riittävästi ja kävimme yksi yö keräämässä luokkien edustoilta huonevarauslaput ja syötimme ne tietokantaan ja väsäsimme yksinkertaisen CGI-skriptin, jolla kuka tahansa saattoi sitten webissä laatia itselleen lukujärjestyksen luokkien kera syöttämällä valitsemansa kurssit. Ohjelmistotekniikan projektityökurssille toteutimme Invent-järjestelmän, joka toteutti Java-appletin avulla VRML:n monenkäyttäjän toiminnallisuuden, jossa saattoi nähdä muut ko. sivulla olevat käyttäjät samassa virtuaalimaailmassa. Virtuaalimaailmat olivat tuolloin kova sana, mikä näkyi myös monissa senaikaisissa elokuvissa ja web:kin oli vasta tulossa yleisempään käyttöön eikä kiinteää Internet-yhteyttä ollut monissa kodeissa. Reitmaa järjesti muutaman kurssin virtuaalimaailmoista ja pääsin kokeilemaan koululla rakennettua VR-kypärän ja paikannuslaitteiston yhdistelmää ja olipa joku kehittänyt sellaisen sormustimenkin, jonka kautta sai haptisen palautteen virtuaalimaailmasta. DMI:llä tutkimme myös jaettuihin virtuaalimaailmoihin liittyviä alustoja ja jossain vaiheessa kirjoitin myös Finn-medi-tutkimukselle tilavuusmallinnusvisualisointialgoritmin, joka mahdollisti EEG:n, röntgenkuvan ja MRI-datan yhdistämisen yhdeksi 3d-kuvaksi, jota käytettiin mm. epilepsiakohtauksen etenemisen tutkimiseen, aivokasvainten koon arviointiin ja leikkausten suunnitteluun. Itse lääketiedepuolesta vastannut heppu kirjoitti tuosta myös tieteellisen artikkelin. Noihin aikoihin tuli roikuttua yöt-päivät TTKK:n Hermian tiloissa, välillä DMI:n labrassa ja välillä tankkaamassa Modeemi ry:n huoneessa, jossa usein hihaan tarttui Esa, joka esitteli viimeisimpiä Haskell-ohjelmiaan. Silloin tällöin kävimme puoliltaöin pitämässä palaverin 24h huoltoasemalla (Jyväskyläntien varressa?) ja ideoimassa kahvin ääressä.

Syksyllä '97 päätimme Mikon, Markon ja Fredrikin kanssa perustaa spin-off-osakeyhtiön jaettujen virtuaaliympäristöjen ympärille. Otimme myös Huopan mukaan matemaatikoksi ja silloisen DMI:n johtajan eräänlaisena "kummisetänä" mukaan pienemmillä osuuksilla ja omasta osuudestani annoin siivun vanhemmilleni ja Ulla hoiti meidän kirjanpitoa aluksi. Kirjoitin ylös pitkän listan mahdollisia nimiä yritykselle, joista valitsimme ensin "Mediatek", mutta tämä oli liian lähellä olemassaolevaa Mediantech-firmaa, joka ilmeisesti valmisti kompasseja tms., joten vaihdoimme nimen loppumetreillä Mediaclick:si. Vuokrasimme parin hengen huoneen Hermian teknologiakylästä ja tuossa vaiheessa maksoimme alkupääomasta muistaakseni minimipalkkaa Mikolle ja Markolle ja itse jatkoin vielä hetken DMI:llä tehden firman hommia ohessa. Tein tuolloin DMI:llä kiihtyvyysantureihin pohjautuvan fyysisen input-laitteen VRML-maailmoille ja kävin myös ensimmäistä kertaa Siggraph-konferenssissa, joka on eräänlainen massiivisen tieteellisen konferenssin ja "aikuisten demopartyn" yhdistelmä, jossa firmat voivat esitellä viimeisintä tekniikkaansa. Vuoden 98 alusta siirryin itsekin firman kolmen hengen koppiin täyspäiväisesti. Hermiassa oli runsaasti vastaavia pikkufirmoja ja välillä meidänkin ovella kävi eräänlainen paikan "yleismies jantunen", joka yritti kaupata tietokoneita ja tarvikkeita. Koska tapanani on usein kuunnella musiikkia kuulokkeista tehdessäni jotain ja satuin kerran kuuntelemaan Bachin Matteus-passiota, kun tämä hankkija sattui paikalle. Mieleeni on jäänyt hänen kommenttinsa kauniista "Erbarme dich, mein Gott"-aariasta, kuinka tällainen musiikki kasvattaa rintakarvoja. Toinen tapahtuma, joka jäi mieleen oli Martti Ahtisaaren ja Puolan presidentin vierailu Hermiaan, johon meidät kutsuttiin esimerkkifirmana esittelemään virtuaalimaailmoja näille. Joskus tuolloin kävin myös pitämässä C++-kurssin Toijalan Tietotalossa ja Java-kurssin Päivölässä. Lisäksi autoin pari vuotta Suomen IOI-valmennuksessa ja olin mukana '98 Setúbalin kisoissa Portugalissa kääntämässä tehtäviä ja vielä 2000 Pekingissä, jolloin Suomelta oli kisoissa mukana ihmisiä tutustumassa kisajärjestelyihin tulevia Tampereen kisoja silmälläpitäen. '98 kävimme firman työntekijöiden kanssa yhdessä motivointimatkalla Siggraphissa ja Disney Worldissä Floridassa ja yhdistimme sen työmatkaan New Yorkiin, johon menimme tapaamaan amerikkalaista sijoittajaa. Hän oli nähnyt tilavuusmallinnustekeleemme verkossa ja oli kiinnostunut perustamaan uuden keskisuuren toimijan lääketieteellisen tekniikan alalle pienistä Eurooppalaisista firmoista, joka voisi kilpailla jättifirmojen kanssa kalliista sairaaloiden laitetoimituksista, joiden hinnoissa oli paljon ilmaa vähäisen kilpailun takia. Sijoittajan oma saman aihealueen yritys, jossa pidimme tapaamisemme, toimi aivan Manhattanin keskustassa pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa, joka sisälsi pari ylintä kerrosta talosta ja paikalle oli kutsuttu myös eräs saksalainen alan pikkuputiikki. Tuosta tapaamisesta muistan lähinnä vain, että t-paitaan pukeutunut miljonäärimme aloitti kokouksen reteästi "Let's assume that I have money..".

Olin tuolloin jo jonkin aikaa pohtinut visiota eräänlaisesta x-ikkunoinnin, 3d:n ja monenkäyttäjän ryhmätyön liittämisestä yhtenäiseksi käyttöliittymäalustaksi Internetille siten, että eri ohjelmistot voisivat luoda käyttöliittymänsä virtuaalimaailmaan, jossa käyttäjät voisivat niitä käyttää avatar-hahmojensa kautta yhdessä. Esimerkiksi verkkolevy olisi näkynyt arkistokaappina virtuaalimaailmassa ja kun dokumentin olisi vienyt kaappiin, olisi se tarkoittanut automaattista tiedoston kopiointia ko. serverille jne. Taustalla oli ajatus vanhoista erillisistä MS-DOS-grafiikkaohjelmista, jotka Windows-käyttöliittymä lopulta jyräsi yhtenäisellä moniajoalustallaan ja ajattelin, että 3d:n kohdalla voisi tapahtua jotain samanlaista. Lisäksi Internet oli yleistymässä räjähdysmäisesti kaistanleveyden ja 3d-tehon kasvaessa eksponentiaalisesti, mitkä olivat luomassa teknisiä edellytyksiä tällaisen vision toteutumiselle. Kehitin Corban ja erään USA:n laivaston massiivisen sotasimulaatiojärjestelmän innoittamana pohjan megalomaaniselle nelitasoiselle Workrooms-arkkitehtuurillemme, jossa ensimmäinen kerros wUII (universal information interface) vastasi data-keskeisen kommunikaatioprimitiivin toteutuksesta Corba-tyylisen oliokutsujen rinnalle skaalautuvalla cachetuksella ja O(n*log(n))-resurssien kulutuksella, toinen kerros wSOM ("simple" object model :) ) oli taas edellisen alustan kietominen rajapinnanmäärityskieleen IDL:n hengessä, kolmas wDOT (distributed object toolkit) oli taas täysiverinen hajautettujen palveluiden kokoelma mikrokernelihengessä ja ylimpänä oli wIEF (interactive experience framework), jonka tarkoituksena oli korvata VRML paljon järeämmällä kehyksellä virtuaalimaailmojen väliselle interaktiolle siten, että se toimisi saumattomasti hajautettujen transaktioiden, ortogonaalisen persistenssin jne. kanssa. Jälkikäteen katsottuna tämä suunnitelma oli tietenkin aivan mielipuolisen kunnianhimoinen kokoisellemme firmalle ja lopulta kasassa oli ehkä noin 2000-sivua dokumentaatiota ja satojatuhansia rivejä koodia firman loppuvaiheissa, mutta kokonaan valmiiksi emme järjestelmää koskaan saaneet. Jälkiviisaana huomasin myös, että olimme kehittäneet skaalautuvan tiedon jakamisen jo kauan ennen BitTorrentin tai DHT:den keksimistä periaatteessa vastaavilla tekniikoilla (järjestelmään liittyvät client:it toimivat cacheina ja muodostivat dynaamisesti multicast-puita p2p), mutta olimme niin sokaistuneita virtuaalimaailmavisiosta, ettemme nähneet näiden arvoa kuin välttämättömänä komponenttina, jotta saisimme järjestelmästämme skaalautuvan. 98 esittelin tätä visiota Nokialle ja HPY:lle, josta oli ainakin teknologiajohtaja Linturi paikalla kuuntelemassa ja onnistuin jotenkin saamaan nämä vakuutettua molemmat laittamaan 300k markkaa firmaamme käytännössä ilman vakuuksia, mikä mahdollisti sitten, että saimme samansuuruisen summan lisäksi TEKES:ltä. Tällöin saimme palkattua lisää väkeä firmaan ja muutimme Hermian nurkan pyöreään tilaan auditorion yläpuolelle. Teimme myös periaatteellisen työnjaon firman perustajien kesken, että puolet meistä keskittyisi substanssin tekemiseen ja puolet hoitaisivat busineksen. Firma alkoi myös paisumaan kuin pullataikina ja lopulta saimme erään sijoitusyhtiön ja pankin sijoittamaan meihin 15 miljoonaa markkaa omistusosuutta vastaan, minkä jälkeen siirryimme keskustaan Koskikeskuksen Ratinanlinnan yläkertaan, jonka firmamme reilut 40 työntekijää lopulta varasivat kokonaan.

Ilmeisesti, koska tavoitteemme oli niin mieletön, onnistuimme houkuttelemaan firmaamme todella lahjakkaita tekijöitä, jotka halusivat kehittyä taidoissaan (tämä on uskoakseni monille huippytyypeille paljon suurempi motivaation lähde kuin raha). Katteluksen (kaikki kutsuivat häntä sukunimellä), joka lopulta koodasi melkein kaiken 3d-koodimme, löysimme jostain autoja korjaamasta. Vaikka hän oli silloin lopettanut koulujen käynnin peruskouluun, sujui DirectX:n ja OpenGL:n puukottaminen sellaisella kätevyydellä, ettei moni maisteri pysyisi perässä. Minulla oli usein vaikeuksia ymmärtää hänen kirjoittamiansa ohjelmia, jota hän ei myöskään itse osannut kovin hyvin pukea sanoiksi, mutta joka tapauksessa koodi toimi hyvin ja nopeasti ja ihmeellistä kyllä, hän onnistui lisäämään viritelmiinsä melkein minkä tahansa uuden ominaisuuden suhteellisen helposti hieman säätämällä sieltä ja täältä :) (olen työskennellyt elämäni aikana parin ohjelmoijan kanssa, jotka lähinnä näyttävät vain poistavan koodia ohjelmistaan ja samalla toiminnallisuus vain lisääntyy enkä vielä tähänkään päivään ole täysin hahmottanut näiden ohjelmointitapaa) Täydellinen vastakohta oli sitten teoreettinen Esa, jonka sain pitkän suostuttelun jälkeen jättämään Nokia Networksin ja tulemaan meille kehittämään arkkitehtuuria. Olen melko varma, ettei 90-luvulla vielä monessa muussa arkkitehtuurissa ollut käytössä dependent tyyppejä :) Toinen loogikkomme, Aatu, nuori kaveri, oli hypännyt lukion yli suoraan yliopistoon opiskelemaan matematiikkaa. Hänellä tuntui olevan lainassa Tampereen kirjastoista puolet matematiikan kirjoista isoissa pinoissa työpisteensä ympärillä ja hän tuntui ahmivan näitä melkoista vauhtia asian vaikeudesta huolimatta. Mikko taas oli löytänyt Rintasen koodaamaan hajautusalustaamme ja Markon suhteilla löysimme graafikoita. Janne yleismatemaatikkona oli taas vastuussa protokollamme oikeaksitodistamisesta ja fysiikkamalleista virtuaalimaailmoille. Tähän liittyen kehitin tuolloin myös itse pienen "pidä perse ylhäällä"-algoritmin, joilla saimme avatarit kävelemään suhteellisen realistisen näköisesti erilaisia maastonmuotoja pitkin.

Hiljalleen firman alkuperäiset omistajat jakautuivat kahteen leiriin, joista minä ja kumppanit olisimme halunneet pitää firman pienimuotoisena ja kehittää massiivisen järjestelmämme valmiiksi tuotteeksi ajan kanssa ja sijoittajien kanssa yhteyttä pitäneet taas halusivat "nopeasti omakotitalot" ja kasvattaa firman kokoa väkisin pienillä projekteilla, jotka lopulta osoittautuivat tappiollisiksi. Peli meni lopulta niin likaiseksi, että meidän pitkän tähtäimen hanke dumpattiin ja strategian muutosta vastustaneet savustettiin ulos firmasta, kunnes firma meni lopullisesti konkurssiin dot-com-kuplassa. Käteen jäi lopulta ainakin Virtuaali-Turun tekeminen, Tunturille kuntopyörään liitetty ajopeli sekä muutama vastaava hanke ja onpa jossain OpenGL-manuaalissa kuvakin meidän WorldStreamer-ohjelmasta. Lisäksi voitimme Pirkanmaan Innosuomi-palkinnon vuonna 2000. Koska olin laittanut useamman vuoden lähes kaiken energiani ja aikani Workrooms-arkkitehtuurin kehittämiseen laiminlyöden muut asiat ja tulin ystävieni pettämäksi, ajoivat nämä kokemukset minut monen vuoden masennukseen ja jokin tavoitteellisuus katosi tuolloin sisältäni.

(Peter Gabriel Big Time)