Unelmat ovat onnen sirpaleita

Ain' laki luonnon jatkaa muodoillaan,
kun historian peli valetaan.
Teot paloina pöytään loksahtaa;
näit' hahmoja yhdessä aikaan saa.

On palapeli vertaus elämän,
ei voittajaa kuvasta löydy tän,
mut todeks' piirtyy monta unelmaa,
vaik' myös Sattumast' uuttuu tulevaa.

Sai henki kukin kuvat unelmien
jo syntymänsä kannesta lähtien
ja sisään tiedot, taidot - palat nää,
joista osat haaveiden jäljentää.

Vaan tässä onkin koukku kaikkeuden -
sil' palat eivät riitä yksin sen,
ken maailman tän jakaa janoiten,
kuvia kauniita tavoitellen.

Jo muutoin olis' loppu alussa
kuin maailma unessa valjussa,
kok' totuus kiinni itse etsijäs',
vain vankein onni kuollut kuukehäs'.



Mut' mitä ovat palat, kuvat nää?
Ehk' vain yön lapsein hohtoo häilyvää
vai näyt tunteesta kasvaa ajalta,
kun musiikki viel' kuului puheelta?
Voi voima unein suuntas' määrittää,
     ...tai sitten haaverunoks' lässähtää.
Eikä voi pivost' pala pudota,
ja heti uuteen palaan vaihtua;
unohtaa mitä kuvan alku ties
ja minäks' uudeks' syntyy uusi mies,
ei vaikkei löytyis' koloo, nypyä,
mih' reunat unelmansa kytkeä.
Ja vaik' joka pala suurenmoinen
täs' kun palat mielii viereen toisen,
voi vain valmis kuva hopeoid' sen,
koska kuva tarvii tunteen, mielen,
sil' kuin tanssin taitot tarvii viejän,
kaks' kaunist' tekee vain taulun sievän.
Toki harva teos täydellinen,
riittää, että juonen päästä sais' sen:
tanssiin riittää tanssikengät,
vaik' maa muhkurainen - silti lennät!
Myös tasapaino tanssis' järkevä:
voit onnen muruun aitoon tyytyä,
tai valheen linnassa viivehtiä,
tuomar' Tulevan viimein kestitä.
Vaan kenel' pettää pala jokainen,
jäänee jälki kesken siveltimen,
ei pöydällä koht' tilaa jatkojen,
enää kantaa kaari armost' toisien
tai tuuleen katoo kylvöt kokonaan,
kuin kuunaan miestä olis' ollutkaan.



Nää muinaistunteet mielein raskauttaa,
polvesta toiseen toistaa muunnelmaa.
En yritä silt' tarkkaan ratkaista,
vain elon kaarta ei saa katkaista.
Kenties sittenkin monta on tapaa,
ympäril' sirkus, tyyli on vapaa:
yks' pelaa kulmapalat helpohkot,
toisel' sopivat tuuri toi lohkot,
kun kolmas kätkee haaveet sisäänsä
ja neljäs matkii: tulee isäänsä!
Vast' viides väliin voimalla vänkää,
kai pala kuudennella kurkkuun jää.
Ei jonkun palat sovi mihinkään,
tai malli kirjan ulkoo piirrellään.
Voi nenä toisen palat nuuskia,
ken mielii muiden kuvat oikoa.
Joku vuoroaan jää odottamaan,
taikka pelaa heti kun sallitaan,
nöyrä hiljaa pois palansa uhraa,
kun ahne alkaa jo uutta kuvaa.
Voit muurein onnen palat linnoittaa,
kun palat toiset teitä valloittaa -
mi' pyörre, kaaos täällä hallitsee,
vain aika valmiin kuvan mittailee.



Mut' tärkein ollut ei viel' puheena -
unelmien kuvas' kaks' on puolta,
keskeltä halki on jok' ihminen,
mi' hämmennystä lisää rakkaiden:
Sisäl' elämys juoksee eläimen,
maisemas' tietä, tunteit' seuraten.
Ulkon' kuvat mielikuvituksen,
kertoo kartta suunnan koneen, järjen.
Sil' on kokemus kuva kuvassa
ja mukana joka unelmassa.
Myös suuntii, toiveit' kahta lajia:
vaiston vai tavan annat ohjata?
On tunne monta vanhaa tienviittaa,
jotka reitin mitasta ei piittaa,
kun taas kuvan kartta järjen mailta,
täysin makua, maisemaa vailla.
Muokkaa maailmaa kuvat nää järkein,
joskus taas itse matka on tärkein,
vaik' ei aina metsää näe puiden,
sokea, mut' täys' onni eläimen.
Yks' silti matkaa tietä seuraillen,
kartoista toinen reitin katsellen.
Ei puolien painoo mitat' vaa'assa,
vaik' tiet ja kartat maasta samasta:
kartasta hyväst' löytyy hyvä tie,
kunhan tie hyvä suuntaan hyvään vie.

Jos kuin piru luet pelkkää karttaa,
seuraat mielivaltaa yhteist' tarkkaa,
ei edes Sunzin suunnitelmissa
näy tietoo tuskasta, nautinnosta.
Suuret kuvat tallaa pienet jyvät
ja ihmiset peittää roolit, ryhmät,
maailma pelilaut' tylsäin mielten,
ken vain tietää kaavioiden kielen.
Opit historian unohdetaan:
siemenest' pienest' kasvaa metsät maan.

Ent' pedot pienet vaiston varassa,
kuin eksyneenä järjen ajassa:
vapaudest' humaltuen piirteineen,
ain' saman palan pelaa uudelleen,
kuin kehää kiertää eläin yksinnä,
vaistonsa vanki koneen sisällä.
Tunnelis' mittakaava katoaa,
pienikin lähel' peittää meret, maat
jahdaten pinnan peilii, savua,
vaik' vieres' räiskyis' tulta, valoa.



Vaan mikä onkaan mieli ihmisen?
Riitaisa liitto järjen, eläimen!
Mi' suurin unelma ja puolet sen?
Rakkaus ja sisäl' rakastuminen!
Kun kättä lyövät kartat ja tiemme,
ei riitä kertoon voim' riimienne,
sit tunnet' kun kaks' rakastavaista
yhdeksi tulee maissa, taivaissa,
kun ääretön koskee kuolevaista -
suojassa oman pesän mies naista  .. kun
kone ulkon' kiertää pesän pieltä,
joka palas' iskee tulta, mieltä,
kun yhteisen kuvan aloitamme,
ikuiseen istutamme tarhamme.

Vaik' ois mies miestä vastaan tantere,
sut nostaa tahdon maasta harteille,
unelmias' palani kannattaa,
ettei löydy kuvaa sun kauniimpaa.

Rakkaus ja hulluus samoin sulkevat:
päilyy ulkon' sisäiset maailmat,
tuo muodot mannut mieleen kehosi;
heijastaa joka pinta kasvosi,
kun raoist' näen valon pursuvan,
ihminen näkee ihmisen kuvan -
on tunnon ja tiedon yks' mielle:
mi' teen sinulle, teen myös itselle.



On rakkaus unelmist' vaarallisin:
voi palat, jotka jäävät taskuihin,
onnen sirpaleiksi teräviksi,
haavat tehdä verenpunaisiksi.

Mut' tuska näem' lisää tietoa:
vain jätit mulle onnen aatteita,
ja syyttä itseäni syyttelen,
en väärä, palaksi vain käynyt en.

Pöydällä hahmojen risteillessä
mä mietin mih' laittaa onnen tässä?
Ei onni liity pelkkään nautintaan
tai tyytymistä tilaan maatuvaan;
jos oliskin se tietty asia,
mä kauas matkaisin sen takia.
Ei ohjeeks' riitä käsky kultainen,
jos toinen haluu kääntää ympär' sen -

Vaan..

    unelmien pitää tul' Todeksi,

    sopia kuviin muiden Hyväksi,

  ja kietoutua ääriin Kauniiksi,


rikkaana kuin paratiisin autuus,
jossa järjestys ja satunnaisuus,
elävä ja luotu näin taiteena,
kätensä liittää oikees' suhteessa.



En voisi näitä toisin sanoa,
kuin täydentää tunnetta aitoa.
Siks kertomus tää riimein vertauksin,
jot' voisit kokee omin sisuksin
tulkintas' voiman väleissä loitsun;
juhlaval' tekstil' juhlavan kaavun.

Runoon lyhensin kirjan toiveittein',
vielä piilossa luku viimeinen.
En tiedä kuinka tästä jatkaisin,
mut' mielellään vielä rakentaisin.
Jos en voi sua mä saada omaksein,
ees kaunis huntu jätä silmillein,
jotta maailmaa voisin rakastaa,
vaikka sinusta se vain muistuttaa.

(Ascension / Nature Boy)

Elämän tarkoituksen sietämätön modulaarisuus

Ring the bells that still can ring

Forget your perfect offering

There is a crack in everything

That's how the light gets in.

                      - Leonard Cohen

Conwayn Elämä-peli (Game of Life) on simulaatio, jonka tilan muodostaa ruudukko, joka on jaettu eläviin ja kuolleisiin ruutuihin. Simulaatio etenee askeleittain ja jokaisen ruudun tila seuraavalla ajanhetkellä lasketaan sen ja ruutua ympäröivien 8 muun ruudun nykyisten tilojen perusteella käyttäen sääntöjä:

1. Mikäli ruutu on elossa ja sillä on kaksi tai kolme elävää naapuria, jatkaa se elämistä.
2. Jos ruutu on kuollut ja sillä on kolme elävää naapuria, tulee ruutu eläväksi.
3. Muutoin ruutu on kuollut seuraavalla ajanhetkellä.

Tätä kuuluisaa peliä on tutkittu paljon ja alkuasetelmaa varioimalla voi löytää jos jonkinlaista. Nykyisin tiedetään, että Elämä on Turing-vahva eli toisin sanoen niille rikkaille ilmiöille, jotka voivat tapahtua rajoittamattomalla muistilla varustetussa tietokoneessa, löytyy vastine pelistä tietyllä alkuasetelmalla ja rajattomalla alueella. Ehkä tunnetuin muodostelmista on Kulkuri, joka on esitetty alla kuvasarjalla: Käymällä läpi 4 vaihetta, tämä 5 elävän ruudun muuttuva kuvio palaa alkuperäiseen muotoonsa sillä erotuksella, että se on siirtynyt viistosti ja jatkaa tästä eteenpäin matkaansa rekursiivisesti.

Elämä-pelin Kulkurin vaiheet askel askeleelta

Animoitu Kulkurin hahmo erottuu meille satunnaisten simulaatioiden joukosta, koska voimme antaa sille yksinkertaisen korkean tason identiteetin. Pelin tyhjentävästi kuvaavien sääntöjen kehyksessä mikään ei varsinaisesti liiku simulaatiossa eikä yllä ensimmäisen ja viidennen kuvan muodoilla ole välitöntä yhteyttä. Vastaavasti vartalomme atomit, solut ja aatteet vaihtuvat vähän kerrallaan, mutta hahmotamme itsemme jatkumona samaan tapaan kuin tunnistaisimme paperille sutaistut pari luonnosviivaa ihmiskasvoiksi ja näemme perityillä sapluunoillamme intentioita, agentteja, tarkoituksia - hyvää ja pahaa.


1.

Staattiset hahmot ja teoriat, vastakohtana dynaamiselle maailmalle, asettavat rajat ymmärryksellemme, vaikka ovatkin ainoa tuntemamme tapa jäsentää maailmaa. Jo yksinkertaisessa keinotekoisessa go-pelin maailmassa on n. 2.08 * 10^170 laillista pelitilannetta, mikä tarkoittaa, että jollakin kriteerillä optimaalisen pelin taulukointi pakkaamattomana veisi enemmän tilaa kuin olisi mahdollista tallentaa systeemiin, jossa jokainen näkyvän maailmankaikkeuden atomi sisältäisi pienoiskokoisen linnunradan, jonka jokainen pienoisatomi varastoisi koko Internetin nykyisen tietomäärän verran bittejä. Ei myöskään ole syytä olettaa, että kyseisen strategian käsittelyyn olisi merkittäviä oikoteitä. Koska go-peli voidaan helposti sisällyttää osaksi reaalimaailman systeemejä, ovat nämä potentiaalisesti vähintään yhtä monimutkaisia. Vaikka meillä on ytimekäs staattinen määrittely "hyvälle go-pelille", olisi "totuutta" tämän toteutuksesta mahdotonta palauttaa jonkinlaiseksi pyhäksi kirjaksi tai kuolleeksi viisaudeksi - äärelliseksi merkkijonoksi, joka ei olisi edes kibitzoijan iskulause kosmisessa mittakaavassa. Ehkäpä onneksemme näihin kysymyksiin ei mikään mekaaninen systeemi voi myöskään tarkastaa vastauksiamme helposti.

Toisenlainen esimerkki on kivi-sakset-paperi-peli, jossa ei ole olemassa mekaanista voittostrategiaa. Tämä on helppo nähdä, sillä jos oletamme voittavan ohjelman A, voimme helposti päivittää tämän suuremmaksi/hitaammaksi ohjelmaksi A', joka ensin simuloi A:n vastauksen perustuen ohjelmien aikaisempaan äärelliseen syötteeseen ja vaihtaa sitten kiven paperiin, paperin saksiin ja sakset kiveen. Pseudosatunnaislukugeneraattori tai aikaisemman syötteen hyödyntäminen siemenlukuna ei myöskään auta, mikäli nämä voidaan mallintaa äärellisesti. Teoreettisessa tarkastelussa myös äärellinen salainen informaatio ei lopulta enää auta, kun peliä jatketaan tarpeeksi kauan. Jotta tällaista peliä voi pelata täydellisesti, täytyy käytössä olla syöte salaiseen rajattomaan informaatioon, jolloin siirto voidaan tehdä satunnaisesti. Pelaajan täytyy siis hyödyntää ulkopuolisen maailman monimutkaisuutta ja muuttua avoimeksi systeemiksi.

Vastaavasti korkean tason go-pelin strategiassa on tärkeää välttää joustamattomia suunnitelmia sekä "oma tyyliä", koska jos vastustaja on tietoinen tästä, voi tämä rakentaa tilanteita, joissa tietystä suunnitelmasta/tyylistä kiinnipitäminen tarkoittaisi lievän edun antamista. Myös taiteilijat voivat luoda laadukkaampia teoksia inspiraatiolla opportunistisesti, koska on todennäköisempää törmätä hyvään ajatukseen satunnaisesti laajemmasta joukosta ideoita kuin omasta persoonasta tai suunnitelmasta suoraan johdetut ajatukset ja rakentaa teos näiden ympärille. Samantapaisia rakenteita voidaan myös löytää muilta inhimillisen vuorovaikutuksen alueilta kuten taloudesta, jossa täytyy myös tasapainotella joustavuuden ja suunnitelmien välillä. Emme voi myöskään suunnitella lopputuloksia asettamalla suoraan näitä vastaavat päämäärät, vaan nämä syntyvät monien osapuolten välisen kompleksisten adaptiivisten pelien kautta. Yksilön menestys ei ole vain tämän ominaisuuksien funktio vaan on kytkeytynyt monimutkaisiin olioiden välisiin riippuvuuksiin koko pelissä. Esimerkiksi asiatasolla epärationaalinen ideoiden klusteroituminen aatteiksi saattaa olla järkevä strategia, kun tarkastellaan kokonaisuutta.

Elämä ei ole peli, mutta pelit ovat osa elämää ja esimerkit yllä osoittavat että jo yksinkertaiset tavoitteet johtavat monimutkaiseen, vuorovaikutteiseen ja kaoottiseen toimintaan, jossa yksilöiden rajat hämärtyvät. Ehkäpä tätä tarkoittaa egon kadottaminen erilaisissa pyrkimyksissä, sillä äärellistä ja itsenäistä kiinteää persoonaa voi ajatella tyyliksi, joka on ristiriidassa yksinkertaisten tavoitteiden kanssa. Staattiset egot, suunnitelmat ja oikeaoppisuuden ohjekirjat ovat rajallisia dynaamisen elämän jäsentämisessä jo yksinkertaisimmilla tavoitteilla. Ne voidaan mieltää normatiivisiksi tai osittaisiksi aspekteiksi, mutta ei perustavaa laatua oleviksi, kuten alla pohdiskellaan.


2.

Laajennamme nyt tarkastelun peleistä, joissa on selkeästi määritelty yksinkertainen tavoite, tilakoneisiin. Elämä-peli käy jälleen esimerkistä: samalla tapaa kuin hahmotamme Kulkurin liikkuvana identiteettinä monimutkaisen prosessin sijaan, voisimme hieman mielikuvitusta venyttäen kuvitella sille myös intention kulkea eteenpäin. Tämä olisi perustellumpaa, mikäli Kulkuri olisi hieman monimutkaisempi ja se osaisi esimerkiksi jatkaa matkaansa riippumatta tietyn tyyppisistä esteistä, sillä olisi sisäinen muistipaikka, joka määrittäisi kulkusuunnan ja se olisi tietoinen tästä aikomuksesta käsittelemällä sitä. Tästä vielä kehittyneempi versio olisi sellainen kone, joka pystyisi analysoimaan ympäristönsä ja laskemaan optimaalisen reitin kohti kulkusuuntaa. Konetta, jonka toiminta on optimoidun maaliorientoitunutta perustuen saatavilla olevaan informaatioon, voidaan sanoa rationaaliseksi. Esimerkiksi tällaisen koneen toteutus saattaisi käsitellä tavoitteitaan ortogonaalisesti ja modulaarisesti erillään algoritmeista ja mallista maailmalle sekä pyrkiä loogista koneistoa käyttäen valitsemaan toimintansa kriteerillä, joka maksimoi tavoitteiden todennäköisyyden. Yksittäisen tavoitetilan tai vision sijasta voidaan käyttää myös osittaista preferenssijärjestysrelaatiota asiantiloille, mikä sisältää myös erilaiset utiliteettifunktiot. Hyvä/paha ja oikea/väärä taas viittaavat enemmänkin toiminnan luokitteluun.

Kuitenkin koneet, joiden koko toiminta voidaan selittää rationaalisena, ovat vain häviävän pieni osajoukko kaikista mahdollisista koneista. Tilakone käyttäytyy deterministisesti kun tiedämme sen nykyisen tilan ja ympäristön syötteet, mutta emme voi puhua yleisesti edes preferenssijärjestysrelaatiosta vaan kyseessä on huomattavasti rikkaampi todellisuus! Esimerkiksi syklinen preferenssi voi olla näennäinen, jolloin konsistentti kokonaistavoite ei kohdistu ko. valinnan kohteisiin tai olion toiminta on kokonaan ortogonaalisen tarkoituksen käsitekehyksen ulkopuolella. Jonkin ulkopuolisen tavoitteen näkökulmasta voidaan tietenkin puhua olion tarkoituksenmukaisuudesta, mutta tällaiset tarkastelut, erityisesti kun niillä pyritään karakterisoimaan kohteita kattavasti tai niiden perustaltaan, ovat elämälle vihamielisiä. Esimerkiksi jos kone on kehittynyt evoluutiossa, on se adaptoitunut säilymään ympäristönsä osana, mutta yleisesti mitään yksinkertaista tavoitetta tai selitystä koneen toiminnalle ei voida antaa, koska sellaista ei ole. Lisäksi kone voi muuttua ja käyttää ympäristöä muistinsa jatkeena, jolloin edes koneen identiteetti ei ole selväpiirteinen.

Koska ihminen ei ole ainakaan tilakonetta yksinkertaisempi, pätee ylläoleva pohdiskelu sellaisenaan myös ihmisiin. Todellisuuden monimutkaisuutta kuvaa hyvin vaikkapa se, että ihmisessä elää tuhansia bakteerilajikkeita, joilla on yhteensä pari kertaluokkaa enemmän geneettistä informaatiota kuin ihmisellä itsellään. Olemme antaneet tunteille nimiä kuten kauneus ja rakkaus, mutta emme pysty määrittelemään näille modulaarista kielellistä sisältöä, vaikka taiteilija pystyykin niillä työskentelemään. Onnellisuus ei ole pelkästään mielihyväkeskuksen stimulointia tai tyytymistä kuten käy ilmi Eino Leinon runosta "Ikävöi, ihminen".

Kuten tunnistamme ja luomme mallin Kulkuri-hahmosta, vaikkemme tietäisi varsinaista Elämä-pelin mekaniikkaa, on intuitiivinen kuva itsestämme ja toisista samalla tapaa irrallaan toimintamme varsinaisista mekanismeista. Lisäksi arkiset kielelliset narratiivit perustuvat usein intuitioillemme. Aihiot näille hahmotuksille ovat geneettistä alkuperää, joten Kulkurin näkeminen jollain muulla tapaa vaatii aktiivista ponnistelua. Samalla tapaa liitämme luontaisesti objekteihin intentioita ja hahmotamme agentteja tietyn kehitysvaiheen jälkeen, koska tällainen ajattelu on osoittanut kelpoisuutensa evoluutiossa.

Esimerkiksi sosiaalinen toiminta rakentuu käsitykselle muiden ihmisten sisäisestä tilasta. Erityisesti kulttuurisille käsitteille tuntuvat pätevän monet samat lainalaisuudet kuin ohjelmistosuunnittelussa: käsitteiden yksinkertaisuus, ortogonaalisuus ja modulaarisuus mahdollistavat verkostovaikutuksina niiden yhdistelyn useammilla tavoilla viittaamatta lainkaan sanojen intuitiotason merkityksiin. Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi luonnollisiin kieliin upotettu logiikka. Samalla kuitenkin hukataan mahdollisuuksia kompleksisempiin käsitteisiin, joille olisi hankala muodostaa kieltä, mutta jotka saattaisivat mahdollistaa vähemmän vuotavan maailman kuvauksen ja erilaisia optimointeja. Näen tässä analogian Andrew Tanenbaumin ja Linus Torvaldsin klassiseen Usenet-väittelyyn mikrokernelin ja monoliittisen kernelin arkkitehtuureista ja huomattavaa on, että teoreettisista eduistaan huolimatta mikrokernelit eivät ole onnistuneet syrjäyttämään esimerkiksi Linuxia.

Uskoakseni juuri ylläolevista syistä (tyypillisesti evoluutioon liitetyillä narratiiveilla on hyvin heikko yhteys todellisuuteen) hahmotamme ihmisten toiminnan luonnollisesti ortogonaalisina tavoitteina. Yleisen hahmontunnistuksen voi myös helposti ajatella laajentuvan sumeaan luokitteluun, jossa voimme sanoa, että jokin olio kuuluu luokkaan tietyn asteisesti. Tästä ei ole pitkä matka erilaisten utiliteettien ja hyvän ja pahan käsitteisiin, kunhan vain annetaan hyvälle merkitys, että siihen kannattaa pyrkiä ja pahaa välttää. Nämä käsitekehykset ovat niin vahvasti juurtuneet ajatteluumme, että saattaa olla jopa hankala nähdä, että ne antavat vain yhden hyvin suppean käsitteellistyksen dynaamisen maailman ilmiöille! Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että juurikaan kyseenalaistamatta ajattelemme, että rationaalisuus on jotain hyvää ja toivottavaa. Tietenkin näin on, jos lähdemme reduktionistisesta oletuksesta, että meillä on jokin ortogonaalinen tavoite, mutta tämä on silti valtava yksinkertaistus ilmiöistä, joita voimme havaita tilakoneissa. Meiltä yksinkertaisesti vain puuttuu kieli tai jonkinlaiset erilaiset merkityssysteemit käsitellä näitä rationaalisuuden ulkopuolelle jääviä toimintamalleja. Tällaisia kielipelejä on kuitenkin helppo kuvitella, sillä voimme esimerkiksi puhua go-strategioista pelille ominaisella käsitteistöllä. Voimme tosin näissäkin tapauksissa soveltaa logiikan ydintä helposti aihealuekohtaiseen kielipeliin. On kuitenkin melko selvää, etteivät edes ihmiset varsinaiselta toiminnaltaan ole läheskään rationaalisia koneita ja toimintamme kattava ymmärtäminen kielen tasolla on lähes mahdoton tavoite. Meillä ei ole pistemäistä identiteettiä, joka pyrkisi kaikin keinoin kohti yksinkertaisia tavoitetiloja, kuin kulttuuristen narratiivien tasolla. Sanoisin, että tällainen top-down designin puute tiettyä tarkoitusta varten jopa erottaa elämän työkaluista. Tavoite, joka olisi mahdollista muotoilla yksinkertaisesti ja ortogonaalisesti, olisi kerta kaikkiaan liian joustamaton jo arkisiin yllättäviin tilanteisiin, joita ei voi ottaa huomioon suunnittelussa. Kuten Uki Kukkamäki toteaa Raid-sarjassa: "Tässä maailmassa on niin paljon muutakin kuin paremmuus."




Vaikka olettaisimme mekanistisen maailman, näkemys hyvän ja pahan tuolle puolen ei tarkoita ainoastaan näiden käsittelyä subjektiivisina vaan rajallisuutta kehyksen molemmin puolin:

   SISÄINEN: kiinnitetyt, dokumentoidut kulttuurin tason moraalisysteemit voivat koskea vain häviävän pientä osaa elämän potentiaalisesta monimutkaisuudesta

  ja

   ULKOINEN: yksittäiset käsitteellistykset, kuten ortogonaaliset tavoitteet ja näihin kohdistuvien pyrkimysten rationaalisuuden arviointi, utiliteetit, hyvä/paha, oikea/väärä tai vaikkapa kiinnitetyt preferenssien järjestysrelaatiot, saavat voimansa niiden abstraktiudesta ja modulaarisuudesta. Nämä ominaisuudet ovat välttämättömiä, jotta kyseiset käsitteet toimisivat kulttuurin tason lego-palikoina, mutta samalla redusoivat toimintamme kehykseen, joka ei anna oikeutta elämän monimuotoisuudelle.

On inhimillistä määrittää itseänsä tarkoitusten kautta ja tavoitella rahaa, parhautta, aistinautintoja, sisäistä rauhaa, onnellisuutta, totuutta, viisautta tms. varsin yksipuolisesti ainakin narratiiveissa kulttuurin tasolla. Kritiikkini ei kohdistu moraalikäsitteisiin aspekteina vaan lähinnä filosofisen ja uskonnollisen perustan hakemiseen ja kaikenkattaviin puhtaisiin tarkoituksiin, jotka kaventavat perspektiiviä. Kysymys elämän tarkoituksesta sisältää jo itsessään vahvoja oletuksia, jotka ylipäätään tekevät kysymyksestä mielekkään. Arvostelmat ovat osa monimutkaisempaa ja likaisempaa kytkeytynyttä todellisuutta minästä ja maailmasta, joka lopulta antaa ainoat monikäsitteiset merkitykset meille tärkeille kiinteänmittaisille merkkijonoille. Viisauden rakastajan soisi käyttävän käsitteitään ankkurin sijasta avoimina purjeina.

(2001 A Space Odyssey - ending)

Ulkoiset linkit tekstissä:

(John Tromp: Number of legal Go positions http://homepages.cwi.nl/~tromp/go/legal.html)
(Kohtaus elokuvasta Pi - Patterns/go board http://www.youtube.com/watch?v=BNOQUPmgbnY)

Biljoonan dollarin ostoslista vuodelta 2003

 

Valitse yksi, valitse viisaasti: 

○ 200 000 keskikokoista tutkimusprojektia
○ Terveydenhoitouudistuksen 10 vuoden kustannukset amerikkalaisille
○ 30 Espanjan suurnopeusjunasysteemiä
○ 666 Burj Khalifaa (maailman korkein rakennus)
○ 200 Olkiluoto-3:sta (sähköteholtaan suurin maailmassa)
○ 10 kansainvälistä avaruusasemaa (kallein rakennelma)
○ 100 LHC:tä
○ Omakotitalo ja Mersu 4 miljoonalle perheelle
○ 10 vuoden OECD-maiden kehitysavut
○ rokotuskamppanja, jolla voisi pelastaa miljoonia lapsia
○ lahjoa jokainen irakilainen 30000 dollarilla
○ 4 x Japanin 2011 maanjäristyksen ja tsunamin tuhojen korjaus
◉ Sotaretki Irakiin, >100 000 kuollutta

Irakin sodan on arvioitu maksavan yhdysvaltojen veronmaksajille 2,4 biljoonaa dollaria korkoineen vuoteen 2017 mennessä. Nämä luvut sisältävät esimerkiksi palkat Irakissa oleville työntekijöille, haavoittuneiden hoidon, jälleenrakennusta ja sotamateriaalin täydentämisen. Tähän summaan ei ole vielä laskettu loukkaantuneiden sotilaiden hoitoa kotimaassaan, jonka hinnaksi on verkossa näkynyt arvio 350-700 miljardia dollaria ja lisäksi muita epäsuoria kustannuksia on odotettavissa. Irakilaisia on kuollut sodan seurauksena tähän mennessä yli satatuhatta. Amerikkalaisia kuolleita on reilu neljä tuhatta sekä loukkaantuneita noin 32 tuhatta, joista 20% vakavia aivo- tai selkärankavaurioita. 30% sotilaista on vakavia mielenterveysongelmia 3-4 kuukautta kotiinpalaamisesta. Kyseessä on USA:n historian toiseksi kallein sota 2. maailmansodan jälkeen. Muiden konfliktiin osallistuneiden maiden kustannukset tulevat edellisten lukujen päälle ja erityisesti hinta Irakille tulee olemaan suuri, vaikkakin on mahdollista, että pitkällä tähtäimellä maan taloudellinen tilanne kohentuu merkittävästi Saddamin syrjäyttämisen seurauksena ja YK:n pakotteiden loppumisen myötä. Täytyy myös muistaa, että Saddamin alaisuudessa olisi mahdollisesti myös syntynyt ruumiita.

Tuntuu selvältä, ettei USA:n kansa voi tulla mitenkään suoraan saamaan sotaan upotettuja tähtitieteellisiä summia takaisin. On mahdotonta sanoa, mitä Saddam olisi saanut aikaan, ellei häntä olisi pysäytetty. Myös sodan pitkän tähtäimen vaikutuksien, mukaanlukien pelotevaikutteet jne., ennustaminen on erittäin vaikeaa verrattuna siihen, ettei oltaisi toimittu. Sodan räikeimpien vasta-argumenttien mukaan tärkeitä olivat tiettyjen valtaapitävien piirien liiketaloudelliset intressit ja kenties äänestäjien tunteellinen reaktio, mutta vaikka yksittäisille poliitikoille päätös olikin taloudellisesti kannattava, en kerta kaikkiaan suostu uskomaan, että näin suurista asioista päätettäisiin noin heppoisin perustein. Alkuperäiset arviot sodan hinnalle olivat myös huomattavasti alakanttiin, joten on mahdollista, että tapahtui massiivinen virhearvio. Ainoat edes potentiaalisesti järkevät syyt, jotka pikaisella pohdiskelulla keksin sodalle olivat:

a) Julkinen selitys joukkotuhoaseista oli merkittävin syy ja taustalla uskomus, että Saddamin käsissä ne olisivat päätyneet liian suurella todennäköisyydellä käyttöön, jota ei rajoita ydinasepelote, USA:a tai sen liittolaisia vastaan taikka sellaiseen käyttöön, joka voi aiheuttaa myöhemmin joukkotuhoaseiden käytön eskaloitumista. 

b) Irakin kehityksen strateginen merkitys lähi-idässä

Tällaisille asioille on melkeinpä mahdotonta laskea arvoa. Sodat kuitenkin myös ruokkivat uusia terroristeja ja vievät nopeasti termodynaamisesti peruuttamattomille teille, mistä syystä riskialueiden rauhanomainen stabilointi on ensisijaisen tärkeä tavoite pitkällä tähtäimellä. Tähän tietenkin pyritään nytkin yrittämällä viedä demokratiaa Irakiin, mutta kuinka hyvin tämä onnistuu paikallisessa kulttuurissa, on epäselvää.

Puhe "pahan akselista" oli ilmeisesti tarpeen sodan myymisessä massoille. Vaikka Saddam oli hirmuhallitsija, yleinen maailmanparannus ei kuitenkaan ollut päällimmäisenä sodan taustalla, mistä voi varmistua huomaamalla, että on niitä muitakin epäkohtia, joihin ei puututa vastaavalla tarmolla ja Saddamkin kiinnitti huomion itseensä vasta myöhemmillä toimillaan.

Olen kiinnostuksenkohteiltani rajoittunut ja esimerkiksi tästä aiheesta tiedän todennäköisesti vähemmän kuin kadunmies. Sodan hintalappu jäi kuitenkin kaivelemaan mieltä Wikipediaa lukiessani ja jos joku näitä kirjoituksia lukee, niin olisin kiinnostunut kuulemaan muiden näkemyksiä sodan oikeutuksesta ja päätöksenteosta tämän kokoluokan kysymyksissä.
 

Financial_cost_of_the_Iraq_War (wikipedia)

 

(Emiliana Torrini - Gun) 

 

Talvikylvö

Sanat laskeutuvat kirjaimien pisaroina
lapsettoman isän kylväessä.
Anna niiden soittaa myyttien koskettimia,
juurtua mielen kuoressa yksi yö,
kasvaa huomenna ikuisuuteen,
haarautua kulttuurin puussa.

(All The Pretty Little Horses + lyrics)

Yhtä tärkeää kuin se mikä on, on se, mikä puuttuu. Mistä tahansa asiasta voi kertoa tuhat tarinaa, joista jokainen on vain lepattava varjo tulkinnoista tavoittamatta kuun heijastusta öisellä hangella intuition kaistanleveydellä. Niin kuin sama bitti tietokoneen muistissa voi olla osa rakastavaisten viestiä tai pilke pelihahmon pikselisilmässä riippuen siitä, mitä sillä tehdään, ei napanuoraa havaitsijan, havaittavan ja ympäristön välillä voi katkaista.
 
Jokaisella ilmaisulla on aina sekä sisältö että syy, miksi se sanotaan ääneen. Monet ristiriidat johtuvat siitä, että yksi katsoo ensimmäistä ja toinen jälkimmäistä.

Maailma jakaa kortit, mielikuvitus luo ja järki tuhoaa - kaikkia tarvitaan, jotta syntyy timantteja. Rationaalisuus on sitä, että pelataan parhailla korteilla logiikan mosaiikin järjestäessä pakan.

Mies pyrkii aina nousemaan abstraktiotasoa ylemmäksi nähdäkseen pidemmälle. Harjoittelu, menetelmät ja työkalut ovat tämän ajattelun päätepiste: parempi viivytellä ja valmistautua mihin vain kuin sulkea ovia vaeltamalla väärään suuntaan. Tämä on asioiden hyvä järjestys ajassa, ajin idea.

Se, mitä nyt teet, onko se edes potentiaalisesti osa ratkaisua? Ajan virrassa pitää kauhoa eteenpäin, että pysyisi edes paikallaan. Paholaisen työ on helppo, koska ajan pyörä on hidas. Tämä on asioiden hyvä järjestys tilassa, muodon idea.

Kauniin naisen katse sulattaa filosofiat, tieteet ja taiteet, sillä se on yksi alkusyistä. Se on päättymättömän köyden pää, joka pelastaa tyhjyyden kuilulta.

Aiheutanko sen, että ihmiset esittävät aina samanlaista roolia minuun päin? Olenko rakentanut vankilan, joka on sisältä peilillä vuorattu? Mitä merkitystä on teoilla, joiden helminauhat eivät johda tulevaisuuden tietämättömille teille? Uusi tuttavuus voi olla murtuma muurissa.

Miksi kirjoitat noin paljon, jos jo tiedät ensimmäisen lauseen olevan hiekkaa, johon loput uppoaa? Sen sijaan valitse, opi ja rakenna jättiläisten harteilta jotain kestävää ja kasautuvaa. Todellinen tieto vaatii aina syvällistä perehtymistä, taito vuosien harjoittelua. Älä vaihda sielusi mittatikkua ihmelääkkeeseen, vaikka toreilla eroa ei huomattaisi. Sitä tarkoittaa kauppa paholaisen kanssa.

Hyvä kulttuuri on poikkeustila sekasorron keskellä - vaali sitä luomalla jotain puolustamisen arvoista.

Miehellä on suunnitelma ja se on hänen aarteensa.

Taiteilija voi vain laittaa omat assosiaationsa kankaalle ja kuorruttaa järjellä. Ammattilainen voi kyllä valita aiheensa, mutta tällöin hänen omintaan ovat keinot.

Kaikki on suhteellista, mutta ei sinun tahtosi alaisuudessa - kun puu kaatuu metsässä, kivi muistaa sen.

Kapitalismin tuolileikissä palkinnot jaetaan potenssilain mukaan musiikin loppuessa. Vaikka ihmisten ominaisuudet olisivat normaalijakautuneita, tämä on periaatteen tasolla odotusarvoisesti lähes reilua yhdestä näkökulmasta olettaen hyväntahtoiset pelaajat, koska ihmisten uhraukset pitää mitata äärellisen eliniän linssin läpi.

Täydellinen päivä rakennetaan ihmiselämässä. Typerykset näkevät vain lopputuloksen.

Hiljalleen koneet tekevät kaiken ihmistä tehokkaammin kulttuurin kuoriutuessa perhoseksi meistä. Ihmisellä on lopulta tarjota vain ihmisyytensä ja rahavirran suunta kertoo enää kenen leikkiä leikitään niukkojen resurssien ratkaistessa kuka on kenenkin kaa.

Sille, mille huomaa kuumeisimmin etsivän yön pikku tunteina rationalisointia, voi joskus antaa periksi. Joskus oman alitajuntansa kuuntelu on kuin vieraissa käyntiä. Oma identiteetti ei ole singulaarinen piste, mutta tämän tiedostaminen on tuskallista.

Ensin on aate ja sitten etsitään sille perusteluja, ensin tavoite ja siitä syntyy teksti kaikukammion lämmössä. Rakettikin saa vauhtinsa, koska ainetta purkautuu sokeasti vain yhteen suuntaan.

Kirjailijan pitää sitoa seuraava askel aikaisempien kokemusten moukariin, jotta sanat eivät jää ohuiksi. Tärkeimpiä asioita ei pysty purkamaan lopullisesti auki.

Nykyhetki muistaa menneisyyden ja siksi viattomuuteen ei voi palata.

Yksi on aina pienemmän puolella, toinen suuremman.

Parhaat miehet eivät viihdy toreilla keikaroimassa, vaan katkovat sosiaalisten verkkojen seitit ja lähtevät seilaamaan vapaille markkinoille, missä heidät mittaa vain objektiivisen todellisuuden kasvoton aallokko ja auringonpaiste. Narrien egojen riidellessä karkeuden keskellä viisas meloo hiljaa eteenpäin ja parhaimmillaan törmää sielunystävään täydellisen kunnioituksen vallitessa ja tyynen ulapan herkistäessä yksityiskohdat.

Tarinaa ei kerrota vain sanoilla, vaan se jatkuu tavoissa, liikkeissä, musiikissa, artefakteissa, perspektiivien jäävuorten vedenpäälisinä huippuina - siinä, kuinka valo heijastuu kuunylisinä kaarina taulun maalipinnasta.

Unelmoijien menestyksessä on suurempi hajonta kuin luovijoiden. Unelmoija ajattelee lankakerää, luovija leikkiä.

Pelko ja vallan ihannointi näyttäisivät kulkevan käsi kädessä.

Jokainen asia on tarpeeksi syvä, kun sitä tarkastelee lähempää, jokainen ihminen kokonainen maailma.

Perustelua "tämä päivä on poikkeus" ei voi käyttää joka päivä.

Sopivan rennosti, ettei nyt näytä siltä että tässä ihan yritetään. Sopivan laimeasti, ettei kukaan voi nauraa. Sopivan erikoisesti, ettei tarvitse kohdata taistelun ytimessä.

Kivi-sakset-paperi - extended edition

Velttoilija vedättää hiljaisen pakertajan,
rasisti lyö velttoilijan,
suvaitsevainen nokittaa rasistin,
kolumnisti kumoaa suvaitsevaisen,
eliitti tukahduttaa kolumnistin,
blogin pitäjä kaataa eliitin,
feministi vie blogin pitäjän,
trolli sivaltaa feministin,
kyynikko voittaa trollin,
romantikko sulattaa kyynikon,
tieteilijä nukuttaa romantikon,
asehullu pelottelee tieteilijän,
poliitikko vie maton alta asehullulta,
liikemies kukistaa poliitikon,
filosofi löylyttää liikemiehen,
urheilija ohittaa filosofin,
älymystö jekuttaa urheilijan,
matemaatikko kampittaa älymystön,
byrokraatti väsyttää matemaatikon,
taiteilija pehmittää byrokraatin,
kriitikko tyrmää taiteilijan,
julkkis torppaa kriitikon,
ihmettelijä nolaa julkkiksen,
tosikko jyrää ihmettelijän,
pelleilijä nujertaa tosikon,
vanhanaikainen hivuttaa pelleilijän,
nihilisti peittoaa vanhanaikaisen,
unelmoija pistää nihilistin pakettiin ja
hiljainen pakertaja tilttaa unelmoijan.

Tätä kirjoitusta voi käyttää jokerina ja
kommenttiosastoa ässänä, joka nollaa tämän kirjoituksen:

(Harry Belafonte & Odetta - There's A Hole In The Bucket . Slide show.)

Sananlaskuoppia sunnuntaille, aforismeja allekkain

Ismit ovat ymmärrettäviä ja juuri siksi eivät koko totuus. Tämä ei ole sama kuin, että asiat pitäisi jättää levälleen.

Lojaalisuus aatteelle perustuu laumaeläimen uskollisuuteen, identiteettiin, vaikka sen viekas verhoaa järjen kaapuun. Tästä syystä argumenttiin vastataan vihalla. Vain osoittamalla vahvimmuutensa saa laumasielun puolelleen.

Maailma etsii viestistäsi ravintoa omille tarkoitusperilleen.

Kun jokin ärsyttää, kysy miksi se osuu sinuun niin kovaa.

Ihminen haluaa puolustaa ylämaalla, omissa piireissään, kas kukaan ei ole siellä enemmän kotonaan.

Vieras on varovainen, kunnes tietää mihin rooliin ryhtyy kanssasi. Luottamus on edellytys kohtaamiselle. Laske aseesi!

Silmälappujaan huomaamattomalle rationaalisuus on puskutraktori.

Järki ilman intuitiota on tunnelissa haparointia, intuitio ilman järkeä kelluntaa meressä.

Tunteeton ihminen ei ole paholainen tai enkeli vaan kivi tai höyhen.

Kilpaile voitosta vain kun tosi on kyseessä. Sen sijaan yritä todella kasvaa auttamalla harjoitusvastustajiasi.

Vauhdin lisäksi muista suunta.

Järki on mainio rakennusteline. Ole kuitenkin kerran paradoksi - kaikki totuudet eivät ole suorakulmassa.

Ylpeys rationaalisuudestaan ei vielä tee ihmistä rationaaliseksi. Kavahda varmuutta, ellet ole pappi.

Ihmiset keksivät puolet ongelmistaan, jotta tuntisivat itsensä tärkeiksi.

"Aikuisuus" on vangin nimilappu.. joskus tosin tarpeellinen.

Tunteista tarkentuu vanhetessa rutiineja, näkymä maailmaan kaventuu putkeksi. Varo mille radoille jäät kiertämään.

X-isti: ihminen, joka pitää X:ää tärkeänä - irvileuka sanoisi, että se on parasta, mitä hänellä on tarjota.

Jokaisella perspektiivillä on sokea kulma, diagonaali.

Ei ole olemassa pelkkää objektia eikä pelkkää subjektia, ne kulkevat aina pareittain predikaatin liittämänä.

Mielen kyky itsepetokseen on lähes rajaton, katso vaikka ihmisiä. Oletko sinä poikkeustapaus?

Sanotaan, että vapaus on valtaa tehdä itseään koskevia päätöksiä. Neitsyys kussakin asiassa voidaan menettää vain kerran. Kumpi on siis vapaampi: se, joka kokeilee kaiken vai se, joka jättää tähän mahdollisuuden jäljelle?

Totuus on mahtava liittolainen.

Harjoittele, harjoittele! Ylitä ihanteesi!

"Sen mitä näet, saat myös pitää, etkä oo nähnyt vielä paljon mitää."

(eleni karaindrou - adagio)

Osta hyvä idea!

Wikipedian mukaan vuonna 2007 mainontaan kulutettiin maailmanlaajuisesti noin kuuden Suomen valtion budjetin verran rahaa (385 miljardia dollaria). Koska Internetin aikakaudella pelkkä tiedottaminen tuotteista ja niiden ominaisuuksista sekä erilaiset vertailut voidaan olettaa tapahtuvan halvalla eri reittejä, jää mainonnan tarkoitukseksi lähinnä kilpailla tuotteiden näkyvyydestä kilpailijoihin nähden johtaen samantapaiseen kisaan kuin viidakon kasvit kasvaessaan pituutta kohti valoa, vaikka kasvusta ei itsearvoista hyötyä olisikaan. Suuret panostukset osoittavat, että mainostus on tehokasta ja ihmisten päätöksiin voidaan vaikuttaa. Epäselväksi jää, muuttuvatko ihmisten mieltymykset kokonaisuudessaan vai johtaako mainonta vain epärationaaliseen suuntaan, kun hinta, laatu jne. muut tekijät on otettu huomioon ostopäätöksessä. Mielikuvamarkkinoinnin yleisyys viittaisi jälkimmäiseen, mutta jos kuluttaja esimerkiksi aidosti kuvittelee, että "Coca-Colaa juomalla saa kavereita" ja tulee tästä tyytyväiseksi, niin kenties tällä ei ole väliä. Tosin esim. huumeita pidetään yleisesti epätoivottavina, vaikka ne lisäisivät hyvänolontunnetta - ainakin muille epätoivottavina. Mainonta todennäköisesti myös vaikuttaa sosiaaliseen käyttäytymiseen, mikä näkyy esimerkiksi ihmisten tarpeessa liputtaa erilaisia ryhmiä. Toisaalta bulkkituotteiden suosio puhuisi vastakkaisen näkemyksen puolesta: ihmiset pystyvät ottamaan hinnan huomioon ja merkkituotteiden ostamisessa on kyse jonkinlaisesta kollektiivisesta identiteetin rakentamisesta. Tässä mielessä esimerkiksi sisällöntuotannon ja tuotesijoittelun rajat ovat häilyviä: itse tuote saattaa olla myytävän kokemuksen jatke. Lisäksi kalliin merkin voi ajatella eräänlaiseksi takuuksi laadusta "market for lemons"-tilanteessa: investointi merkkiin menisi hukkaan, mikäli kuluttaja pettyisi ja vaihtaisi merkkiä (tämä liittyy aikaisemmin esillä olleeseen "Napakymppi-paradoksiin": kun kehuu eksplisiittisesti itseään rehelliseksi on se kuin "panosten nostamista" - samalla tavalla poliisin vastustaminen on vakavampi rikos kuin satunnaisen kadunmiehen).

Suuren osan mainosrahoista voi varmaan olettaa virtaavan näkyvien pintojen vuokraan ja esimerkiksi urheilutapahtumien järjestämiseen, missä tapauksessa voidaan kai ajatella, että katselija maksaa tapahtuman kulut tuotteiden hinnoissa. Jos taas mainosten kokonaisbudjetista vaikka 15% oletetaan menevän mainosten tekemiseen ja yleiseen overheadiin, vastaa se pyöreästi miljoonaa miestyövuotta uurastusta vuodessa ja esim. jos arvioidaan silmämunasekunnin hinnaksi 1 sentti, puhutaan noin 6 miljoonan miestyövuoden mainostenkatselusta (tosin merkittävä osa tästä tosin tapahtuu rinnakkaisesti muulle toiminnalle eikä varsinaisesti kuluta aikaa). Lisäksi informaatiotulva lisää aivojen kuormitusta. Annetut luvut generoin tässä Stetson-Harrison-menetelmällä suuruusluokkien hahmottamiseksi.

Sosiaalisena älykkäänä eläimenä ihminen pystyy uudelleenohjelmoimaan toimintansa ulkopuolelta. Menestyvä toimintamalli vaihtuvissa ympäristöissä siirtyy kertaluokkia nopeammin kulttuurievoluutiona kuin biologisena, mistä syystä biologisella evoluutiolla ei oikeastaan ole enää edes juurikaan merkitystä ja muutenkin biologinen evoluutio veisi lähinnä kohti parempaa kulttuurista astiaa - aivan kuin kehitys erityislaitteista kohti tietokonetta, joka voidaan softalla saada helposti tekemään uusia asioita. Ympäristö evaluoi toimintamallit ja menestys on helpompi tunnistaa kuin rationaalisesti rakentaa tyhjästä, mikä selittänee jopa ihmisen uskonnollisuutta vangin dilemmojen lisäksi. Itse asiassa kun lähdin kirjoittamaan tätä tekstiä, tarkoitukseni oli mainosateistina rationaaliselta pohjalta lähteä kritisoimaan markkinoiden näkymätöntä kättä, mutta enemmän pohdittuani kysymys osoittautui paljon monisyisemmäksi. Joissakin asioissa sokea usko saattaa olla siis rationaalista ja rationaalisuus kaiken kattavana periaatteena uskonnollisuutta kuin 5-vuotissuunnitelma: tarkoitus on hyvä, mutta lopputulema välttämättä ei, kun taas uskonnollisuus, jossa seurataan esimerkkiä, synnyttää välillä toimivia rutiineja ja tapoja, mutta myös epäonnistumisia, jotka moderni yhteiskunta voi voimistaa katastrofeiksi. Markkinoiden "näkymätön käsi" saattaa jopa olla toimivuudessaan sidoksissa tähän sosiaaliseen älyyn, joka evaluoi ja valitsee kokonaisuuksia eikä suinkaan tarkastele ja optimoi yksittäisiä rahavirtoja erillisinä systeemeinä. Globalisaatio tosin on luonut sellaisen uuden ongelman, että markkinat ovat muuttuneet globaaleiksi, mutta muut sosiaaliset rakenteet eivät.

Hiljentykäämme siis teräväpiirtoisen porvarialttarin eteen kuulemaan jokapäiväinen saarnamme:

(SMOKE! SMOKE! SMOKE! (THAT CIGARETTE))

Lisähuomioita Naamakirjassa käydystä keskustelusta:

1. Se, että mainokset vaikuttavat ihmisten haluihin, tekee utiliteetin käsitteen hieman hankalaksi.


‎2. "Perustarpeet" on harhaanjohtava termi. Ihmisellä on evoluutiossa syntynyt tunteita, jotka ovat usein geneerisiä ja epämääräisiä, mikä mahdollistaa monenlaisten kulttuurien tarttumisen. Tietenkin jokin visuaalinen ärsyke esimerkiksi laukaisee seksuaalisen kiihottumisen jne., mutta tästä ei voi johtaa mitään yhteiskuntamuotoa. Hyväksynnäntarve on esimerkiksi täysin geneerinen ja lapsista kasvaa erilaisissa yhteisöissä erilaisten kulttuurien jäseniä (ja voivat myöhemmin omaksua mahdollisesti uusiakin kulttuureja). Itsemurhapommittajakin tai selibaatissa elävä munkki siis täyttävät näitä perustarpeita.

Jos sanotaan, että vaihtoehdot kapitalismille ovat huonompia, on tämä arvoväite, joka on suhteellinen omaan kulttuuriimme. Mitään moraalista tarvetta "täyttää perustarpeita" ei ole, mutta tietenkin tietyn tyyppiset kulttuuriset ohjelmat ovat paremmin yhteensopivia tunteidemme kanssa.

Itse pidän kulutuksesta ja uskoisin, että sitä voitaisiin saada paljon enemmän, jos nykyistä kapitalismia yritetään järkeistää joiltain osin, siksi kritiikki.


3. Syy, miksi kritisoin "perustarpeen" käsitettä (tai ainakin sitä terminä, riippuen miten se määritellään) on, että se viittaa mielestäni ainakin puhekielessä helposti kulttuurin tasolla käsitteellistykseen/narratiiviin ihmisen toiminnasta ja tarve viittaa tuoss abstraktiin käsitteeseen (, jolle ei tietenkään ole täsmällistä vastinetta reaalimaailmassa). Maslowilla saattaa olla tietenkin käsitteelle tarkka tekninen määrittely, mutta en ole tästä tietoinen.

Esimerkki: Suomenkielinen wikipedia esittelee tarvehierarkian pyramidina, josta löytyy vaikkapa "food" alimmalta tasolta. Tämäntasoinen määrittely jättää epäselväksi mitä tuolla oikeastaan tarkoitetaan. Väitteeni on, että tuo pitää ymmärtää "näläntunteena", joka on esimerkiksi kytköksissä vatsan täyttöasteeseen. Tämä tunne voi kuitenkin kadota esim. täyttämällä maha jollakin ei-ravitsevalla, nauttimalla huumeita jne. Tarpeen käsite taas on aika helppo myös ymmärtää tavalla, että "ihminen pyrkii täyttämään ravitsemuksen tarpeen", mutta tämä olisi väärin, koska tunne on "yksinkertaisempi" eikä hahmota, milloin se tarkoitus on täytetty, mikä sai ko. tunteen kehittymään evoluutiossa.


4. Ravinto nimenomaan on perustarve, mutta aivot eivät toimi tällaisten abstraktien selitysten pohjalta biologian tasolla.

Bond-elokuvissa 007 aina rikkoo kauhealla munkilla konnien mutkikkaat suunnitelmat ja hienot härvelit ja voittaa ylivoimaista vastustajaa vastaan pelkästään koska on hyvä. Täpärät tilanteet ovat tietenkin jännittäviä, mutta varsin epärealistisia. Esimerkiksi jos 50 jakson sarjassa päähenkilön tulisi olla vähintään 50% todennäköisyydellä elossa sarjaan lopussa, voisi yksittäisessä jaksossa olla vain esim. yksi vaaratilanne, josta jää n. 98.6% todennäköisyydellä henkiin eli lähinnä jotain "sormi oven väliin"-huippukohtia. Voiko tätä nyt sitten yleistää, mutta lienee jokin kulttuuriero, että esim. Hikaru no Go:ssa hyvä sen sijaan tuntuu voittavan, koska hyvä on vahvempi kuin paha.

(Eartha Kitt - I Want To Be Evil (Live Kaskad 1962))

Karpalla on asiaa

 

eli kuinka opin inhoamaan nettilehtien uutiskommenttipalstoja

(Ihmisten puolue - Nettikirjoittelu)

Moraalisella tyyliasteikollani aatekiihotus toimivassa demokratiassa jää helposti jonnekin bonus-korttien ja tupperware-kutsujen tuollepuolen. Se rikkoo äänetöntä sosiaalista sopimusta haastaen "luokkahuoneen möykkääjä"-kisaan, joka on negatiivissummainen kuin vuvuzelojen pauhu, sillä jonkun on kuitenkin pakko reagoida. Politiikkakin on vain jäännöksellisesti yhteisten asioiden hoitoa ja ensisijaisesti eturyhmien kauhun tasapainon ylläpitämistä rahanjaossa. Tästä syystä aatteiden sisällön voi parhaiten ymmärtää katsomalla niiden tekoja, kannattajia ja syntyhistoriaa ja ehkä viimeksi puheita kuuntelemalla.

Siunatussa hulluudessa vankikarkurilla oli vaikeuksia erottaa omaansa ja muiden omaansa. Tämä omistus-relaation ongelma ihmisten ja objektien välillä on myös keskeinen tärkeimmässä ideologisessa rintamalinjassa, oikeiston ja vasemmiston välillä. "Porvari" on oletetusti yhteiskunnan hyväosainen, joka saattaa rationalisoida omaa etuaan jotenkin siten, että historiallinen ketju tapahtumia, jotka tuottivat hänelle tai vanhemmilleen yksityisomaisuutta, oli lähes deterministinen lopputulos heidän valitsemistaan ylevistä tavoitteista ja paremmista ominaisuuksistaan: siksi heillä on moraalinen oikeus osuuteensa ja valtarakenne heijastaa suoraan hyvyyttä kuin jumal- ..evoluution säätämänä. Kukaan ei ole tietenkään kiistämässä karvattomien apinoiden tunnemaailmaa: ei toisen lelua ja riistaa saa viedä, vaikka se olisi minkä kokoinen ja saavutettu kuinka monimutkaisen yhteiskunnan tuloksena tahansa. Vahvalle kuuluu enemmän eikä myöskään pääomalla, hierarkisilla rakenteilla, suhteilla tai skaalaeduilla ole ollut merkitystä heidän suhteelliseen osuuteensa kansantalouden kasvavasta kakusta: elämän transaktiokustannukset ovat nolla. "Kommarit" taas liioitellen ajavat huonompiosaisten näkökulmaa, joka rationalisoi asemaansa jotenkin siten, että kurjistuminen jyrkentää tuloeroja korkeamman kertaluvun ilmiönä ja yksilöiden paikka tässä historiallisessa prosessissa on kuin arpajaisvoitosta kiinni. Massat eivät ole vastuussa mistään ja kukaan ei tarvi kannustimia: raha kasvaa puissa ja ongelmat ratkaistaan säätämällä laki, että kaikkien pitää päästä asumaan meren rannalle - kukaan ei ole toista parempi missään, jos oikein silmiin katsotaan ja pohjimmaiset vaistot ovat kateus ja sääli: heikkoja on jokaisen pakko auttaa. Kaikki eivät voi tosin elää tuilla ..niin kuin ei myöskään osingoilla, työlki ellää, mut markkinahäiriöllä rikastuu.. loppukädessä molemmat leirit tarvitsevat patukka-armeijaa ihannejärjestyksensä saavuttamiseen.

Näkisin, että ydinero oikeiston ja vasemmiston välillä kiteytyy juuri tulonsiirtoihin ja haluttuun hierarkian muotoon. Kysymys valtion omaisuuden määrästä ja kysymys vapaista markkinoista vs. suunnitelmatalous eivät ole ortogonaalisia oikeisto-vasemmisto-akselille, mutta silti pidemmälle riippumattomia kuin kapitalisti haluaa myöntää ja vasuri ymmärtää. Näiden pitäisi olla itsestäänselvyyksiä wanhoja jaarituksia ja käytännön politiikassa tasapaino on tietenkin jo saavutettu ongelmien ollessa hienosyisempiä, mutta luettuani jotain uutiskommentteja, joissa ei ollut edes perusymmärrystä käsitteistä, oli pakko päästellä höyryjä.. anteeksi lukijoille. Nyt kun olen ärsyttänyt kaikkia tasapuolisesti ja muutenkin poliitiikasta puhumisesta tuli likainen olo, niin vaikka BKT ei tästä kasva, ajan hengessä ostan itseltäni palvelun ja suihkuttelen itseni.

(Juice Leskinen - Toisinajattelija)

Kuulin tänään pikku-ukon jyrisevän, mutta näiltä ääniltä ei suojauduta foliohatulla vaan salamansieppaimella. Pään ulkopuolelta syntyvän äänen aiheuttaa sähköpurkaus ilmassa ja pään sisäpuolisia ääniä voidaan kenties hoitaa pienemmillä sähköshokeilla. Ja totta vie ne aivotkin toimivat sähkökemiallisesti, mutta ennen kuin olemme sähköistäneet itsemme kokonaan, on luonnonkin ääniä tärkeää kuunnella.

(NARA ~ E.S.Posthumus (live nature video))

Tiedon valtatiet vievät Roomaan

Helsinki on arkkitehtuurissa, harrastemahdollisuuksissa, yrityksissä, tapahtumissa, erikoisliikkeissä, ravintoloissa jne. mitattuna Suomen kaupungeista omassa luokassaan. Vasta tänne muutettuani havahduin, kuinka monet uutiset koskettavat pääkaupunkiseutua ja vaikkapa Tapiolan keskustassa näkyy usein julkkiksia. Pidän merestä ja rantakaupungeissa tuntuu myös olevan jokin oma viriili tunnelmansa. Kääntöpuolena on sitten kaikista ihmiskeskittymistä tutut hajut, pakokaasut ja pidemmät välimatkat. Esimerkiksi pelkästään matka Otaniemestä Kumpulaan bussilla vie n. 45 minuuttia ja Espoo itsessäänkin on, sanoisinko amerikkalaistyylinen, kaupunki ilman varsinaista keskustaa laajoine, avoimine puistoalueineen. Pyörä olisi hyvä kulkuväline täällä, mutta onnistuin 2008 loppukesästä muuttaessani löytämään asunnon Tapiolan keskustasta, mistä on vain 24 minuutin kävelymatka työpaikalleni. Nykyinen yksiöni on hyvien kulkuyhteyksien päässä (15 minuuttia bussilla Kamppiin tai Leppävaaraan), mutta vuokra on suurempi kuin entisessä Hervannan kolmiossa. Paikallisesta eläinkunnasta uusia tuttavuuksia ovat mm. valkoposkihanhien haukkuvat laumat, joita saan välillä kyntää työmatkallani, mustarastaat, jotka eivät pahemmin näytä ihmistä säikkyvän, pitkänokkaiset vesilinnut, joiden nimeä en tiedä ja kaupungissa palloilevat fasaanit. Entisen ystäväpiirin lisäksi olen huomannut jääväni kaipaamaan maaston korkeuseroja, joita täällä rannikolla on niukemmin - esimerkiksi Pispalan- ja Pyynikinharjut olivat Tampereen kauneinta aluetta. Kaikki tämä ympäristön vaihtaminen on kuitenkin tehnyt jokapäiväisestä elämästä jotenkin kiinnostavampaa ja tykkäänkin tehdä viikonloppuisin pitkiä kävelylenkkejä eri kaupunginosissa tutkien paikkoja ja käydä esim. syömässä sushia kerran viikossa. Yleisesti ottaen olen aina mieluummin matkustanut ajatuksissani kuin fyysisesti, koska tällainen kontekstinvaihto vie helposti energiaa, mutta tuolloin kaipasin jonkinlaista ravistelua pysähtyneessä tilanteessani.

Minulla on aiemmin ollut jonkinasteinen alemmuuskompleksi Helsinkiä kohtaan, mitä on ollut edesauttamassa mm. sellaiset kokemukset kuten joskus täällä vuosia sitten käydessäni pankkiautomaatilla, kun sirukortti tipahti maahan tai sähläsin hieman normaalia kauemmin koneen edessä, jolloin jonossa takani seisoskellut mummelipari vain tuhahti "pyh, maalaisia!" :) Muutto tänne vapauttikin tietoisuuteni todo-listalta yhden muistipaikan lisää, kun ei tarvi tätäkään asiaa enää pohdiskella. Aina ajattelin, etten nyt ainakaan Hesaan muuta vaan nyt vähintään Tukholmaan, mutta kun Nokialla työskennellyt nuori proffa kertoi PSIRP EU-projektista, jossa kehitettiin tulevaisuuden Internet-teknologiaa perustuen publish/subscribe-periaatteeseen, en voinut lopulta vastustaa kiusausta lähteä pakertamaan väitöskirjaa pääkaupunkiseudulle. Palkka on HIIT:ssä pienempi kuin Nokialla ja vakituinen sopimus vaihtui määräaikaiseen, mutta työt tuntuvat huomattavasti merkityksellisemmältä ja sopivan suuruudenhulluilta luonteelleni. Tietyllä tapaa tavoitteet ovat nykyisessä työssäni lähellä sitä kommunikaatioalustaa, jota olin suunnittelemassa Mediaclickissä, mutta nyt ratkaisua kehitetään verkkokerrokselle eikä sovellustasolle. Data-keskeisessä kommunikaatiossa ikään kuin käännetään kontrollin suunta verrattuna nykyiseen viestinvälitykseen perustuvaan Internetiin, jossa lähettäjä lähettää viestin kohteelle, joka on identifioitu IP-osoitteella. Sen sijaan tilaaja ilmoittaa verkolle, että on kiinnostunut nimetystä datan palasta, minkä verkko sitten yrittää parhaansa mukaan toimittaa. Tämä lähestystapa voisi poistaa DDoS-hyökkäyksiin liittyvät ongelmat, koska satunnaiset tahot eivät voisi käyttää verkkosi resursseja, mutta mikä tärkeintä, verkko toimisi natiivisti multicastina, jossa suosittu sisältö tulisi läheisten reitittimien välimuistista sen sijaan, että tukkisi lähteen toistuvilla saman datan pyynnöillä. 

Hieman yllättäen näissä hommissa olisi hyötyä jatkuvasta matematiikasta, sillä pakettivälitteiset verkot perustuvat tilastolliseen pakettivirtojen limittämiseen samojen linkkien yli, jotta resurssit tulisivat tehokkaasti käytettyä. Tästä syystä lähettäjien tulee kontrolloida lähetysnopeuttaan hajautetulla algoritmilla tukkeumien välttämiseksi ja että verkon tarjoama utiliteetti maksimoituisi elastiselle liikenteelle. Tähän voidaan valita erilaisia reiluusmittoja, joista esimerkiksi max-min-reiluus pyrkii tarjoamaan kaikille tasaisesti kaistaa ja toinen ääripää, jossa maksimoidaan verkon kuljettaman datan määrää (mutta tätä harvoin käytetään, koska se usein tarkoittaisi, että jotkut käyttäjät eivät saisi lainkaan kaistaa). '97 Kellyn kehittämä algoritmi maksimoi käyttäjien aidosti konkaavien utiliteettifunktioiden summaa (tätä kutsutaan suhteelliseksi reiluudeksi, kun utiliteettifunktiot ovat logaritmisia lähetysnopeuteen nähden), mikä on sikäli kiinnostava, että se muodostaa tasapainon operaattorien voitonmaksimoinnin kanssa, kun oletetaan, että verkon mallinnetaan "hinnan-ottajina", jotka eivät yritä pelaamalla vaikuttaa hintaan (käytännössä tämä tarkoittaa, että "mummonmökkien" yhteydet ovat kalliimpia, koska ne käyttävät enemmän resursseja pakettien joutuessa kulkemaan useampien reitittimien läpi). Optimointiteorian lisäksi myös säätöteoriaa tarvitaan, koska näiden algoritmien tarvitsemat kytketyt kontrollisilmukat voivat helposti alkaa oskiloimaan ja olisi tärkeää pystyä todistamaan, että käytetty järjestelmä on stabiili. Tällä hetkellä pohdin interdomain-reititystä ja topologianhallintaa, joka on myös pitkälti peliteoriaa hipova aihe sillä Internet koostuu tosiallisesti noin 30000 itsenäisestä AS:stä (näistä operaattoreita on ~3000), joista kukin toteuttaa omaa politiikkaansa omilla vaikuttimillaan. Toisin kuin moni luulee, interdomain-reitityksessä ei ole kyse jostain lyhyimmän reitin hakemisesta, vaan reitityspäätökset perustuvat esim. lähettäjän kustannusten minimointiin ja reitityspolitiikkoihin (jos nämä aiheet kiinnostavat, niin kannattaa katsoa esim. Braess:in paradoksi, joka pätee myös tieverkoille). Olen myös toteuttanut Pythonilla korkean tason Internetin laajuisen simulaation kehittämästämme rendezvous-järjestelmästä, joka on yksi komponentti arkkitehtuurissamme. Viime vuonna sain läpi ensimmäisen julkaisun ja kävin sen esittelemässä Roomassa konferenssissa, jossa oli myös alan veteraaneja kuten Van Jacobson esittelemässä samansuuntaisia visioita. Tänä vuonna saimme myös paperin läpi työkaverini Dmitrijn ja kumppaneiden kanssa arkkitehtuurimme turvallisuudesta.

Olen nyt käynyt läpi näissä kirjoituksissa elämäni vaiheet ja saavutukset pääpiirteissään ja tulevaisuuden tyhjä maalauskangas odottaa edessäni uusia siveltimenvetoja. Yleensä scifiä perustellaan sillä, että aiheita on helpompi käsitellä vapaasti etäisesti ja tällaiset henkilökohtaiset tarinat edustavat tietenkin täydellistä vastakohtaa. Tästä syystä olen yrittänyt pitäytyä faktoissa ja pyrkinyt välttämään omia tulkintojani, joilla tosin olisi voinut saada tarinasta elävämmän, mutta mahdollisuus loukata jotakuta tahtomattani olisi ollut liian suuri. Mitä näistä kirjoituksista sitten on jäänyt käteen? Kenties joku nuorempi lukija on saanut hieman lisää tiivistettyä elämänkokemusta, lihaa sananlaskujen ympärille, joita ei koskaan oikein tahdo ymmärtää ennen kuin ne tapahtuvat omalle kohdalle. Ehkä joku tuttu tai tuntematon voi lukea nämä ja saada näin sen toisen puolen tarinasta (, vaikka tiedämme ettei näistä kumpikaan olisi oikea :) ). Myös itseni on ollut mahdollista saada lisää suhteellisuudentajua joihinkin asioihin, joihin liittyy voimakkaita tunteita ja sokeita pisteitä ja näin itsetuntemus on kasvanut - on kuin olisi nähnyt itsensä hetkeksi ulkopuolelta. Joskus myöhäisillä kävelyretkillä kenenkään tulematta vastaan saatan pohtia jääneeni jonkun ihmisiä leireissään vankinaan pitävän kulttuurin näkymättömän käden ulkopuolelle - vai olenko vain perinyt isoisäni erakkoluonteen ja tiedostamatta välttelen ihmiskontaktia? En halua valokeilaan, vaan mieluummin juonia taustalla - tärkeämpää olisi jättää jokin kädenjälki tähän maailmaan. Toinen asia, jonka olen oppinut on, että ihminen hidastuu ja rutinoituu vanhetessaan vähitellen löytäen uomansa. 

Verkkopuolella puhutaan protokollapinon "vyötäröstä" (esim. IP-protokolla), joka liittää useita päällä olevia applikaatioita ja useita mahdollisia allaolevia toteutusteknologioita yhteen. Todellisuuden kudoksessa kuitenkin jokainen yksilö muodostaa tällaisen tapahtumakartion hilarakenteessa, jossa menneisyyden riippuvuudet rakentavat kuka ja missä olet juuri nyt ja toimillasi taas vaikutat muiden ihmisten tulevaisuuteen kohtaloiden näin risteillessä. Toisaalta ihmiselämä on niin suuri, ettei tällainen tarina yhdestä näkökulmasta anna sille oikeutta - kuinka siis mikään sloganiksi puettu "viisauskaan" voisi! Tarinan voi kertoa jälkikäteen, mutta kaikki ei aina mene käsikirjoituksen mukaan. Toisaalta yksilö on niin pieni, että kaikki merkittävät asiat saavutetaan yhteistyöllä: autiolle saarelle laitettu einstein ei oppisi hyväksi gonpelaajaksi itsekseen. Olemme viime kädessä riippuvaisia toisistamme ja kallein kaikista resursseista kunkin unelmien rakentamiselle on aika, jonka tiimalasi vääjäämättömästi valuttaa informaation lopulta entropiaksi.

Koska tämä äityi näin filosofiseksi, niin tässä vähän käytännöllisempiä ohjeita, jos joku tutuista haluaa seurata perässä tänne Hesaan. 
(Lapinlahden Linnut: Ohje landelle (1990))

(Leningrad Cowboys - Those Were The Days)

Keskiyön uutiskatsaus

Öljy-yhtiö BP torjuu vaatimukset leikata osinkoja, Israel vannoo pysäyttävänsä Gazaan matkaavan avustuslaivan, Lyijymyrkytys tappanut yli sata lasta Nigeriassa, Naisen sieppaus ja raiskaus toi kolme vuotta vankeutta..

..tähän päätämme avaruushupailun "karvattomien apinoiden planeetalla sattuu ja tapahtuu". Seuraavaksi voimme tuudittautua kauniisiin uniin kuuntelemalla jotain hieman vakavampaa:

(Galaxy Song)

Rivien välistä

Kaikki ei-triviaalit reaalimaailman ongelmat ovat niin monimutkaisia, ettei aukoton looginen argumentaatio ole mahdollista ilman yksinkertaistavia oletuksia tai epätyydyttäviä johtopäätöksiä ja vastakkaisia kantoja voidaan perustella pintatasolla loputtomiin (lisäksi pitää vielä ainakin erottaa asiaväittelyt arvokysymyksistä, joista ei kannata tiettyä pistettä enempää väitellä). Sisäinen mallimme, intuitiomme, johon vilpittömässä asiaväittelyssä perustamme näkökantamme argumenttiin, on rikkaampi kuin mitä pystymme kieleksi nopeasti projisoimaan ja lisäksi kommunikaatiossa on aina väärinymmärryksen vaara, koska mallit ovat erilaisia erityisesti toisiaan tuntemattomilla väittelijöillä. Ihmiset osaavat ottaa tämän huomioon puheessa ja muuttavat puheen sisältöä riippuen oletuksista kuulijan sisäisestä tilasta. Esimerkiksi tyypillisesti toisen mallin oletetaan kumuloituvat puheen ohjelmoimana ja samoja asiasisältöjä ei toisteta samalle kuulijalle, vaan välitetään delta-paketteja jo kerrotun kontekstin päälle. Mitä epätodennäköisemmäksi väite oletetaan, ts. mitä enemmän väitteen ajatellaan sisältävän informaatiota kuulijalle, sitä enemmän sitä tulisi korostaa esimerkiksi liioittelemalla, mikä toimii eräänlaisena virheenkorjausprotokollana puheessa sillä liioittelu vahingossa olisi epätodennäköistä. Parhaimmillaan väite tekee ilmeiseksi jonkun ristiriidan vastapuolen mallin perusrakenteissa, mikä lopulta saa virheellisen käsityksen sulamaan kuin itsestään (jos toinen on valmis vastaanottamaan). Tietenkin tämä oletettu yllättävyys on jatkumo erilaisia väitteitä trivialiteeteista shokkiuutisiin (ja yllättävyys on toki vain yksi kriteeri sanottavan valinnalle, muita ovat mm. oletettu relevanssi ja impakti, tyyli, tunteiden signalointi jne.). Tehokasta kielenkäyttöä voisikin tässä leikkisästi verrata eräänlaiseksi bezier-käyrän ohjauspisteiden valinnaksi, joka pitää viedä hieman överiksi, jotta saisi pienen kosketuspinnan toisen sisäiseen malliin (jonkun tutkimuksen mukaan ihmiset tunnistavat kasvot nopeammin karikatyyripiirroksesta kuin valokuvasta, mikä saattaa liittyä tähän) - joka tapauksessa kyse ei ole vain robottimaisesta tosien asiaväitteiden listaamisesta ja toimiva keskustelu vaatii hyväntahtoista tulkintaa (ehkä jonkinlainen mahdollisten vastausten ennakointi ja keskustelun pelipuun alitajuinen läpikäynti kuvaisi vielä paremmin sitä dynamiikkaa, josta lopullinen ääneen lausuttu puhe on vain jäävuoren huippu). Aidon, asiantilojen ymmärtämiseen pyrkivän argumentaation pohjimmainen tarkoitus onkin horjuttaa toisen tai oma intuitio mahdollisimman vähällä puheella eikä logiikan koreografian kankea suoritus tai pelkkään voittoon pyrkivä halpahintainen lakimiesretoriikka, joka on aina biasoitunut helposti selitettäviin näkökulmiin.

(Marx Brothers Mirror Scene)

Lisähuomioita kirjoituksen herättämän keskustelun pohjalta:

Tarkoitin tuossa sitä, että luonnollinen kieli ja logiikka elävät mielessä hyvin korkeilla abstraktiotasoilla eivätkä vastaa edes suurelta osin tiedostamattoman intuitiomme kompleksisuutta saati reaalimaailmaa. Ajattelen tuota tietoista osaa toiminnastamme vain eräänlaisena jäävuoren huippuna: esimerkiksi näkökenttämme näyttää juohevalta 2d/3d-avaruudelta emmekä ole lainkaan tietoisia siitä koneistosta, joka aivoissa luo tuon metriikan - eivät aivot itsestään tiedä esim. että tietyn sauvasolun signaali on toisen vieressä vaan jo tuo järjestys vaatii merkittävää prosessointia ennen kuin päästään tietoiselle tasolle. Vastaavasti emme ole suoraan tietoisia siitä prosessista, joka lopulta tuottaa puhetta jne. Eli looginen päättely tasolla "kaikki paloautot ovat punaisia" on niin yksinkertaista, että tiedämme jo intuitiivisestikin, ettei se voi vastata sisäistä malliamme saatika reaalimaailmaa. Sisäinen mallimme ei myöskään ole mitenkään siististi järjestetty ja se on subjektiivinen. Sitä olisi vaikea käsitteellistää sellaisilla esteettisillä kriteereillä, joita liitämme usein matematiikkaan. Jos kysytään, miten vaikka määrittelisi käsitteen "talo", voisi ruveta luettelemaan kaikenlaisia ehtoja "talossa on ovi" jne., mutta ei näistä tule ikinä täsmällistä ja tyydyttävää kielen tasolla olevaa formulointia, sillä se olisi liian monimutkainen hallittavaksi (talo on sentään vielä ihmisen rakentama artefakti, joista osaan voidaan esittää hyviä määrittelyitä.. esimerkiksi "pankkitili" on tarpeeksi abstrakti käsite, jotta se on helppo toteuttaa esimerkiksi tietokoneohjelmana, mutta ongelmiin törmätään erityisesti, kun käsitteellä on jonkinlainen rajapinta todellisuuteen).

Duaalisuus näkyy tässä siten, että voimme puhua noista eksistentiaalikvantifioiduista malleista kielelle/coalgebroista/aisti-lihasrajapinnasta maailmaan (ulkomaailmaan viittava kieli saa ikään kuin greatest fixed point-semantiikan rekursiiviselle tyypille, eksistentiaalikvantifiointia voi intuitiivisesti ajatella mallin/informaation "piilottamisena") ja kun piilotamme maailman tilan, on sekä sisäinen mallimme että kielen tasolla olevat formuloinnit "liian vahvoja oletuksia" todellisuudesta ja näin voimme sitten tehdä näillä yksinkertaistuksilla jotain intuition tai kielen tasoilla. Tuo käsite "talo" on hyvä esimerkki tästä: se, että emme pysty hahmottamaan jokaista atomia fyysisessä talossa, on esimerkki abstraktiosta intuitiomme tasolla ja se, että emme pysty kielellisesti määrittelemään intuitiotamme talosta, on abstraktiosuhde kielestä (nuo malliteorian mallit kielelle eivät siis vastaa sitä alla olevaa todellisuutta, joka vuotaa abstraktiosta) sisäiseen malliimme, jonka voi todennäköisesti ajatella sisältävän jonkinlaisen kompleksisen funktion, joka palauttaa "tosi", kun kutsuisimme jotain fyysistä rakennelmaa taloksi ja "epätosi" muussa tapauksessa. 

Jos tarkastelemme taas toista ääripäätä eli sitä, että käytämme "liian heikkoja oletuksia" ja kuljetamme argumenttia mahdollisimman pitkälle kielen tasolla, saamme eräänlaisen algebran, jonka kaikkia seurauksia emme pysty ymmärtämään. Fysiikan lakien formulointi on hyvä esimerkki tällaisen mallin rajallisuudesta: Voimme kenties matemaattisella kaavalla kuvata tarkkaan, kuinka yksittäinen hiukkanen liikkuu tyhjiössä ja tässä ei välttämättä siis ole enää tuota "input abstraktiota" vaan se todella sisältää kaiken informaation fyysisen hiukkasen toiminnasta niiden muuttujien, joita voimme mitata, osalta. Ongelmaksi tässä tulee se, että emme käytännössä tee mitään tällaisella teorialla, koska olisi aivan liian työlästä yrittää esimerkiksi selittää fysiikan laeista lähtien, miksi vappuna juodaan simaa ja tätä tarkoitin noilla "epätyydyttävillä johtopäätöksillä".

Aivot ovat lopulta varsin joustavat näissä ja käytämme intuitiossamme juohevasti monentasoisia "sumeita" abstraktioita yhtä aikaa ja pystymme rakentamaan kokonaisuuksia yksittäisistä ja erillisistä aspekteista/propositioista/yhteyksistä, joita sitten kielellä on niin helppo esittää. Logiikka/matematiikka ovat toki hyödyllisiä systeemejä ja erityisesti ne mahdollistavat oletusten eksplikoinnin ja terävän reunan piirtämisen täsmällisen päättelyn ja "ulkopuolen" välille ja mallin asteittaisen tarkentamisen/laajentamisen erillisinä saarekkeina kuten yllä esitit. Tarkoitukseni oli tässä kirjoituksessa lähinnä luonnehtia reaalimaailman ja intuitiomme monimutkaisuutta suhteessa tiukan loogiseen argumentaatioon.

 
2. kommentti:

Tarkoitin tuolla talo-esimerkillä sitä, että aivojemme mekanismi (intuitio) tietää lähes välittömästi, mitä kutsumme taloksi tai missä yhteyksissä sitä on validia käyttää ja tämän toiminnallisuuden toteuttaminen tarvitsee merkittävää koneistoa, josta emme ole tietoisia. Tämä koneisto on niin monimutkainen/sotkuinen (ja reaalimaailma vielä monimutkaisempi), ettemme mitenkään voi käsitellä niitä kielen tasolla ilman merkittävää abstraktiota: meillä on vain osoitin "talo" noihin rakenteisiin ja keskustelua tuottavia rutiineja jne.

Formaali looginen päättely edellyttäisi joukkoa eksplisiittisiä oletuksia kielen tasolla tyyliin "kaikissa taloissa on ovi" ja "ovesta voi mennä sisään", josta voimme sitten päätellä "kaikkiin taloihin voi mennä sisään" jne. Halusin vain yllä ilmaista tällaisen "aukottoman päättelyn" äärimmäisen rajallisuuden todellisuuden ymmärtämisessä, sillä nämä oletukset ovat aina aivan liian vahvoja (kun ei puhuta fysiikasta tms.). Esimerkiksi jostain talosta voi puuttua katto, joten onko oikein puhua sisäpuolesta tai jostain, mitä kutsumme taloksi, voikin sitten puuttua ovi jne. Jos valitsemme joukon oletuksia, vastaa näitä sitten erilaiset mallit, joista formaali päättelymme puhuu, mutta nämä mallit eivät vastaa todellisuutta.

En siis kritisoi tässä argumentoinnin hyödyllisyyttä ylipäätään enkä edes väitä, että kukaan oikeasti yrittäisi normaalissa keskustelussa noudattaa tuollaisia matemaattisia askeleita joka kohdassa varmoista lähtökohdista (silloin täytyisi käytännössä pysyä hiljaa :) ), vaan ainoastaan haluan sanoa, että logiikka on vain yksi työkalu normaalissa argumentaatiossa (toisin kuin matematiikassa) ja sen tarkoitus kielenkäytössä on enemmänkin yrittää vaikuttaa toisen intuitioon kuin esittää matemaattinen todistus. Siinä olet toki oikeassa, että jos pystyy osoittamaan ristiriidan toisen mallissa tai päättelyssä, voi tämä nopeasti tuhota osia tästä mallista ja tässä mielessä logiikalla on keskeinen rooli väittelyssä.

 
3. kommentti:

Ehkä lievä näkemysero on kulttuurin merkityksessä suhteessa aivojen biologisiin mekanismeihin, joille laitan hieman enemmän painoa. Biologinen koneisto siellä taustalla sitten vielä jakautuu geeneihin koodattuihin rutiineihin/kypsymiseen vastakohtana oppimiselle, josta siitäkin osa on ei-kulttuurillista hahmontunnistusta ja toimintaohjeita - ajattele esim. vastasyntynyt tunnistaa silmät näkökentästä, ja osa on sitten puhtaasti kulttuurin ohjelmoitumaa. Kieli on sitten vain osa kulttuuria, jolla voi abstraktisti välittää noita uusia rakenteita aivoihin esim. asioista, jotka eivät ole juuri läsnä tai ovata abstrakteja. Oma näkemykseni on, että nuo kielen välittämät ohjelmat "suodattuvat" monimutkaisen tulkintakoneiston läpi ennen kuin ne integroidaan osaksi intuitiota ja esimerkiksi eri ihmiset vovat hahmottaa samoja asioita aivan eri tavalla riippuen oppimishistoriasta (katso esim. video "Feynman 'Fun to Imagine' 11: Ways of Thinking (Part One of Two) "). Paljon toiminnastamme on myös kypsymisreaktiota kuten vaikkapa kävely (, joka vaatii avaruudellista hahmottamista), esimerkiksi monet muut nisäkkäät osaavat pomppia metsässä suoraan kohdusta tulon jälkeen. Ajattelen siis tuota kulttuurinkin oppimista eräänlaiseksi "osmoosiksi", jossa läsnäolevat kielen patternit tunnistetaan, rinnastetaan sisäiseen malliin ja mahdollisesti luodaan uusia yhteyksiä. Ihminen oppii myös ilman interaktiota muiden kanssa pohdiskellessaan yksin asioita tai vaikkapa herätessään unesta oivaltaa jonkun jutun. Kulttuuri ja biologia sisältävät vielä korkeamman kertaluvun patterneja, jotka tekevät asiasta entistä mutkikkaamman. Esimerkiksi, jos minulle on opetettu lapsena "kirjoja lukemalla oppii" ja omaksun tämän toimintamallin, niin se mitä varsinaisesti sitten opin noista kirjoista ei liity enää tuohon alkuperäiseen toimintaohjeeseen, joka jättää parametriksi, mitä kirjoja pitäisi lukea. Tai se, että pelaan 1000 go-peliä ja opin hahmottamaan hyviä muotoja tai pyörittelen mielessäni kappaleita ja opin avaruudellista hahmotusta. Tikanheittäjä ei opi tikanheiton teoriasta, kuinka tikka heitetään tauluun :)

(Beethoven - Egmont Overture)

 

A Serious Man - 4.5/5 tähteä

Coen-veljesten viime vuoden elokuva jatkaa samalla vakavalla linjalla kuin "No country for old men" ja onkin huomattavasti parempi kuin epäonnistunut välityö "Burn after reading". Päähenkilönä fysiikan professori Larry Gopnik, joka opettaa päivätöikseen kvanttimekaniikan satunnaisuutta ja samalla ympäröivä maailma kaatuu hänen päälleen vailla merkitystä. Tukipilareiksi todellisuuden sekasortoon tarjotaan matematiikan kaavoja, modernia yhteiskuntaa lakimiehineen ja pitkää juutalaista perinnettä ja elokuvan avainkohtauksessa tehdään selväksi ohjaajien näkökulma näiden tärkeysjärjestykseen.

Taidanpa mennä vielä hieman yöhön kävelemään, katselemaan tähtitaivasta ja makustelemaan leffan jälkiajatuksia..

..Itse asiassa koko leffa oli eräänlainen versio Schrödingerin kissan ongelmasta - nerokasta! Tulee mieleen hieman Altmanin "The Player", joka on taas elokuvamuodossa valehtelijan paradoksi. Fysiikasta/matematiikasta saa hyviä leffoja :)

(A Serious Man - Official Trailer)

 

Kommentti:

Siitä pudotin puoli tähteä, ettei tuo muodoltaan ollut aivan samalla tasolla kuin idea. Jatkuvana teemana oli siis eräänlainen epämääräisyys ja sitä korostettiin, että Gopnik ei "ollut tehnyt mitään". Bar mizvah-kohtauksessa Danny tekee valintansa ja perheen ongelmat ikään kuin korjaantuvat epämääräisyyden tilasta. Larry sitten "avaa oman Schrödingerin laatikkonsa" lopussa pettämällä periaatteensa. Tietenkään analogia ei ole tarkka fyysikon näkökulmasta, mutta kyllä se omalla tavallaan ihan hyvin oli ilmaistu elokuvassa eli jumala ei näille tee itseään tietoiseksi ennen kuin testaa asiaa jollain moraalisella päätöksellä - tarinahan oli siis moderni versio Jobin kirjasta. Toinen näkökulma tulee sitten sitä kautta, että lakimiehen lasku aiheutti vain lisää ongelmia eikä varsinaisesti korjannut mitään (modernin yhteiskunnan kritiikki ja sen epäyhteensopivuus "lauman" kokoisten yhteisöjen kanssa - tätä teemaa on käsitelty mm. elokuvissa Kellopeliappelsiini ja Rankka päivä lisää), kun taas historiassa hioutunut bar mizvah-perinne symbolisella tasolla sai "kaiken toimimaan".

Vasen, vasen, vasen kaks kolme!

Solut muodostavat yksilön yksistä rakennuspiirrustuksista, mutta yksilöt ottavat rooleja strategisina toimijoina erilaisissa suuremmissa tilanteita rajaavissa säännönmukaisuuksissa jossain ympäristöissä ja osaa näistä tilanteista kutsutaan yhteisöiksi. Meillä voi esimerkiksi olla sosiaalinen rutiini, jolla asioimme vaikkapa kaupan kassan kanssa rooleissa "asiakas" ja "myyjä", mutta tämä on kenties liian väliaikainen "sosiaalinen hahmo", jotta se oikeuttaisi yhteisön nimilappuun. Peliteoria tutkii matemaattisilla välineillä sitä mutkikasta dynamiikkaa, joka liittyy näiden organisaatioiden muodostumiseen eri lähtökohdista. Peliteoria formaalina järjestelmänä on toki vain epäsuorasti yhteydessä reaalimaailman ilmiöihin, jotka tapahtuvat avoimessa systeemissä (tulokset riippuvat siitä, kuinka hyvin pelin formulointi vastaa maailmaa ja kuten jo aikaisemmista pohdiskeluista tiedämme, mitään "lopullista tarkkaa totuutta" ei kannata hakea avoimista systeemeistä yleisessä tilanteessa, ainoastaan mielenkiintoisia suhteellisia yhteyksiä).

Vangin dilemma, joka esiintyy useissa peleissä, tarkoittaa tilannetta, jossa Nash-tasapaino ei ole edes pareto-optimi puhumattakaan jostain yleisen hyvinvoinnin maksimoinnista eli toisin sanoen rationaalinen yksilöiden toiminta ei johda hyvään lopputulokseen näiden kannalta. (Kulttuuri-)evoluutio onkin tuottanut kaikenlaisia yksilöiden joillekin tavoitteille vastaisia kontrollimekanismeja ja moraalisia piirejä, jotka pystyttävät rangan tällaisia organisaatioita varten kuten mahdollisesti osittain häpeä, moraali, viha/kosto, tavat, merkit ja meemiklusterit, uskonnot, verot, lait jne., jotta vangin dilemma purkautuisi (ehkäpä sellaista henkilöä, jolle yhteisöön kuuluminen laskee utiliteettia siihen vertailukohtaan, että ko. kontrollimekanismia ei olisi, voisi kutsua jonkinlaiseksi "systeemin orjaksi"? ..reaalimaailmaan liittyvistä asioista on vaikea puhua mitenkään kovin ehdottomasti). Rikollinen on laajasti ymmärrettynä henkilö, joka rikkoo tällaista yhteisöä ylläpitävää kontrollimekanismia ja näin asettuu yhteisön ulkopuolelle. Tärkeää on myös muistaa, että yksilöiden utiliteettifunktiot voivat olla varsin monimutkaisia ja erityisesti niissä on suhteellinen status-komponentti ja ne voivat olla aika kaukana jostain sellaisesta, joka yksinkertaistaen mielletään itsekeskeisyydeksi (on toki selvää vielä nykypäivänä, että geenien selviämiselle edulliset toimintamallit vaikuttavat kehityksen derivaattaan, mutta tästä ei tietenkään voi vetää mitään deterministiä johtopäätöksiä toimintamalleistamme, sillä evoluutio löytää vain lokaaleja optimeja: esim. millaiset aivojen kehityspolut ovat fysikaalisesti mahdollisia - esimerkiksi "network effect" voi suurentaa pienenkin historiallisen eron kohti tiettyä lokaalia optimia jne.). Moninaisista tavoitteista johtuen yhteiskunnallisista asioista keskusteltaessa olisi lapsenomaisen ihanteellista, jos pystyttäisiin erottamaan selkeästi kunkin toimijan utiliteettifunktiot siitä toteutuksesta, joilla tavoitteisiin pyritään yhteisössä - ts. kaikilla olisi "puhtaat kortit pöydällä". Näitä teemoja on käsitelty laajemmin esim. Tiedemies-blogissa. 

Joskus (harvoin) leikittelen ajatuksella ohjelmistosuunnittelun periaatteiden soveltamisesta yhteiskunnan analysointiin tyyliin diktaattori on "single point of failure" jne. Edellä mainitut kontrollimekanismit voisi löyhästi nähdä analogisesti staattisen tyypityksen tehtävään ohjelmointikielissä tai ilmaisuvoiman ja teorian vahvuuden väliseen suhteeseen formaaleissa kielissä. Toisin sanoen, mitä enemmän yksilönvapauksia (ilmaisuvoimainen kieli), sitä vähemmän voimme tehdä oletuksia järjestelmästä ja päin vastoin. Tai kuten Pohjavirta aikoinaan selitti tilastomatematiikan valkoisena laatikkona vastakohtana monimutkaisemmille mustiin laatikkoihin perustuville malleille. Toisin sanoen standardit todennäköisyysjakaumat parilla parametrillä ovat liian yksinkertaisia malleja moniin reaalisiin ongelmiin, mutta niistä saa ulos paljon sellaista, mitä voi näyttää ihmisille. Esimerkiksi, jos yksityisaseet kielletään, voidaan kenties vähentää poliisien varustelua jne. En ota tässä kantaa siihen, mihin kohtaan tämä tasapaino pitäisi eri asioissa laittaa, mutta ehkäpä omaa näkemystäni voisi luonnehtia niin, että en usko yhteiskuntiin, joissa rikos on mahdotonta. Pitkällä aikajänteellä on mielenkiintoinen kysymys, onko teknologinen kehitys ristiriidassa yksilönvapauksien kanssa, nimittäin jos hallitsemme aina vain suurempia energiamääriä, niin kontrollimekanismien tulisi skaalautua näiden mahdollisuuksien mukana. Esimerkiksi ei olla kovin stabiililla pohjalla, jos lähikaupasta saa ostettua ydinpommin valmistusaineet :) Jo oman aikamme terroristi-iskut kuten lentokonekaappaukset ja pernaruttokirjeet eivät olisi mahdollisia ilman lentokoneiden ja postilaitoksen keksimistä tai suhteellisen pieni ihmisjoukko todennäköisesti saisi ydinkärjet liikkeelle.

(When Johnny Comes Marching Home)

Lisähuomioita:

Juu, nämä ovat mutkikkaita asioita ja käsitteet lisäksi vuotavat kuin seula, mikäli tutkittava kohde mielletään tässä ympäristöön upotetuksi toteutukseksi näille abstraktioille, joilla hahmotamme asiaa. Esimerkiksi yksilön, utiliteettifunktion ja pelien rajat ovat epämääräisiä ja eivät ole riippumattomia. On epäselvää voidaanko esimerkiksi sosiaalisuuden taustalla vaikuttavia tunteita kuten häpeä, miellyttämisenhalu tai toisilta oppiminen modularisoida mielekkäästi. En ole biologiaa lukenut, mutta luulen, että myös sillä puolella nämä asiat ovat vaikeita: samat geenit ovat eri yksilöillä, ympäristö muuttuu jne. Esimerkkinä yhteisöjen (laajasti ymmärrettynä) riippuvuuksista on vaikkapa avioliittoinstituutio: kerralla voi kuulua vain yhteen tällaiseen "yhteisöön", joista kenties yksilö yrittää valita parhaan mahdollisen rajallisella määrällä informaatiota (vaikka muutkin vaihtoehdot olisivat positiivisia verrattuna nollatilanteeseen) samalla optimoiden lukematonta määrää muita muuttujia kuten maine jne. Vastaavasti voidaan kysyä on mielekästä verrata johonkin "nollatilanteeseen", koska sen olettaminen, että tällainen nollatilanne voisi olla olemassa, voi olla epäyhteensopiva mallin muiden osien modulaarisuuden kanssa. Lisäksi yksilöt eivät edes ole ideaalisia rationaalisia toimijoita ja näillä on vain äärelliset resurssit käytössään päätöksien tekemikseksi. Historia voi myös vaikuttaa merkittävästi yhteisön kehitykseen: esimerkiksi monet diktatuurit pysyvät sellaisina vahvojen kontrollirakenteiden takia, vaikka enemmistö (tai jopa kaikki!) haluaisivat jotain muuta. Tähän liittyen varsin ärsyttävä piirre nykysysteemissämme on, että uusia lakeja säädetään hepposin perustein, eikä oteta täysin huomioon sitä, että näihin vaikuttaa kaikenlaisa hystereesi-ilmiöitä. Viimeinen rajoitus ymmärrykselle on se, että osa näistä hahmoista on luonteeltaan korkeampaa kertalukua. Sellaiset tavoitteet kuin uteliaisuus, miellyttämisenhalu, oikeustaju tai kategorinen imperatiivi eivät kiinnitä mitään tiettyä toimintamallia vaan ovat parametrisoituja näiden yli. Sama pätee sosiaalisiin metapeleihin ja liittoumiin, jotka voivat helposti irrottaa järjestelmän konkreettisista asiakysymyksistä. Kaiken tämän analyysin tarkoituksena on vain osoittaa näiden asioiden valtava monimutkaisuus. Abstrakti, pakkaava mallimme voi antaa vain "ylärajoja" sille mitä voi tapahtua, mutta toki maailmassa on myös vakaitakin ilmiöitä, joten rajoittamalla teorioidemme vaikutusaluetta voimme kyllä saada jotain lokaalia tietoa - muutenhan älystä ei olisi hyötyä alunperinkään!

Moniin arkkitehtuureihin (ja miksei siis yhteisöihinkin) pätee, että niiden tärkein yksittäinen ominaisuus on "evolvability". Eli toisin sanoen kiinnitetään jokin hyvin suppea luuranko muuttumattomimmista järjestelmän aspekteista ja annetaan kaiken muun joustaa vastauksena ympäristön paineelle. Tässä tunnustetaan, että emme pysty älyllä suunnitelemaan tiettyä mutkikkaampaa järjestelmää top-down: raha on hyvä esimerkki tällaisesta yksinkertaisesta periaatteesta, joka mahdollistaa rikkaan systeemin syntymisen sen ympärille. Tekniikan puolelta voisi käyttää esimerkkinä IP-protokollaa, joka mahdollisti Internetin syntymisen ja jousti kirjaviin tarpeisiin, joita kukaan ei osannut ennakoida etukäteen. Osittain tätä tarkoitin sillä, että mielestäni rikoksen pitäisi aina olla mahdollinen järjestelmässä: ilman kapinan mahdollisuutta voi systeemi jumiutua johonkin huonoon kehityspolkuun.

Utiliteettifunktiolla tarkoitin jotain hyvin yleistä kuten preferenssijärjestysrelaatiota potentiaalisille eri maailman tiloille (tämäntapaisissa luonnollisen kielen määrittelyissä pitää olla hyvin varovainen, sillä ne eivät ole aina matemaattisesti konsistentteja - tosin fyysikot tekevät tätä aivan samaa :) ) Kannattaa huomata, että tällainen utiliteetin määritelmä on subjektiivinen eikä sinänsä mahdolista vielä puhumista esimerkiksi hyvinvoinnista vaikkapa utiliteettien summana. Lisäksi utiliteetin käsite on ongelmallinen siinä suhteessa, että ihmisten preferenssit eivät ole vakioita ajan funktiona vaan riippuvat kokemuksista.

Olen huomannut, että status-komponentti utiliteettifunktiossa on monesti ihmisille vaikea hahmottaa arkipäättelyssä. Olkiukkona voisin käyttää kuviteltua argumenttia: "Miksi meillä on sosiaaliturva? Jos kerran haluat auttaa heikkoja, niin mikset vain anna rahaa hyväntekeväisyyteen itse?" Törmään tähän ajatuskulkuun todella usein eri yhteyksissä, mutta se on virheellinen, koska se implisiittisesti olettaa jotain sellaista, että henkilön utiliteetti on suoraan verrannollinen tälle jäävän rahan määrään tjsp. Toisin sanoen, jos vaikka utiliteettifunktio muodostuisi kolmesta summattavasta komponentista: a) itselle jäävä raha b) funktio ympärillä olevien köyhien määrästä ja c) omasta sijoituksesta ihmisten rikkausjärjestyksessä, voidaan nämä valita siten, että on loogista kannattaa sosiaaliturvaa, mutta ei silti maksaisi yksin omasta pussista samaa summaa.

Yksi lisänäkökulma etiikkakysymykseen on sellainen, että olen kuullut vastaväitteitä sellaiselle näkemykselle, että "vapaa tahto" tarkoittaisi yksinkertaisesti sitä, että voi toteuttaa omaa tahtoaan ilman ulkoisia rajoitteita. Nimittäin voitaisiin mahdollisesti ajatella, että meissä on kaikenlaisia evoluutiossa kauan sitten syntyneitä eläimellisiä vaistoja/tunteita, jotka ohjaavat toimintaamme, mutta (sosiaalinen?) tietoinen kontrolli on myöhemmin rakentunut näiden pohjakerrosten päälle kontrolloimaan välittömiä impulssejamme - toisin sanoen se olisi tietyssä mielessä aivon eri osien välinen yhteisö ja koordinoisi ristiriitaisia tuntemuksiamme. Tästä näkökulmasta vapaus voisi siis tarkoittaa jotain sellaista kuin kykyä vastustaa välittömiä halujaan.

En täysin hahmota sitä, mitä tarkoitetaan "voittajan" moraalin oikeudella. Siis yksilö voi vastustaa yhteisöä omasta näkökulmastaan ja argumentaatiolla voi sikäli olla merkitystä, että saa toiset ymmärtämään laajemmin toimiensa seuraukset jne. vaikka lopulta vahvimmat liittoumat vaikuttaisivat eniten lopputulokseen. Omassa ajattelussani moraalit ovat kuitenkin aina yksilöstä riippuvia ja mielivaltaisia rakennelmia samaan tapaan kuin ihmiset rakentavat oman identiteettinsä ja maailmassa voi olla aitoja ristiriitoja yksilöiden tavoitteiden välillä. Eino Leino ilmaisee asian paremmin runossaan "Kumpi on kauniimpi". Ymmärrän Humen giljotiinin hieman spesifimmin seuraavasti:
 

maailma --ymmärrys--> sisäinen malli --toiminta--> tavoite-maailma

eli maailmaa ymmärtäessämme katsomme ikään kuin menneisyyteen ja yritämme jäsentää sitä, mutta tulevaisuus on avoin ja meidän pitää yrittää rakentaa omilla toimillamme siitä sellainen kuin haluamme luovuutta käyttäen. Freudin strukturaalisen identiteetin teoria tarkentaa kuvan vielä siten, että toimintamme on egon tasapainoilua viettien id:n ja kulttuurin ohjelmoiman super-egon ("lauman ääni pään sisällä") tahtojen välillä ja erityisesti moraali voidaan nähdä jonkinlaisena systematisointina, jonka voi mahdollisesti pukea kulttuurin artefaktiksi, super-egollemme. Kannattaa myös huomata, että sen lisäksi, että moraali on subjektiivinen, monia keskusteluita sekoittaa se, että yksi assosioi identiteettinsä suurin piirtein id:ksi, toinen super-egoksi ja kolmas id+ego+super-ego-yhdistelmäksi. Tämä esimerkiksi vaikuttaa siihen, mitä tarkoitetaan "vapauden" käsitteellä. Lisäksi moraali voi olla jossain määrin tilannesidonnainen. Luulen myös, että ihmisillä on paljon laumaeläimen vaistoja ja voimme omaksua eri tilanteissa "laumanjohtajan" tai "seuraajan" psykologisen roolin. Tai kuten Nietzsche tulkitsi roomalaisten jumalia eräänlaisina ihanteina (tavoite-maailma), joista nämä sitten valitsivat ja yrittivät toteuttaa kyseistä ideaalia.

Kirjoituksessani määrittelin sanan "rikollinen" vain suhteelliseksi sille yhteisölle, jonka kontrollia se rikkoo enkä käyttänyt sanaa sen yleisessä merkityksessä.