Tarinaa ei kerrota vain sanoilla, vaan se jatkuu tavoissa, liikkeissä, musiikissa, artefakteissa, perspektiivien jäävuorten vedenpäälisinä huippuina - siinä, kuinka valo heijastuu kuunylisinä kaarina taulun maalipinnasta.
(Aki Kaurismaki - Hamlet liikemaailmassa_Hamlet_and_Ophelia)
sfnet.harrastus.elokuvat: Ison K:n elokuvat jatkavat Jerry Lewiksen elokuvien loistokasta perinnettä
1.6.2002 21:39
Esko Virta kirjoitti:
"Toistensa ohi tujottattavia puupökkelöitä mölisemässä järjettömiä asioita, saadessaan aikaan siis mielettömiä fiiliksiä sillai mielettömissä tilanteissa boheemien tyyppien jutuissa" -metodi puree edelleen ranskalaisten ja myös muutaman "kylttyrellin" tajuttomuuteen.
Toisaalta se on mielenkiintoinen tehokeino tuoda pinnalle roolihahmojen tunteita ja kirkastaa käsillä olevaa tilannetta. Ihmisten puheethan nyt yleensä ovat lähinnä arkisten faktojen vaihtoa, yhteenkuuluvuuden voimistamista, oman edun tavoittelua, epäsuoraa itsensä kehuskelua tai muuten vain joutavanpäiväistä sosiaalista ajanvietettä. Mikä näistä on elokuvan arvoista sisältöä ja miksi sitä pitäisi olla kaikissa elokuvissa?
5.1.2010 18:16 Naamakirjassa samasta teemasta (päivitetty 27.1.2011):
Musiikin kuuntelu voi olla hengenvaarallista, mutta sen esittäminen taas saattaa pelastaa henkesi. Linkkeinä kohtauspari Hitchcockin elokuvasta "Mies joka tiesi liikaa" (vuoden 1956 versio), jossa mestari näyttää kuinka tehdään 10 minuutin kohtaus puhdasta elokuvaa jatkuvalla musiikilla ilman dialogia. Lisäbonuksena Bernard Herrmann johtaa orkesteria. (SPOILERIVAROITUS: jos et ole nähnyt ko. elokuvaa, niin älä katso alla olevia pätkiä!)
sfnet.tiede.matematiikka: tekniikan opetuksen alasajo?
30.5.2002 16:14
Jyrki Havia kirjoitti:
Soveltamistaito on tärkeä. Kuulin eilen väitteen, jonka mukaan monet niistä, jotka ymmärtävät kunnolla algoritmeja, eivät ymmärräkään ohjelmointia riittävän hyvin. En tiedä onko asia näin, mutta on surkeaa jos on.
Kyllä tämnä käytännön kokemuksena tuntuu paikkaansa pitävän.
Mutta parempi muotoilu olisi ".. eivät välitä toteutuksen tehokkuudesta" (ts., ei katsota/ymmärretä/"haluta tietää" mitä se rutiini x, joka toteuttaa jonkin algoritmissä tarvittavan kohdan, sitten oikesti tekee ja kuinka tehokkaasti).
Tällainen väite voi jossain tapauksissa päteä perinteisemmän matemaattisen taustan omaavaan henkilöön, jolle ohjelmointi on tullut työnkuvaan myöhemmin ja tuntuu lähinnä välttämättömältä pahalta.
Epäilen, että väite on kuitenkin perätön niiden kohdalla, joilla on ohjelmointitausta, ja jotka ovat myöhemmin kiinnostuneet algoritmien jne. teoreettisesta puolesta. Kokemukseni perustuu lähinnä informaatio- ja matematiikka-olympialaisissa pärjänneiden ihmisten tuntemiseen ja voin vakuuttaa, että tuosta porukasta löytyvät myös huipputason käytännön toteuttajat, vaikka nämä ihmiset voidaankin laskea luokkaan "ymmärtävät kunnolla algoritmeja".
Toisaalta (tätä ehkä tarkoitit), kun nuoruuden kritiikitön into laantuu, voi teoreettisesti suuntautuneelle toistuva "opettele-typerä-rajapinta-x-joka-vanhenee-vuoden-päästä-ja-kirjoita-älyttömästi-yksinkertaista-koodia-mutta-silti-keskity-jatkuvasti-virheitä-välttääksesi"-työ alkaa käydä puisevaksi. Hankalat algoritmit ovat vain murto-osa isojen ohjemistojen kehittämisestä (niiden merkitys vähenee lähestyttäessä koodin kerroksissa loppukäyttäjää lähinnä olevia abstraktioita). Konetehon kasvaessa myös yhä useampi ohjelmointiongelma muuttuu algoritmisesta tai koodinviilauksellisesta näkökulmasta ylläpidettävyyteen, koodin tuottamisen helppouteen/hintaan, muunneltavuuteen, luettavuuteen jne.
Ohjelmistotieteen/tekniikan opetuksessa on toki huomioitava ei-ohjelmistoteknisiä asioita kuten järkevä työnjako, jos halutaan kehittää rationaalinen prosessi/organisaatio ohjelmistojen tuottamiseen. Tosin tätä ei kukaan kieltänytkään.
sfnet.keskustelu.uskonnottomuus: Tietokone vs. aivot ja rinnakkaisuus
11.4.2002 1:08
Henri Hansen kirjoitti:
En oikein tiedä mitä tällä tarkoitat. Jokainen ihminen voi havaita tietoisuutensa. Kone voidaan ohjelmoida tekemään samanlainen havainto.
Se, miksi Abloy-lukon (tai koneen) tietoisuuden vertaaminen ihmisen tietoisuuteen tuntuu monille liian paksulta, johtunee siitä, että ihmisen tietoisuus itsestään on melko epäsuoraa, monimutkaista ja kyvykästä. Yritän selitää tässä sitä, että esim. käsitteet "minä" ja "ihminen" sisältävät meille runsaasti valmiita tulkintoja. Nämä tulkinnat ovat eräänlaisia potentiaaleja - esim. shakinpelaaja tunnistaa pelitilanteesta monia mahdollisia siirtoketjuja, ideoita jne., jotka lopulta näkyvät vain yhtenä siirtona laudalla, mutta sivustakatsojan olisi naurettavaa ajatella, että koko pelin "ilmaus" (vrt. sana "minä", "tietoinen") - siirto olisi täsmällinen, selkeä ja kattava määrittely siitä prosessista, jolla pelaaja tekee siirron. Samalla kun tiedostamme "minän", tiedostamme lukemattoman määrän muuta epämääräistä tavaraa (joku voisi ehkä kutsua tätä intuitioksi, hiljaiseksi tiedoksi tms.) sekä tiedostamme myös meta-tasolla sen, että tiedostamme tämän oheisroinan, ja voimme kaivaa sieltä tarvittaessa kaikenlaista juttua käsitteestä "minä" tai "ihminen". Tässä mielessä siis yksittäistä bittiä ja print-lausetta on hankala verrata ihmisen tietoisuuteen, vaikka periaatteellista eroa ei olisikaan.
Kokemusten (värit jne.) filosofinen ongelma on käsittääkseni siinä, että ne vaikuttavat toimiimme (myös kielikeskukseen, "tiedostamme" ne), mutta meillä ei ole introspektiota, jolla voisimme muodostaa kattavan sisäisen (kielellisen?) mallin (eli edellä puhutun oheiskrääsän) tästä toiminnasta. Kuten myöskään minä-tietoisuutemmekaan ei todellakaan tarkasti mallinna sitä, mitä oikeasti teemme. (Olisiko tässä ehkä suurin ajatuksellinen vaikeus ymmärtää tietoisuus - turhamainen kielellinen minä ei halua tunnustaa, ettei olekaan kaiken alku :) Ehkäpä ydin onkin sen pohdinnassa, millaista vastausta ylipäätään etsimme kysymykselle "Mitä on punainen?", ts. mitä oikeastaan edes kysymme.
Itse ajattelen, että laajin tulkinta jonkin asian "ymmärtämiselle" on sen "tuttuus" - jos osaamme leikkiä/pelata sillä, tunnemme/ymmärrämme sen tässä kehyksessä. Toisaalta myöskin niin, että mitä tehokkaammin onnistumme käyttämään tiettyä koneistoa (esim. kieltä ja sen sisään rakennettua logiikkaa ja tämän päälle matematiikkaa) jonkin asian käsittelyyn, sitä tiedostamattomimmiksi tulemme tämän "aksioomien"/"kannan" valinnan päälle rakennettujen tulkintojen kompleksisuuksien vinoutumisesta ja rajoituksista (ei, en aja tässä takaa, että jokin "vaihtoehto" hörhöily olisi parempi vaihtoehto). Voisin kuvitella jonkin ulkoavaruuden ölliäisen, jolla on erittäin tehokas "kieli" vaikkapa psykologisten seikkojen käsittelyyn (tai värien), mutta esim. painovoima olisi sille täysin mystinen - selittämätön! Siis emmehän toki ymmärrä painovoimastakaan, kuinka se todella-todella (erään tuttavani käyttämä termi) toimii. Painovoima voi tosin olla meille kielellisesti tutumpi kuin vaikkapa värit. Meillä ei ole tarvetta selitellä enää painovoimaa, koska sen kiinnostavat aspektit on saatu jo hallintaan.
Uskon, että Henri ajaa takaa sitä, että tietoisuutemme muut ominaisuudet tulevat pala palalta muuttumaan tiedon&taidon lisääntymisen takia arkisemmiksi, minä-kuvamme tulee realistisemmaksi ja asian filosofinen puoli tulee jäämään tasolle "Onko se kaiken takana oikeasti-oikeasti oleva vaaleanpunainen norsu, oikea- vai vasentassuinen?".
(Pahoittelen edellisen tekstin epäselvyyttä, hankala aihe purkaa sanoiksi. Toivottavasti teksti oli edes hyvää ajanvietettä.)
12.4.2002 4:58
Timo Salo kirjoitti:
Olennaista on, ettei mikään tieteellinen teoria sinänsä voi antaa meille puuttuvaa kykyä. Siten tietoisuuteen tarvitaan aina enemmän kuin selitys. Toisaalta näin voidaan sanoa mistä tahansa aktuaalisesta. Tietokoneenkin rakentamiseen tarvitaan enemmän kuin sen täydellinen funktionaalinen kuvaus. Tämä on keskeistä.
Vaikka tieteellinen teoria ei voi antaa puuttuvaa kykyä, niin ehkäpä sen sovellus voi tulevaisuudessa antaa.
Kieli on kuitenkin varsin universaali työkalu, tosin tiettyjen tapahtumien kielellis-looginen selittely voi olla vain ylivoimaisen työlästä pyöritellä mielessä (Esim. talousjärjestelmän ilmiöiden selittäminen/ymmärtäminen kokonaisuutena on toivotonta, muttei vielä herätä filosofista mielenkiintoa.).
Se, miksi kielellinen teoria väreistä ei tunnu väriltä, johtuu mielestäni siitä, että kun ajattelemme asian selitystä, aktivoituvat aivoissamme erilaiset kielelliset funktiot/tulkinnat, joita olemme tottuneet käyttämään kielellisessä ajattelussa (karkea esimerkki: voisin esim. kuulla samalla oman ääneni selittämässä värejä tai näen käsitteiden visuaalisia vastineita mielikuvina jne.) toisin kuin värejä nähdessämme, jolloin ne vaikuttavat kuvan tulkintaamme suoraan, mutta emme pysty "sisäisellä aistillamme/introspektiolla" tulkitsemaan enää tätä tapahtumaa kuin osittain (esim. tunnistamme värit toisistaan, osaamme asettaa ne kirkkausjärjestykseen jne.). Voisiko tätä verrata löyhästi käännetyn
ohjelman ajamiseen ja vaikkapa virtuaalikoneen päällä tulkilla ajettavaan samaan ohjelmaan?
Edellinen ei myöskään sulje pois mahdollisuutta ihmisen ajattelun/tietoisuuden oleellisesta mekaanisuudesta - itse asiassa pidän tätä todennäköisenä (Käytän tässä todennäköisyys-sanaa siten, että pakon edessä löisin vetoa näinpäin. Siis puhun subjektiivisesta mallistani asioille.).
Henri ja muut samoilla linjoilla keskustelussa olleet ovat myös oikeassa siinä, että älyn arkkitehtuurin (mikropiirit, elävä kudos jne.) ei tulisi olla "tietoisuus-syrjinnän" peruste, jos eri vaihtoehdot ovat funktionaalisesti vastaavia. Tässä on vaara sortua mystiikkaan/metafysiikkaan - herra W:n asioihin, joista ei voi puhua.
Redusoidusta maailmasta jää kuitenkin jäljelle joitain asioita ja ominaisuuksia, joita puhtaissa matemaattisissa rakenteissa ei yksinkertaisesti ole ja joita on mahdotonta kääntää jäännöksettömästi millekään ainakaan ihmisen mahdollisesti käyttämälle symboliselle kielelle:
Melko vahva väite. Oleellista tässä taitaa olla, mitä tarkoittaa tuolla "kääntää"-verbillä. Luonnonilmiöt voi olla mahdollista simuloida tarkasti Turingin koneella niin, ettei tässä "kielellisessä maailmassa" voida kertakaikkiaan havaita mitään, jota ei voitaisi tässä mielessä selittää ja ennustaa. Ihmisen ajattelu nyt vain voi olla siten rajallinen, ettemme kykene nykyisessä muodossamme tunnistamaan tulkintafunktiotamme esim. väreistä joksikin kielellä esitettäväksi funktioksi. Odotetaan geeniteknologian ja tietojenkäsittelyn yhteistuloksia, kun vuonna 2500 voimme asentaa n^2 meta-aivot itsellemme, joilla voimme vaikkapa kokea erilaisia persoonallisuuksia ja meille on lisätty tulkintafunktio näiden yhtäaikaiseen vertailuun! :)
Näitä tietoisuuskeskusteluja vaivaa mielestäni aina jonkinlainen kaikkivoipaisuuskuvitelma omiin kielellisiin kykyihin ja niiden käsitteiden, joita käyttää, kunnolliseen ymmärtämiseen. Jonkun toisen täällä heittämä idea vapaan tahdon illuusiosta kuulosti jopa uskottavalta - luodaan itsestä sellainen malli itselle, joka oikoo hieman mutkia, ja yksinkertaistaa oman toiminnan jonkinlaiseksi yhtenäiseksi persoonallisuudeksi, vaikka puolet jutuistamme olisi vain irrallisia kieli/päättely-jippoja (*). Ehkä psykologisesti vapaa tahto on samanlainen jäännöskäsite kuin vaikkapa tietokonegrafiikassa ambient-valo - kaikki se "epämääräinen", mitä ei vielä itsestään oikein ymmärrä (tai jaksa laskea tarkasti) tungetaan jonkin hienolta kuulostavan egoa pönkittävän mutu-käsitteen alle. Todennäköisesti emme pysty käyttämään edes kielemme hyvin rajoittuneita käsitteitä koherentisti, vaan muutamme oletuksiamme aina vähän asian vaihtuessa jne. Ontuva vertaukseni on, että kieliprosessimme vain ikäänkuin "surffailevat" erillisinä saarekkeina kokonaisajatteluprosessin korkeimmilla tasoilla. Mikään edellisestä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö parempaan ja jopa täydelliseen(??) kuvaukseen voitaisi päästä kehityksen tuloksena.
Oletetaanpa tällainen tehokas kieli värien käsittelyyn - mitä se mahdollistaisi?
Esim. sen introspektion ja käsittelyn, että sinisen värin näkeminen voisi (tämä on tietenkin hypoteettista ymmärrettävistä syistä, en väitä tietäväni, miksi sininen näyttää juuri siltä) alitajuisesti laukaista joitain ennen kieltä opittuja tulkintoja ja prosesseja, jotka ohjaavat meidän toimintaamme kielitietoisuudelta piilossa. Vaikkapa epämääräisiä moodeja "edessä on kenties merta, ja olisi syytä varautua kala-ateriaan" :) Tai vaikkapa luomien ja finnien erottaminen värin perusteella ihmisen iholta - mahdollisia selityksiä riittää!
Ero on siinä, että värin käsite on näköaistiin sidottu ja fenomenaalinen, kun taas painovoiman käsite on teoreettinen ja fysikaalinen.
Painovoima ei ehkä ollut havainnollinen esimerkki, mutta ajattele vaikka ylä- ja ala-suunnan tunnistamista. Mistä ihmeestä ne aivot oikein tietävät, mikä on kuvassa yläreuna ja mikä alareuna - tuskinpa näitä kannattaa ainakaan heti mennä mihinkään sielun selitykseen sisällyttämään :) Minusta tämä ylä/ala-käsiteparin "kokeminen" on täysin vastaavaa "ihme" kuin värien kokeminen, mutta jotenkin siitä ei nyt jaksa kirjoja kirjoittaa. Se on tuttu, ts. olemme pyöritelleet näitä tuntemuksia koordinaatiotaitoa opetellessa ja tunnemme hallitsevamme sen - tästä syystä se tuntuu ymmärrettävältä - osaamme jo leikkiä sillä. Mitään "syvällistä", mystistä selitystä en pidä mielenkiintoisena etsiä.
Olen erittäin pintapuolisesti perehtynyt joihinkin nykyisiin tekoälymenetelmiin (ja toivon totisesti, että joku paremmin asian osaava opastaisi minua virheoletuksistani), mutta mielestäni esim. ulkoaohjatut (opetetut) neuroverkot eivät ole vielä lähelläkään sitä mekanismia, jolla ihminen oppii. Hypoteesini on, että tällainen "yhden tunnetun vaikean/monimutkaisen speksin ratkaisun etsiminen jostain ratkaisuavaruudesta" ei tule ikinä saavuttamaan mitään korkeampaa älyllistä astetta, vaikka kapasiteettia riittäisikin yllinkyllin.
Ratkaisua voisi lähtee hakemaan jonkinlaisesta hybridiverkosta, jossa ensin aistihavainnot ja niistä "jalostetut" korkeammat tulkinnat/mallit tapahtumille rakentuvat alhaalta ylöspäin opportunistisesti. Aivot kasvattavat hiljalleen lapsen kehityksen aikana korkeampia tulkintoja "itseorganisoituvasti" jonkinlaista kompleksisuusmetriikkaa käyttäen. Arvaisin, että esim. silmämunan pohjassa olevien neuronien spatiaalinen läheisyys vaikuttaa tähän metriikkaan alimmilla
tasoilla voimakkaasti. Jatkossa se voi olla jotain sen suuntaista, että useasti toteutuvat patternit saavat oman "jatkoneuroninsa", jonka laukaisu siis tulkitaan tietyn korkeamman käsitteen havaitsemiseksi. Esim. ihmisen tunnistaminen kuvasta tapahtuisi niin, että ensin tunnistettaisiin viivoja ja kuvankäsittelyn tasolla olevia yksinkertaisia muotoja joista seuraavilla tasoilla syntyy valoisuuden muutoksia tutkimalla esim. kolmiulotteisuutta tunnistetulle hahmolle, minkä jälkeen tunnistetaan esim. ihonvärin ja muodon avulla sormi tai varvas, joista taas hierarkisesti rakentuu raaja, joista rakentuu ihminen jne.. Koko tätä vaihetta voi ajatella eräänlaisena "mielenkiintoisuuden filtterinä",joka karsii epäoleellisen pois jatkovaiheilta, jotta _taitojen_ oppiminen saisi mielekästä syötettä. Uteliaisuus-vaisto olisi tässä mallissa eräänlainen fokuksen valitsin, jota voisi esim. ohjata se, kuinka paljon uusia & mielenkiintoisia (hyvin pakkautuvia, toistuvia) piirteitä havaitaan tietyssä osassa havaintokenttää. Myös suuri osa itsensä tiedostamisesta tapahtuu täsmälleen saman ulkomaailman tulkintakoneiston läpi. "Minä" vain on siten tärkeä tutkimuksen kohde, että se seuraa kaikkialle mukana ja lisäksi omaamme kaikenlaisia voimakkaita sisäaisteja (vaikka vatsan täyttöaste), joita muut eivät näe.
Output-puoli taas toimisi pääsääntöisesti erilaisten vaistojen (tunteiden?) (sosiaalinen hyväksyntä = päänsilitys, lässytys jne., nälkä, kipu, pelko ..) sekä ulkomaailman palautteen mukaan itsenäisesti. Tämä muistuttaisi enemmän perinteisten keinotekoisten neuroverkkojen toimintaa, jossa keppi ja porkkana "veistävät" inkrementaalisesti aivomassaan funktioita, jotka tuottavat toivottuja lihasliikesarjoja. Uskoisin, että nämä "taidot" myös kehittyvät erillisinä, modulaarisina taitoina, ei minään "yhden suuren ongelman ratkaisuna" ja paremminkin kombinoituvat sitten korkeammalla tasolla pienemmistä osasuorituksista. Nämä tulostusfunktiot saavat myös jotenkin aistitulkintoja parametreiksiin, mutta en ole pohdiskeluissani vielä ehtinyt miettiä enempää. Turhaantuminen voisi olla eräänlainen output:ia ohjaavat ylävaisto, joka palkitsee minkä tahansa tekemisen, ettei ihminen jähmettyisi aivan paikalleen ilman motiivia (tavallaan uteliaisuuden "peilikuva"). Ideana tässä käsienheiluttelussa oli lähinnä se, että varsinainen sivistynyt äly joudutaan ohjelmoimaan ihmiseen kulttuurilla ja nämä output-funktiot, jotka varsinaisesti tuottavat puheen/ajattelun ovat täysin erillisiä sitten siitä havainnosta ja tulkinnasta, jonka annamme omille touhuillemme. Tämä voisi myös siististi selittää kokeessa havaitun viipeen tietoisuudelle omista toimistaan. Täytyisi ruveta ilmeisesti kirjoittamaan C++-kirjastoa näiden ajatusten pohjalta, että saisi edes jonkinlaista käsitystä siitä, toimivatko ideat.
(*) Itse asiassa ajattelen, että ihminen on varsin "tyhmä" eläin, mutta kulttuuri, jota ajattelumme pitkälle on, peittää tämän tyhmyyden, koska se muodostaa sosiaalisen verkoston, joka rajoittaa efektiivisesti niitä tilanteita, joihin joudumme. Esim. matematiikanopettaja keksii tehtävän - kuinka - tietenkin hän on aikaisempia tehtäviä tutkimalla oppinut jonkinlaisia patterneja näiden tuottamiselle ja kombinoi vanhoja ideoita ja ehkä lisää jotain pientä uutta päälle. Sitten opiskelija ratkaisee tämän tehtävän (ensin elettyään samassa kulttuurissa ja kohdattuaan samoja ajatusrakenteita) ja on tyytyväinen omaan erinomaisuuteensa. Toisaalta, jos valitsee hieman hankalampia tehtäviä ratkaistavakseen (esim. matematiikan olympiatehtävien hankalammat tehtävät), voi hyvin konkreettisesti huomata kuinka älykäs eläin sitä onkaan :(
Tästä tuleekin mieleeni eräs televisiosta tullut dokumentti, jossa alkuasukkaat vaihtoivat helmiä länsimaiseen rihkamaan ja ohjelman juontaja antoi äänensävyllään ymmärtää, kuinka alkeellisia nämä heimoihmiset olivatkaan, kun luopuivat helmistään. Epäilenpä, että alkuasukkaat naureskelivat partaansa länsimaisille ihmisille, jotka kukkoilevat sitten kotimaassaan helmet kaulassaan.
Olisin valmis kehittämään tätä ideaa siihen suuntaan, että ihmisen älyn eläinten älystä oleellisesti erottava tekijä onkin enemmän vaistopohjainen kuin kapasiteettipohjainen (tai siten, että tarve kapasiteetille syntyy helposti tämän vaiston syntymisen myötä). Moukkana en tietenkään ole perehtynyt biologiaan kovin hyvin ja esittelen tässä ideoita teoreettisesta lähtökohdastani, mutta kuitenkin, voisiko pelkkä voimakas sosiaalisen hyväksynnän tarve (vaisto?) irrottaa lapsen kehityksen ikäänkuin välittömän ympäristön "objektiivisen todellisuuden" tarpeilta kuten nälkä, kylmä, pelko jne. ja näin luoda puitteen kulttuurin säilymiselle yhteisössä ja kumulatiivisen käytöksen kehittymisen.
PS. Pahoittelen mahdollisia (ajatus)virheitä tekstissä - en jaksanut alkaa oikolukea, kun tulikin innostuttua runoilemaan hieman enemmän.
absolutely forced moves (anything which is obviously urgent)
thick plays (if there's a weakness)
influence
oba (for the purposes of this list, an oba is defined as any move which is mutually big)
large territorial plays (this can include invasions and keshi)
others (e.g., gote-no-sente, kikashi)
I think you should use higher priority for kikashi.
I suggest following procedure after you have decided your move: Now you have more information about the future of the game than your opponent. Think if there are some plays in other parts of the board that your opponent would answer your moves differently if he knew your next move. Then play all "non-harmful" sente-enough kikashi plays of this type before your actual move.
Also I would suggest that always try to visualize a couple of moves ahead after decision and before placing the stone to avoid rash mistakes we amateurs do so often.
Use your opponent's time for life&death considerations, calculate territories etc.
Also in the late endgame forget the rule reverse-sente is twice the value of gote. It is not accurate enough if you just have a couple of minutes for thinking. Quite simple and as far as I understand better algorithm for simple endgame is to put gote plays in descending order g1,(g2),g3,(g4),g5, .. and calculate the difference of sum of odd and even indexed lists of gote plays and compare this to the size of biggest reverse-sente. Now you can see that the value of gote is something between 0-1 times the actual value of the move (and reverse-sente is its actual "gote" size). But more importantly: Most mistakes in the endgame of amateurs at my level (2k*) are misreadings of size of the move, not the actual order of moves, I think.
If you want to apply this algorithm to the beginning or the middlegame, maybe you could just pick the couple of biggest gote looking moves, evaluate their approximate size and do the subtraction to these moves (like above) and approximate the end of the gote-move list as 0.5*biggest remaining gote (0.5 is the average size of the gote play - My guess is that this approximation of gote size will be much more accurate in "slow" territory contest games than in fighting/mojo games). It is also nice to see how the concept of miai comes from this algorithm.
Olennaista on, kuvaako "aika" luontoa hyvin. Siis auttaako ajan käsite ennustamaan ja / tai ymmärtämään mitä todellisuudessa tapahtuu. (Asiantuntijoiden keskuudessa on jonkin verran näkemyseroja ymmärtämisen suhteen. Joidenkin mielestä sitä ei tarvitse tai ei ole mielekästä vaatia.)
(Lähinnä alkuperäiselle kirjoittajalle varmennuksena: Käsitteet eivät ole itsenäisiä ja niitä ei voi niin vain poistaa riippuvia käsitteitä muuttamatta vaan käsitteet ovat aina osa kokonaista "käsiteverkkoa" ja niitä on aina jossain määrin pakko tarkastella kokonaisuutena.)
Voisiko tätä ymmärtämisaspektia verrata ohjelmoinnissa kuvaavien muuttujan/funktion/luokan-nimien valintaan ja sellaiseen ohjelman jäsentämiseen, joka mahdollistaa mielekkäästi ko. nimet? Mielestäni ymmärrys syntyy paljolti siitä, että uuden asian rakenne saadaan osittain rinnastettua johonkin aikaisempaan, toisen sovellusalueen tietoon ja tätä kautta aikaisemmat "kirjastot" saadaan "uudelleenkäyttöön". Tällöin hyvä nimeäminen johdattaa ajattelemaan sopivia yhteyksiä aikaisempaan tietoon. Esim. jos ajattelee, että derivaatta käyttäytyy kuin nopeus (jokapäiväisenä visuaalisena kokemuksena), voi edellisestä abstraktista käsitteestä saada paremman mielikuvan, koska nopeus on aikaisempien kokemusten perusteella tuttua. Tämä mielikuva/ohjelmarakenne on kuitenkin tarpeeton ohjelman toimimisen (ennustaminen) kannalta.
Haittana ymmärryksen tukemiselle teoriassa seuraa ehkä jonkin verran ylimääräisiä käsitteitä tai tarpeetonta "monimutkaisuutta" ohjelman pituuden mielessä. Myös muita etuja ja haittoja voi helposti johtaa tästä ohjelmointivertauksesta, kun ohjelmaa muutetaan tiiviistä ymmärrettävämmäksi:
+ kommunikaatio helpottuu ja ohjelma on nopeampi esittää muille
- vertauksen epätarkkuus voi antaa virheellisen intuition
- seuraa turhia filosofisia väittelyitä
- ohjelman rakenne voi sisältää turhia riippuvuuksia eli voi olla niin, että
alkuperäisessä vertauskohteessa olisi korjailemisen varaa
- ohjelman suoritus voi hidastua (ymmärrettävyys huonontaa
yleisyyttä/sovellettavuutta) jne.
(aiheesta sivuun eli filosofia/huuhaa-osastolle:) Mielestäni kulttuurin kehittymisen myötä syntyneet abstraktit (käytän tässä hieman rajoitetummassa merkityksessä kuin joissakin aikaisemmissa postituksissani filosofia-uutisryhmään - siis lähinnä eri käsitteiden vertailuun mielessä "peruskirjastokäsite" vs. spesifinen käsite) käsitteet kuten erilaiset formaalit kielet, "valtio", "talous" jne. ovat ainakin heikko osoitus siitä, että täsmällisemmät ja tarkentuneet käsitteet ovat tehostaneet yhteisöä ja ihmiset ovat "joutuneet" omaksumaan rakenteisemman todellisuuskuvan/kulttuurin. Esim. 2000 vuotta sitten oli vielä kova juttu pukea pukea Kunnon Kansalaisen Moraalikoodi paimen-lammas-vertausten muotoon (ja tämä vertauksiin rakennettu yhteiskuntaa ohjaava systeemi todella oli parempi kokonaisuutena kuin kaduntallaajien itselleen/suvuilleen kehittämät typeryydet - se piti vain selittää (jotta ihmiset todella toimisivat sen mukaan) ja perustella (eli pelotella, koska perustelut olisivat olleet liian vaikeatajuisia useimmille)), mutta jos nykyään poliitikot käyttäisivät tällaisia vertauksia, se ei olisi uskottavaa.
Siis ihmisen ajattelu on niin joustavaa, että käytännössä kannattaa pyrkiä esitysmuodoissa ja käsitteiden valinnassa mahdollisimman tiiviisiin ja modulaarisiin rakenteisiin, koska pitkällä tähtäimellä ihmisen on helpompi kehittyä "oikean kulttuurin" suuntaan kuin paikata vanhaa kulttuuria kasaantuvilla lisäyksillä (lopulta uutta käsitteistöä käytetään ja siitä tulee tuttua ja ymmärrettävää). Lyhyellä tähtäimellä asia on kuitenkin toisinpäin, eihän C++ ole yleistynyt todennäköisesti kuin siitä syystä, että se on (melkein) yhteensopiva C:n kanssa.
Edellisestä on joitakin poikkeuksia, sillä uskon, että varsinkin ihmisen aisteja/lihaksia käsittelevät aivoalueet sisältävät paljon sellaista toiminnallisuutta, joka ei ole missään järkevässä mielessä kulttuurista. Esim. kun matemaattisissa todistuksissa käytetään muuttujia/kirjaimia kuljettamaan viittauksia "lineaarisesti" etenevässä tekstissä, ei mikään muuta sitä, että näiden lukeminen vaatii jonkin verran lyhytkestoista muistia pelkkien viittauksien kuljettamiseen (verrattuna esim. UML-tyyppiseen kaksiulotteiseen esitykseen, jossa paikka paperilla voi korvata nimien käytön siten, että yksi looginen entiteetti on aina vain kerran myös asian fyysisessä esitysmuodossa puhumattakaan hyperteksteistä tms.). Myöskään mikään ei poista vieraiden kielten käytön vaatimaa uutta esitystavan ulkoaoppimista, joka on erittäin työlästä, vaikka käytännössä kaikki taustalla olevat käsitteet olisivat jo tuttuja. Tästä voi jo melkein vetää sen johtopäätöksen, että kielet ovat myös vain jonkinlaisia projektioita siitä, mitä eri ihmiset todella ajattelevat ja ulkoinen esitysmuoto jo sinänsä tuo jonkin verran turhaa asian ymmärtämiseen (kirjainten tunnistaminen jne.).
sfnet.keskustelu.psykologia: Eläinten tietoisuudesta
12.5.2001 6:12
Tuomas T Korppi kirjoitti:
Myönnän, että en pysty todistamaan, ettei indeterminististä valitsemista tapahdu. Sitä vastoin väitän, että kysymys siitä, onko jokin päätös deterministinen vai indeterministinen on täysin epäoleellista sen kannalta, että onko päätös vapaa, ts. suvereenin yksilön ilman ulkoista pakkoa tekemä. Itse asiassa se, että yksilö tekee indeterministisiä, satunnaisia päätöksiä voi vähentää yksilön vapautta, sillä hän ei voi esim. laskea sen varaan, että hän toimii tulevaisuudessa järkevästi.
Totta. Vapaudella tarkoitetaan usein oleellisesti samaa kuin valta (vapausasteet toteuttaa mielihalunsa eri tilanteissa(*)). Vapauden ja vallan käsitteiden taustalla on myös eräänlaisena rajoite-ehtona fysiikan energia. Menen jopa niin pitkälle, että kun puhutaan "hyödystä" vastakohtana "huville"/"haitalle", on perustavin ero se, että jos jostain on "hyötyä" taholle x, se kasvattaa tahon x "valtaa". Ilmeisesti "huvin" erottaa "haitasta" se, että siitä saa lisäksi "aistillista" mielihyvää. Tietenkään en ole niin naiivi, etten olisi tietoinen sosiaalisen pelin pintakuohuista näille käsitteille.
Ihminen pitää helposti ymmärrettäviä asioita pidemmän päälle tylsinä ja varsinkin muita ihmisiä arvioidessaan voi monesti erehtyä pitämään toisen ihmisen yllättävyyttä satunnaisuuden eikä monimutkaisuuden merkkinä - varsinkin niissä tapauksissa kun toiselle suoraviivainen, "deterministinen" argumentti on itselle kuin hepreaa eikä oikein tahtoisi myöntää yksinkertaisuuttaan. Toivooko ihminen, että hän kenties yllättäisi itsensä..
(*) Yritän tässä rautalangasta vääntää yliyksinkertaistetun mallin edellä käyttämistäni käsitteistä:
Kallen_päiväohjelma = while (aikuinen) if (rahat>10) and (laki_sallii()) then nautinto += käy_ilotalossa(); // maksaa esim. 5, tuottaa
// kumuloitunutta nautintoa 3
else if (rahat>10) and (tuttu_poliisi()) then nautinto += käy_ilotalossa();
else if (rahat>5) nautinto += juo_kaljaa(); // maksaa esim. 1,
// tuotta k. nautintoa 2
else nautinto += tee_töitä(); // tuottaa 19 , vähentää nautintoa 1
Tässä sellaisilla ulkoisilla tekijöillä kuin laki_sallii(), tuttu_poliisi() ja mummolta peritty pesämuna on vaikutusta Kallen toimintaan. Kalle toimii deterministisesti, mutta silti voidaan mielestäni puhua hänen vapausasteistaan, joihin yllämainitut tekijät voivat vaikuttaa rajoittavasti. Kalle saadaan yksinkertaisella päivityksellä myös tiedostamaan tämä rajoitus.
15.5.2001 18:40
Vilppu Vuorela kirjoitti:
Niinhän minä kirjoitin, että klisee se on. Mutta kun tuollainen perhosen isku lähtee kvanttitason epämääräisyyksista, niin voidaan jo puhua todellisesta indeterminismistä.
Kumpi äly säilyy evoluutiossa: Sellainen, jonka päätelmät ja valinnat ovat jokaisen perhosen siiveniskun tuuliajolla vai sellainen, joka suojautuu kohinalta ja käyttäytyy/kehittyy ennustettavasti?
15.5.2001 23:01
Vilppu Vuorela kirjoitti:
Sellainen joka pystyy selviytymään eri olosuhteissa, kehittymään, jne. Siihen tarvitaan tuota kohinaa, mikä nyt ilmenee mm. mutaatoina.
Eri olosuhteista selviämiseen ei tarvita kohinaa: Shakkiohjelma selviää erilaisista laudan tilanteista hyvin, vaikka sen muistin sisältöä ei sotkettaisikaan koko ajan.
Lajin/yksilön kehittyminen ei vaadi "kohinaa" (itse asiassa viittaan tässä myös ko. yksilön ympäristön informaatiosisältöön, vaikka se ei olisi indeterministinen) muuten kuin evoluution "ensimmäisellä tasolla". Meemien evoluutio on mielestäni ohittanut geenien evoluution merkityksessään ja tehokkuudessaan osittain siitä syystä, että meemit voivat muodostaa "2. kertaluvun ideoita", jotka ohjaavat muiden meemien käsittelyä korkeammalta tasolta. Oppiminen voi olla systemaattista ja myös oppimista voi oppia systemaattisesti.
Mikäli nyt sitten keskitytään älyyn, niin kyllä luova ongelmanratkaisu ja sellainen älyllinen ei-ennustettavuus ovat aika mielenkiintoisia, tietty määrä irrationaalisuutta yhdistettynä ennustettavuuteen tuntuisikin hyvältä vaihtoehdolta, mainitsemasi "irrationaalinen kohina" suodatettaisiin kuitenkin suhteellisen ennustettavan psyykkisen koneiston läpi, ja ihan kaikkia päättömyyksiä ei tehtäisi?
Ihan kehityskelpoinen idea, mutta kannattaa huomioida, että ihminen voi suunnitelmallisesti kontrolloida toimintaansa kohtuullisella tarkkuudella. Esimerkiksi Kheopsin pyramidien rakentaminen ei varmaan olisi onnistunut, jos työnjohtajat olisivat joka päivä saaneet "luovia ideoita" ja unohtaneet tavoitellun kokonaisuuden. Ihminen selkeästi kykenee "ohjelmoituun" toimintaan, mikä on mielestäni hyvä asia.
Mikä siinä muuten on, että ihmisiin yhä yritetään istuttaa determinismiä ja "matemaattisia kuutioita", kun molemmat ovat abstraktiota? Tai mistä tulee ajatus, että ennustettava ja säännöllinen on tehokkainta? - Modernismista?
Abstraktiot ovat ainoa asia, joka mahdollistaa ihmisenkaltaisen älyn tai ylipäätään minkäänlaisen hyödyllisen ajattelun. Olen onnellinen, että voin sanoa "tämä koira on mukavan pörröinen" sen sijaan, että määrittelisin atomin tarkkuudella jokaisen ko. koiran karvan sijainnin ja rakenteen(mikä olisi silti "vain" abstraktio!). Miten voit puhua "ihmisestä", "istuttamisesta", "kieltämisestä" tai mistään muustakaan, koska ne ovat abstraktioita?
"Ennustettavuus" ei välttämättä ole "tehokkainta", mutta ennustettavuus on eri asia kuin determinismi tai suunnitelmallisuus. Myöskään ei ole niin, että evoluutio pystyisi aina keksimään tehokkaimman keinon, jos tämän keksiminen vaatii liian suuren diskreetin hyppäyksen kehityksessä (kuitenkin vain hyväkin on parempi kuin ei mitään).
Tarkoitin itseasiassa "ennustettavuudella" edellisessä viestissä lähinnä "jatkuvuutta" eli jos pienillä jaloilla pääsee kipittämään niin vähän suuremmilla voi jo juosta. Luulisin, että jo geeneillä on taipumus voimakkaasti modularisoitua (muodostaen rakenteita ja "abstrakteja" viittauksia) siten, että esim. tietty koodi kuvaa lihaksen (yleisesti) rakentamisen ja toinen koodi kuvaa niiden suhteellisen sijoittelun ja nämä eivät sekoitu keskenään toisistaan riippuvaisiksi. Onhan nimittäin jo huomionarvoista, että ihminen on ylipäätään jaoteltavissa melko selkeisiin ja erillisiin osiin eikä ole vain valtava, sekava möykky. En myöskään suosittele esim. liiallista radioaktiivista säteilyä, joka aiheuttaa niitä ihanan hallitsemattomia ja vapaita mutaatioita.
Oletko muuten tietoinen esim. siitä, että tietokonesimulaatioilla on pystytty opettamaan virtuaalinen hai (, jonka rakenne ja fysiikka veden alla liikkumiseen on mallinnettu yksityiskohtaisesti) uimaan geneettisillä algoritmeilla? En muista yksityiskohtia, mutta esim. optimoimalla uimiseen kuluvaa energiaa suhteessa saavutettuun nopeuteen saatiin aikaan ainakin harjaantumattomille silmilleni oikean hain liikkumista vastaavaa uintia. Näitä esimerkkejä on enemmänkin (ja vielä ällistyttävempiä) ja webistä löytyy varmasti asiasta enemmän.
16.5.2001 8:50
Vilppu Vuorela kirjoitti:
Eri olosuhteista selviämiseen ei tarvita kohinaa: Shakkiohjelma selviää erilaisista laudan tilanteista hyvin, vaikka sen muistin sisältöä ei sotkettaisikaan koko ajan.
Vaikka shakkilauta on hyvin pieni ja rajattu, säännöt yksinkertaiset, ihminen oli silti pitkään parempi kuin kone. Lisätään muutama miljoona muuttuja lisää ja ollaan reaalimaailmassa, eikä shakkilaudalla.
Kirjoitit "Sellainen joka pystyy selviytymään eri olosuhteissa, kehittymään, jne. Siihen tarvitaan tuota kohinaa, mikä nyt ilmenee mm. mutaatoina." vastauksena kysymykseeni sellaisen älyn luonteesta, joka voisi selvitä evoluutiossa ja tarkoitukseni oli vain osoittaa, että lauseesi vaatii jonkinlaista lisäselvitystä, koska kone voi selvästi selvitä hyvin joistakin vaihtuvista olosuhteista (paremmin kuin ihminen).
Voisitko siis jotenkin perustella väitteesi "kohinan" tarpeellisuudesta kunnolliselle selviytymismekanismille tarpeeksi monimutkaisessa ympäristössä? Jos käsitän oikein, väitteestäsi seuraa, että vaikka joskus tietotaito parantuisi niin paljon, että ihmisen aivot voitaisiin digitoida suurella tarkkuudella ja simuloida niitä tietokoneella, joka laitettaisiin ohjaamaan ihmisenkaltaista robottia, ei tämä robotti selviäisi yhtä hyvin kuin ihminen monimutkaisessa ympäristössä, mikäli simulaatio ei sisällä jotain "kohinatermiä", joka saadaan simulaation ulkopuolelta.
Mielestäni tuo "systeemin näkökulmasta" sattumanvarainen informaatio ei näyttele ratkaisevaa "filosofista" roolia, kun yritetään selittää älykäs käyttäytyminen. Sanottakoon nyt vielä erikseen, että en tarkoita tässä sitä, etteikö lapsi tarvitsisi ympäristöä, opetusta ja ihmisyhteisöä oppiakseen älykkääksi.
Meemit? Meemien siirtyminenhän olisi hyvin virheille altista toimintaa, mikäli meemiteoriaan uskoo ja sen ajatusraiteita noudattaa.
Äh, tarkoitukseni oli vain perustella, että lajin tai yksilön kehittyminen ei välttämättä vaadi "kohinaa". Esimerkkini oli ilmeisesti huonosti valittu. En ole lukenut yhtään meemejä käsittelevää kirjaa, vaan itse käytän taustalla ajatusrakennelmaa, joka vertaa ihmisajattelua tietokoneohjelmiin. Käytän meemi-sanaa vain, koska se tuntuu olevan sellaisessa käytössä monissa yhteyksissä, että voin korvata sen omassa mallissani "ohjelmakoodinpätkällä".
(Seuraava teksti on erittäin hypoteettista spekulaatiota!)
Tarkoitin jotakuinkin sitä, että samalla tavoin kuin shakkiohjelma sisältää algoritmin A1 tyyppiä SAlgoritmi(SAlgoritmi = pelitilanne → siirto) seuraavan siirron laskentaan riippumatta laudan tilanteesta, voidaan yhtä hyvin kirjoittaa toinen algoritmi B, joka saa syötteekseen edellä olevan algoritmin A1-tyyppisiä algoritmeja ja tuottaa uuden A2, joka on samaa tyyppiä jollain muotoa kehittyneempi kuin A1. Algoritmin B tyyppi on siis (SAlgoritmi → SAlgoritmi). Voidaan myös kirjoittaa ohjelma, joka vastaavasti käsittelee tätä 2.kertaluvun algoritmia ja sen tyyppi on ((SAlgoritmi → SAlgoritmi) → (SAlgoritmi → SAlgoritmi)). Väitän, että puhe koodaa yksinkertaisia "korkeamman kertaluvun" yhteyksiä (viittaamalla kielen sisällä) aivojemme sisältämien mallien välille (Ok, eihän tämä kertaluku ole laskennallisen vahvuuden kannalta oleellinen, koska kaikki voidaan palauttaa kyllä Turing:in koneeseen, mutta jäsennelty ohjelma on lähempänä luonnollisen kielen käyttämiä rakenteita ja ainakin lyhentää ohjelmien esitystä huomattavasti).
Esim. "meemi" "varo vihaista koiraa" antaa koko lauseen "pihvin", jos pääkoppa sisältää jo esim. "sumeat-oliot" (*) "varo-lause", "koira" ja sen attribuutti "vihainen". Viittausta reaalimaailmaan ei tietenkään tarvita suoraan ja ihmisen päässä oleva tulkinta (funktio, "varo-lauseen operaatio") varo-lauseelle (kun sen sanoo esim. luotettu henkilö) voisi olla vulgaariyksinkertaistaen muotoa: "Varo X:Nomini" ja sen toteutus sellainen, missä X:n "havainto-callback" kytketään vaikkapa "X:n tarkkailu päälle"-funktioon. Tällöin varo-lauseen tulkintafunktio sisältää hyvin yksinkertaisen "oppimisalgoritmin", joka muuttaa toimintaa tulevassa potentiaalisessa tilanteessa, jossa ko. varottava olio on havaintokentässä. Oma teoriani on, että ihminen hankkii lukemattoman määrän (hyvin löyhästi toisiinsa liittyviä; läheisemmin yhteenliittyviä joukkoja tulkintoja, joita voi ajatella tietyn asian "malliksi") tällaisia tulkintoja vulgaarikarkeasti jaotellen pääosin seuraavilla tavoilla:
Suoraan geneettisellä koodilla (esim. yksinkertaiset tunne-asiat kuten "vatsa tyhjä ⇒ huuda" sekä "metriikkoja" tyyliin "peukalo on todennäköisesti lähempänä etusormea kuin näläntunnetta" jne.) ja perustulkinnat aisti-informaatiolle (esim. muistaakseni korvan rakenne on sellainen, että jo ensimmäinen neuronikerros vastaa nimenomaan taajuusalueita eikä esim. äänenpainetta ajanfunktiona, mikä on tärkeää, kun ajattelee kuinka työlästä voisi Fourier-muunnos tehdä sitten myöhemmin neuroneilla ja taajuusvasteesta on helpompi (vähemmän tarvittavaa laskentaa) havaita esim. äänteet. Tosin myös neuroneiden laukaisutaajuudella on varmaan tässä merkitystä.. en ole asiantuntija) Nämä geneettiset "aihiot" tai "vaistot" toimivat pohjakäsitteinä ("pääkaapelit") ja toimintoina, joiden päälle opittu materiaali kiinnittyy. Refleksit ovat ikäänkuin näiden kytkentöjen alkeellisin muoto (tulkinta on suora toiminta).
Aisti-informaation ohjaamana uutta, jäsentymätöntä materiaalia talletetaan. Vastaavasti jäsentymätöntä ohjausta tuotetaan raajoille.
Yleinen "meta-tason" algoritmi, joka yhdistää hahmoja, heikentää käyttämättömiä kytkentöjä, vahvistaa yleisesti käytettyjä jne. tarjolla olevasta materiaalista.
Syntyy "1. kertaluvun" opetuksen (, joka on lähinnä "oikeiden asioiden" toistoa - esimerkkiopettamista ja matkimista) pitkän kehityksen tuloksena symbolifunktio, joka kytkee lapsen korkean tason käsitteet "abstraktisti" samalle, "kielen tasolle" → "sisäisen puhe" voi ohjata/tuottaa uutta sisäistä puhetta ja tulkintoja ja näin toteuttamaan esim. rationaalista päättelyä korkeammalla tasolla.
(*) Edellä käytetty termi "malli" viittaa tässä olio-ohjelmoinnin käsitteeseen olio (eikä ole mielestäni kovin kaukana matemaattisen logiikan vastaavasta käsitteestä: olion tilan mahdolliset arvot==mallin universumi, metodit ovat rajapintaa vastaavan kielen funktiosymbolien tulkinnat ), johon liittyy joukko metodeita, jotka tulkitsevat ko. olion tietyssä käsitekehyksessä. "Sumeasta" puhun sen takia, että täytyy olla naiivi, jos kuvittelee, että nuo oliot löytyisivät aivoista esim. selvärajaisina neuronijoukkoina. Todennäköisesti kaikki edellä käytetyt "korkeamman asteen"-käsitteet kuvautuvat aivoihin melko kehnosti tässä mielessä, mutta painotan silti sitä, että kun ajattelee, kuinka hienovaraisiinkin päättelyketjuihin ihminen kykenee, ei tuo prosessi voi olla täysin herkkä kohinasta johtuville virheille (voi tietenkin olla, että joissakin asioissa tällä herkkyydellä on suurempi merkitys kuin toisissa ja hieman vasta-argumentiksi: ihmisen täytyy kuitenkin yleensä pinnistää keskittyäkseen johonkin uuteen niin, ettei virhettä tapahdu. Toisaalta en kertakaikkiaan keksi esimerkkiä, jossa kohina (ainakaan aidosti indeterministinen) jotenkin tuotaisi mitään positiivista tai olisi välttämätön.).
Näitä korkeamman kertaluvun funktioita (,jotka ottavat funktioita argumentiksi), voidaan mielestäni ajatella joskus "kehitykseksi" tai "oppimiseksi" (tietenkin funktio voisi ottaa myös itsensä parametrikseen).
Kun näitä "meemejä" siirretään ihmiseltä toiselle, voi merkitys toki muuttua matkalla (ja on sanomattakin selvää, että eri ihmiset eivät ymmärrä sitä täsmälleen samalla tavalla - lähinnä yleisimpien tulkintojen voi odottaa siirtyvän, koska nämä muut tulkinnat sitovat käsitteisiin niin paljon "virheenkorjausinformaatiota") joko kuulovirheestä tai väärinymmärtämisestä johtuen ja toki kehitystä myös tällä tavalla syntyy. Toisin täytyy myös huomioida, että mikään ei estä myöskään konetta väärinymmärtämästä ja kehittymästä samalla tavoin. On selvää, että suurin osa mahdollisista väärinymmärryksistä karsiutuu juuri siitä syystä, että kyseinen vaihtoehto karsitaan aivoissa sen ilmeisen hyödyttömyyden/epäloogisuuden perusteella (muiden tulkintojen avulla). Myöskään edellisen perusteella ei voi suoraan väittää, että tällaiset väärinymmärrykset olisivat mitenkään ratkaisevia älylliselle toiminalle. Erityisesti jos voimme geneettisellä algoritmilla + pseudo-randomgeneraattorilla saada kaiken oleellisen tästä "kohinasta", ei indeterminismiä tarvita mihinkään.
Joten olet mielestäni edelleenkin selitysvelassa sille, mihin indeterminismiä tarvitaan kehittymisessä (geneettiset algoritmit ja se hai-esimerkki riittävät jo kumoamaan pelkän vastauksen "mutaatio" tähän).
Periaatteessa tuollaisiin "kaikenteorioihin" suhtautuu sellaisella väsyneellä hymyllä, johon sekoittuu mieleen nouseva ajatus: "ei, taas tätä! säästäkää minut tältä!". Taas ollaan veivaamassa kasaan suunnatonta yleistystä, mikä ettei meemiteorian näkökulmaakin joku voisi käyttää, mutta ei kyllä tuolla tasolla.
Mielestäni taas jonkinlaisesta "älyn kaikenteoriasta" voidaan puhua jo sillä perusteella, että jos geenit koodaavat nykyisin tunnetulla tavalla ko. fenotyypin rakennusohjeen, niin onhan melko selvää, että geenien informaatiomäärä on maksimissaankin paljon pienempi kuin esim. aikuisen ihmisen neuronien kokonaisuuden sisältämä informaatio. Tästä kai voi päätellä, että geenien on pakko sisältää jokin yleinen menetelmä tämän informaation keräämiselle järkevään muotoon ympäristöstä ja tämä menetelmä on siis yksinkertaisempi kuin opittava asia kokonaisuudessaan. Epäsuora perustelu samalle asialle liittyy siihen, että jos evoluutio joutuu "keksimään" älyn (reaktion) kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin, joihin ihminen voi törmätä, erikseen, on se käytännössä mahdotonta, koska nämä tilanteet sisältävät niin paljon toisistaan riippuvia muuttujia, että tuntuu epätodennäköiseltä, että tällainen äly olisi ehtinyt syntyä. Lukuisat esimerkit myös tietojenkäsittelyn ja tekoälyn puolella osoittavat, että erittäin yksinkertaisilla algoritmeilla voi monesti ratkaista melko laajojakin joukkoja mielekkäitä ongelmatapauksia.
Tässä yhteydessä ei tarvitse ruveta puhumaan reduktionismista ja siitä kuinka on mahdotonta selittää fysiikasta käsin, miksi Tampereella ei ole kunnon levykauppoja. Jos ajatellaan ihmisen ajattelu edelläkuvatuiksi joukoiksi toistensa päälle rakentuvia tulkintoja (funktioita), on ilmeistä, että näitä tulkintoja voidaan jatkaa numeroituvasti niin pitkälle kuin maailmassa riittää atomeita tietokoneiden/aivojen laajentamiseen. Tästä syystä "kaikenteoria" ei tarkoita, että se ratkaisisi kaikki kysymykset kerralla (joita siis voi edellisen perusteella generoida ainakin numeroituvasti äärettömän määrän, jos ei oteta käytännön rajoitteita huomioon)! Tässä mielessä "totuuksien löytäminen" on enemmänkin "väitteiden konstruointia" ja merkitykset eivät mitenkään absoluuttisia, vaan nekin konstruoituja (ja mitä monimutkaisempia/syvempiä tulkintoja, sitä "kapeampi" tuon tulkinnan sovellusalue on. "Kapeus" voi nimenomaan olla haluttu asia: Esim. taiteenystävä, joka ymmärtää "Mona Lisan" arvon eikä olisi kuitenkaan itse keksinyt/osannut piirtää sitä, on kiitollisuudenvelassa Leonardolle siitä, että tämä teki "valinnan" maalata juuri se teos kaikkien mahdollisten väriläiskien joukosta. Toisin sanottuna niin, että voi olla kertaluokkaa helpompi esittää väitteitä/tarkistaa speksi kuin tuottaa sille todistus/toteutus.).
Ajattelen niin, että mielemme sisältämät "mallit"/"domain:it" voivat liittyä toisiinsa vain hyvin kevyesti, mutta sisältävät monimutkaista prosessointia kunkin "domain:n" olioiden välillä. Toisin sanoen esim. ihmisen geometrisen hahmottamisen "domain" sisältää kehittyneen tulkintakoneiston esim. kokonaisluvuilla laskemiseen (ok, nämä liittyvät myös sormien motoriikkaan :), joukoilla hahmottamiseen ja "samankaltaisuuden käsitteen". Vastaavasti kävelystä vastaava domain osaa hienostuneita algoritmeja tasapainon ylläpitoon, mutta sitten kun yritämme "yhdistää" näiden käsitteitä ja esim. selittää mielessämme geometrian ja kielen käsitteillä, kuinka tarkalleen ottaen osaamme pysyä tasapainossa (tai kirjoittaa esim. vastaavan tietokoneohjelman), ei tämä ole todellakaan helppoa, koska "tasapaino-funktio" palautettuna "geometriseksi" olioksi jollain "informaation säilyttävällä kuvauksella" (bijektio) tuottaa "geometriadomain:in" kannalta käsittämättömän mutkikkaan olion, johon osaamamme tulkinnat eivät pure (koska ne eivät ole niitä ko. "sovellusalueen" "luonnollisia tulkintoja"). Tulkinta luo Nietzchen käyttämässä mielessä "perspektiivin" ko. asiaan ja ilman tuota perspektiiviä ei ole myöskään ko. asiaa. Toisin sanoen, mitä "paremmin näemme, sitä kapeammin katsomme". Nämä perspektiivit eivät välttämättä ole kuitenkaan jotain, mistä emme voi kielellä puhua selkeästi ko. perspektiivin ulkopuolella muutenkin kuin huutamalla "mä oon tosi postmoderni!". (Eikö tätä samaa ajattelua voi soveltaa myös tuohon "fenomenologian ongelmaan"?)
Monenlaiset abstraktit teoriat kuten matematiikan eri osa-alueet ja vaikkapa Turingin koneen abstraktio ja laskettavuuden teoria ovat tietyssä mielessä todella kovia yleistyksiä melkein kaikesta, koska niihin voidaan palauttaa melkein mitä vain. Jossain mielessä voi sanoa, että ne ovat jonkinlaisia "kaikenteorioita" yleisyytensä takia, mutta eivät "kaikenteoriat" ole mitenkään itsearvoisen "pahoja", koska niillä voi todistaa hyödyllisiä tuloksia. Se, että niillä ei ole taloudellista esittää jotain "sovellusaluekohtaista kielipeliä" johtuu niiden niukoista oletuksista, mikä pakottaa ko. sovellusalueen mutkikkaaseen "upottamiseen" ko. teoriaan. Koska tämä upottaminen pitää ko. "sovellusaluekohtaisen kielen" rakenteellisesti samana, ei tästä upottamisesta ole apua, mikäli halutaan vain pohtia niitä päättelyketjuja, jotka toimivat jo ko. spesifissä kielipelissä. Kuitenkin esim. "alakoulu" matematiikalla voidaan todistaa vaikkapa, että "kutsuilla on aina kaksi henkilöä, jotka tuntevat kutsuilla yhtä paljon muita vieraita, jos tunteminen on molemminpuolista", mutta silti tämä ei ole ilmeistä "kokeneemmallekaan partyeläimelle", vaikka käytännönkokemusta ko. alueesta löytyisikin. Tästä syystä "kaikenteoriota" ei ehkä pidä mennä väheksymään liian yksisilmäisesti, sillä on aina arvokasta, jos voidaan löytää voimakkaita yhteyksiä eri teorioiden välillä. Niiden huonoa soveltamista voi kyllä sitten nuijia sitäkin enemmän.
...itseasiassa mikäli meemiteoria kehittyy oikeaksi tieteenalaksi, niin silloin arvaan siihen tulevan paljon lisäyksiä, siitä tulevan huomattavasti monimutkaisemman, koulukuntia, jne. Lopulta ovat samassa pisteessä kuin oikea kulttuurintutkimus ja huomaavat ettei sitä yhtä totuutta olekaan...
Entä yhtä meta-totuutta :) Pitää erottaa, milloin "kaikenteorialla" yritetään selittää useiden erityisalueiden tuloksia tuomatta uutta käsitteellistä yhteyttä näiden välille siitä tilanteesta, että yksinkertaisella, mutta vahvalla teorialla esitetään yleisiä tuloksia ja näytetään, mikä näennäisen erilaisissa erityisalueissa on samaa. Esimerkiksi sekä matematiikan että kulttuurintutkimuksen kielessä käytetään logiikkaa samalla tavoin.
Myöskin universaalia konetta - tietokonetta voi käyttää kaikille inhimillisen elämän alueille - esim. lennonohjaukseen, pankkitoimintaan, hyperteksteihin, arkkitehtuurimallinnukseen, kielen tarkistukseen jne., vaikka se perustuu hyvin yksinkertaiseen matemaattiseen pohjaan. "Ei ole yhtä totuutta.." tarkoittaa mielestäni samaa kuin "Ei ole yhtä ohjelmaa, joka sopisi todella hyvin sekä tietokannan rajapinnaksi ja tekstikäsittelyksi ja vähän kaikkeen .." tai "Aina keksii vielä jonkun ominaisuuden, jonka voisi lisätä ohjelmistoon" tai "Ei ole pisintä mahdollista käyttökelpoista selitystä tulkintaa". Eikös itse Stephen Hawking turissut myös jotain sen suuntaista, että vaikka yhtenäisteoria fysiikassa saavutettaisiin, siitä se fysiikka vasta alkaisi.
Tottakai, mutta kun abstraktio alkaa elää omaa elämäänsä, niin puhutaankin vaikkapa matemaattisesta kuutiosta kuin sellainen olisi olemassa. Yhtä hyvin voisi puhua kilometrin kokoisesta cockerspanielista, pitää olla tarkkana ettei luule abstraktiota todelliseksi, vaan tiedostaa abstraktiosta että se on vain abstraktio.
Miten erotat sen, että jokin on "vain" abstraktio siitä, että se kuvaisikin koko asian? Jos eroa ei voi tehdä kielellä, niin onko sillä sitten oikein mitään merkitystä mihinkään?
Cockerspanielista voit sanoa, että tässä meillä on "koira". Matemaattisesta kuutiosta sanotaan, että "tässä meillä on matemaattinen kuutio", vaikka mistään sellaista ei löydä, ja pitkään matemaatikot kalkuloivat että jee tässä meillä näköjään on tämmöinen absoluuttisen tasainen tasopinta, vaikka se on abstraktio, mikä on keksitty apuvälineeksi ajattelulle, osaksi matematiikan ja geometrian kieltä, mistään luonnosta ei löydä vastinetta ja sitten kun tuota sovellettiin fysiikan kauttaa maailmaan pystyttiin ehkä luomaan ontuvia teorioita jostain, mutta nykyään pystytään paljon parempaan, kun ymmärretään että luonto on hieman eri asia kuin jokin matemaattinen abstraktio. Sama pätee determinismiin.
Missä mielessä "nykyään pystytään paljon parempaan"? Nukkuisitko yösi paremmin, jos ydinvoimaloiden rakentaminen ei perustuisi "ontuviin matemaattisiin teorioihin" vaan esim. "kulttuurintutkimukseen"? Juuri sen matemaattisempaa ja abstraktimpaa ei fysiikka ole ikinä ollut kuin se on nykyään. Mielestäni on hyvä, että niistä puhutaan abstraktioina, koska tällöin sanotaan mahdollisimman vähän siitä osasta, joka ei ole tiedossamme/tavoitettavissamme.
..haisimulaatio..
Olen, mutta mikä tuossa on ällistyttävää?
Ajattelin, että se olisi hyvä esimerkki siitä, että tietokoneohjelmat kykenevät vähän kerralla samaan kuin kehittyneemmät eliöt.
Vaikka maailma olisi pohjimmiltaan indeterministinen, voi siihen silti helposti rakentaa koneita, jotka ovat kaiken käytännöllisen tarkastelun puitteissa deterministisiä (eli on äärimmäisen epätodennäköistä, että ne käyttäytyisivät kvantti-ilmiöistä johtuen odottamattomalla tavalla). Mikään, mitä olet esittänyt, ei perustele, etteikö ihminenkin voisi olla tällainen kone menettämättä mitään oleellista "ihmisyyteen" kuuluvaa. Jos jotain tällaista menetetään, voisitko kertoa, mitä se on?
16.5.2001 9:27
Tuomas T Korppi kirjoitti:
Reunahuomautus: Vapaus on valtaa tehdä itseään koskevia valintoja. Pelkkä valta tarkoittaa yleensä valtaa tehdä muita koskevia päätöksiä.
Olen samaa mieltä. Vallasta (esim. huomattavan rahasumman omistaminen) voi seurata vapauksia tehdä monenlaisia itseään koskevia valintoja (,joten se on tässä tilanteessa vapautta kuten esitit). Toinen esimerkki (jos en muista väärin, niin Nietzche taisi käyttää jossain tämän tapaista esimerkkiä) on valloittavan maan sotilas sotatantereella: Hänellä on paljon mahdollisuuksia toimia moraalittomasti valloitetun maan siviilejä kohtaan - toisin kuin esimerkiksi demokraattisen valtion kansalaisena, kun kaikilla on jonkin verran valtaa/vapautta, mutta kenelläkään ei todella paljon. Vapauskin voi siis rajoittua tiettyihin itseä koskeviin valintoihin. Provosoivasti voisi sanoa, että orjuuttajan vapaus kasvaa orjan menetyksen kustannuksella.
Kuinka "hyöty" eroaa "huvista"? Eikö usein "hyöty" ole kuitenkin sitä, että siitä saadaan pitkällä aikavälillä paljon ei-vahingollista iloa irti?
"Hyödystä" voidaan puhua myös esimerkiksi yritykseen nähden: "Olisi hyödyllistä saada valot toimistoon". Tällöin hyödyllinen asia auttaa yritystä edistämään liiketoimintaansa, mikä tarkoittaa rahan tekemistä ja tunnetustihan raha on "mekanisoitua valtaa". Myöskin: "Leppäkertulle on hyödyllistä, että sen kuoret ovat punaiset" viittaa todennäköisesti siihen, että leppäkertun varusteet elon taistelusta selviämiseen ovat asianmukaiset (kuolleella ei ole paljon vapauksia). Ehkäpä yksinkertaistin liikaa: Hyöty-sanan käyttö jollekin taholle on selvimmillään silloin, kun se edistää ko. tahon jotakin "tarkoitusta". Hyödylliset teot edistävät ko. tavoitteen saavuttamisessa. Tämä tarkoitus vain sattuu olemaan monesti vallan tavoittelua muodossa tai toisessa (evoluutio?).
Hyöty yleensä tuottaa lisää valtaa, mutta tätä valtaa ei ole pakko käyttää ilon aikaansaamiseksi itselle tai muille, vaikkakin se on mahdollista (ajattelen ilolla tiettyä tunnetta). Voi esimerkiksi olla niin, että kaikki mahdollinen valta(rajallisiin resursseihin) pitää käyttää hengissäpysymiseen. Hyödyn tuottaminen (ei siis välttämättä oman) on kyllä jo sinänsä aika palkitsevaa ja suurta huvia (oman tunnemaailmani pohjalta).
Taitaa olla niin, että tässä pitää erottaa minimissään käsitteet a) valta, b) preferessit/tavoitteet ja c) ilo tunteena ja erityyppiset "aistilliset" nautinnot. Jos käsitin oikein, viittasit "iloa irti"-kommentilla enemmänkin yleisiin päämääriin eikä välttämättä esim. siihen, että naurattaa mahdollisimman paljon. Tällöin omalla kohdallaan voi puhua "hyödystä itselleen" kuin lähentyisi omia tavoitteitaan. Raha valtana voidaan taas muuntaa melkein mihin tahansa tavoitteeseen sopivaksi (ja tästä ehkä selittyy vallan tavoittelun yleisyys monessä päämäärähakuisessa rationaalisessa toiminnassa, sillä yleisen vallan voi "konvertoida" ainakin jollain "hyötysuhteella" tavoitteeseen).
"Huvit" sisältävät ilmeisesti nautintoa tuottavat aktiviteetit ja ne voivat sisältää hyödyllisiä asioita. Johtuuko se sitten luterilaisista arvoista vai itsensä pettämisestä, että minulle tulee ensimmäisenä huvittelu eikä haitta hyödyn vastakohtana mieleen?
Rahalla voidaan muuntaa yhdellä tavalla tuotettua "valtaa" aivan toisen tyyppiseen toimintaan: Nurmikkoja leikkaamalla (oma työ voi tuottaa hyötyä/työaika eli "aika on rahaa on valtaa" ja tässä tapauksessa tehdään jopa ihan kohtuullisesti myös "työtä" fysiikan termeillä) voi ostaa mopon ja bensaa sekä lähteä ajelulle. Mopolla ajelunkin voi tulkita "vallaksi" kulkea yli 40 km/h, mikä ei onnistu jalkaisin - ko. henkilön vapausasteet ovat kasvaneet tässä suhteessa (ja tukka hulmutessa mopedin kyydissä voi tuntea sitten sitä kuuluisaa vapaudentunnetta :)
17.5.2001 8:44
Marcus E Engdahl kirjoitti:
Sikäli kun kvanttimekaaninen epätarkkuus vaikuttaa tietoisuuteen, on se tietenkin otettava huomioon myös simulaatiossa.
En ottanut tuossa kantaa tietoisuuteen, vaan lähinnä siihen, voisiko tällainen kohinalta suojattu "ihmiskone" selvitä kuin aito ihminen jokapäiväisistä tilanteista. Myönnän, että tämä kohinalta suojautuminen voi olla hankalaa, koska myös aistit täytyisi toteuttaa. Kopion (epätarkka) käyttäytymistä voitaisiin tutkia myös suljetussa virtuaaliympäristössä, joten myös tämä kohina on mahdollista eliminoida.
Niin, vaan entä jos tietoisuus perustuu kvanttimekaanisille ilmiöille ja kvanttimekaniikan monimaailmatulkinta on oikea? Pelkkää spekulaatiota mutta osoittaa mielestäni selvästi sen, että spekulaatioille jää vielä paljon tilaa, ts. niitä ei voida sulkea pois väärinä vaihtoehtoina.
Kyllä, mutta jos ihmisen älykäs toiminta voidaan näyttää suurimmaksi osaksi selitetyksi jo deterministisillä prosesseilla, voi "mystiselle tietoisuudelle" jäädä melko pieni rooli.
Jos ajatellaan, että esim. käden nostamiseen tarvitaan tietyn suuruinen hermoimpulssi, niin ainakin periaatteessa voisi seurata takaperin tämän impulssin syntymistä neuronikerrosten läpi ja arvioida sitä kvantti-ilmiöistä johtuvan tarvittavan kumuloituvan "kohinan" määrää, joka saisi ihmisen päättämään olemaan nostamatta kättään. Olisiko mitään järkeä
yrittää laskea esim. jotain minimiaikaa, jota pienemmässä ajassa "mystinen vapaa tahto" ei voisi päättää käden nostamisesta?
En ole ihan varma, onko tästä näkökannasta jo keskusteltu täällä, mutta yksi näkemys indeterminismiin on sellainen, että voimme havaita ajan funktiona uutta informaatiota, joka tulevaisuudessa paljastuvan lisäinformaation avulla voidaan selittää yksinkertaisemmin. Tämä informaatio muodostaa sellaisen "kiintopisteen" maailmankaikkeuteen, ettemme voi rikkoa sitä, vaikka yrittäisimme, koska olemme eräänlaisen "ei-ajassa toimivan luonnonlain" ohjaamia. Eräs tuttavani käytti tästä muistaakseni sen suuntaista vertauskuvaa, että maailmankaikkeus voi olla funktio, joka määrittelee sen neliulotteisen avaruuden, jossa elämme kolmiulotteisella tasolla ja ajattelemme, että luonnonlakien täytyy aina olla sellaista muotoa, että meidän tuleva seuraa meidän menneestä. Mikään ei estä, että säännönmukaisuuksia voisi olla myös "muissa suunnissa".
Otanpas sittenkin. Tietyssä mielessä alkeellisten matematiikan totuuksien verifioinnit voidaan mieltää kokeina, mutta niiden ei tarvitse olla ulkoisilla objekteilla tehtyjä kokeita. Pelkät ajatuskokeet nimittäin riittävät. Voin kuvitella ottavani ensin yhden omenan ja sitten toisen, ja nämä edelliset kuvitteelliset omenat muodostavat mielessäni kahden kuvitteellisen omenan joukon. Voin myös kuvitella omenoiden tilalle mitä tahansa objekteja, ja ajatuskokeen tulos säilyy aina samanlaisena.
Tässä yhteydessä on mielestäni mielenkiintoista huomioida Curry-Howard isomorfismi, joka esittää vastaavuuden erilaisten logiikoiden ja tyypitettyjen ohjelmointikielten välille: tyypit vastaavat loogisia väitteitä ja oliot/ohjelmat, jotka ovat kyseistä tyyppiä, vastaavat ko. väitteen todistusta (polymorfiset tyypit kuvautuvat esim. toisen kertaluvun logiikkaan).
Tällöin käsittääkseni luokan rajapinta vastaa matemaattista teoriaa, jonka malleja ko. luokan toteutukset ovat. Jos esimerkiksi tyypin esittämä lause on ristiriitainen, ei sille voi olla yhtään toteutusta.
Koska tietokoneohjelmat voidaan ajaa hyvin konkreettisilla tietokoneilla ja todistusolioiden sisältämä informaatio palauttaa helposti "atomeiksi", voidaan mielestäni tällöin ajatella, että havaitsemamme "materiamaailma" sisältää ko. olion ja alkuperäisen loogisen väitteen voi tulkita abstraktiksi, osittaiseksi spesifikaatioksi kyseiselle "konkreettiselle objektille" - tavallaan abstrakti väite on kuin projektio ko. mallista - vapaasti lainaten Olli Mustosta: "Nuotit ovat soittajalle kuin kaksiulotteinen varjokuva koko musiikkiteoksesta ja tulkitsijan tehtävä on palauttaa tämä kolmiulotteinen olio tuosta osittaisesta informaatiosta".
Mielestäni voidaan havaita, että ohjelmointikielet muistuttavat monissa asioissa luonnollisia kieliä, jos ei tuijoteta liiaksi formaalia ja jähmeää syntaksia. Löyhästi voidaan ajatella, että ohjelman kirjoittaminen on "puhumista" tulkille ja esim. abstraktioita koodaamalla tiettyyn ohjelmaan kerros kerrokselta voidaan ajatella tulkin "oppivan" ko. asiaa lisää. Tulkki osaa sitten tulkita annetun ohjelman jonkinlaiseksi toiminnaksi tai laskennaksi. Tätä varten kielen tulkin pitää sisältää tietysti jokin primitiivinen joukko perusoperaatioita, joiden semantiikka on määritelty kielen ulkopuolella.
Jos sitten ajattelemmekin, että myös ihmiset ovat tällaisia "tulkkeja", joihin syötetään aisti-informaation (I/O) lisäksi luonnollista kieltä, joka on opetettu lapsesta lähtien suhteessa ihmisen pohja-ajatteluun (*), voidaan lennokkaasti todeta, että luonnollinen kieli ja sen ilmaisut ovat hieman vastaavanlaisessa yhteydessä rajapintoihin/loogisiin väitteisiin ja aivojen kytkentöjen muodostama ohjelma sisältää laajenevan "toteutuksen" noille rajapinnoille tai vastaavasti "todistuksen/mallin väitteelle". Koska pystymme myös "itse puhumaan itsellemme", on ajattelussamme tavallaan eri tasoja: Käytämme kieltä hyvin korkealla tasolla ja voimme puhua esim. matemaattisista olioista ja samaan aikaan oma mallimme tuolle lauseelle on konkreettinen, hermoverkkoon koodautunut ohjelma. Voisiko siis ajatella, että tietyin oletuksin myös "mentaalinen koe" on "konkreettinen"?
Edelliseen löyhästi liittyen on tietokoneiden rautapuolella mielenkiintoista kehitystä ollut ohjelmoitavien piirien käyttö yleisprosessoreiksi siten, että ajettava ohjelma ohjelmoisi piirille halutun ohjelman, minkä jälkeen kyseistä ohjelmaa voitaisiin suorittaa suoraan prosessorilla rinnakkaisina operaatioina ilman hakematta esim. uusia käskyjä erillisestä muistista. Voitaisiin siis ajatella, että ohjelmalogiikka ja muisti toteutettaisiin ainakin osittain yhdellä piirillä. Toisaalta tällainen laitearkkitehtuuri muistuttaa päältäpäin jo aika paljon hermosoluja ja niiden kytkentöjä...
(*) Todennäköisesti osittain geenien koodaamia, yksinkertaisia merkityksiä ja rakenteita tunteille ja sen semmoisille sekä kehittyvä hahmontunnistus/abstraktiomekanismi (arvaus: esim. erittäin löyhästi tyyliin [hahmo_n "muistuttaa" hahmo_m] → [hahmo_n == hahmo_m], [hahmo_n "yhtäaikaa tai lähekkäin spatiaalisesti" hahmo_m] → [hahmo_k = hahmo_m+hahmo_n] ja esim. satunnaisen hahmon lisääminen aisti-informaation perusteella) jne. Tällöin lapsi oppii ensin hahmottamaan visuaalisia muotoja "pikselimössöstä", äänteitä kohinasta ja taas edelleen näistä tiloja, sanoja jne. ja lopuksi voidaan päästä sinne tasolle, että tietty sanan ääntäminen liittyy esim. tietyn visuaalisen objektin läsnäoloon. Kannattaa myös huomata toinen pää eli output, jonne ilmeisesti myös syntyy symmetrisesti abstraktiohierarkiaa tyyliin: sano "äiti" = sano"äi"+sano"ti". plä plää..
