Shakespearea jättiläiskalmareille

- eli kauneuden rakenne sisällön sijoituksessa tulkintaan -

 

(Ownsta.comThe Messenger Joan Of Arc Trailer)

sfnet.harrastus.elokuvat: Jeanne d'Arc (historia spoilaa)

9.2.2000 10:00

M.G. Soikkeli kirjoitti:

Dunaway on anoppihallitsijan arkkityyppi, pystyynrypistetty noita, joka hallitsee hämähäkin tavoin muiden taustalla. Dustin Hoffman vierailee moniselitteisessä, psykiatrin pestiä harjoittavan demonin roolissa, eikä lainkaan hassummin hänkään; hahmon tarkoitus vain jää avoimeksi, koska lopulta elokuva tekee Jeannen vakaumuksesta pelkästään hänen uskonsa ja epäuskonsa sisäisen asian.

Oma tulkintani on se, että elokuvan pääteema oli juuri Jeanne d'Arc henkilönä ja fanaattisuuden kuvaus sisältä ja ulkoa. Voisiko ajatella, että itse asiassa koko elokuva katsotaan fanaattisen ihmisen näkökulmasta? Politiikka ja rationalisoivat juonittelijat näyttävät käpertyvän vähäpätöisiksi, kun kaikki fokusoituu eteenpäin juoksemiseen ja tunnekuohuihin.

Myös itse koin jonkinlaisen inhoreaktion elokuvan alussa, tuntui kuin aiemmin herkästi assosiaatiovyyhtejä kutonut Besson olisi turtunut mahtipontiseen liioitteluun kerronnassa. Koko elokuva käy ylikierroksilla ja kaikesta jää lapsellinen tunne. Vasta hiljalleen, kun Jeannen näyt sekoittuvat kerrontaan, heräsin nauramaan omalle sisäiselle "kristitylle postmodernistilleni". Kuinka voi olla näin suuren budjetin elokuva, joka kehtaa suorastaan pilkata yleisöään olemalla pinnaltaan niin röyhkeä. Elokuvan tulkitseminen ikkunaksi historiallisiin suuren linjan tapahtumiin tai perinteiseksi sankarimyytiksi on ilmeinen riski tämän teoksen kohdalla ja ns. pohtiva katsoja voi silloin vain kauhistella kaiken kyynisyyden puutetta sillä ko. kerronta ei pyydä anteeksi mitään keneltäkään.

käsikirjoitukseen omiaan sorkkineelle Luc Bessonille tärkeämpää on ollut nostaa esille ihminen pyhimyksenä;

Eihän häntä pyhimykseksi nostettu. Itse en onnistunut ensimmäisellä katselukerrallani huomaamaan juuri minkäänlaisia moraalisia arvostelmia päähenkilöstä tai juuri muutenkaan. Paremminkin tällaisen ihmisen voimavaran, ylikorostuneen tahdon, pöyhiminen tekee siitä jotenkin "likaisen". Tällaiset ihmiset ohjaavat historiaa sattumanvaraisiin suuntiin omien sekavien, mutta voimakkaiden mielikuvien voimalla. Jeanne kuvataan ulkopuolisten silmissä enemmänkin typeräksi ja omahyväiseksi. Kuitenkaan katsoja ei voi olla tuntematta myös ihailua tälläistä loppuun asti voimakasta luonnetta kohtaan - mutta tämä ihailu tulee katsojan inhimillisyydestä ja kaipuusta - nykyihminen uskoo vain epäilyynsä.

Järkevään ja epäilevään nykyihmiseen tottuneena elokuva sai ainakin minut valvotettua yhden yön ajaksi ihan vain maistelemaan elokuvan välittämiä ristiriitaisia tunteita ihmisen kiihkosta. Sitä paitsi kuvankauniin Jovovichin valitseminen päärooliin on onnistunut valinta - ensinnäkin se kulkee yhdessä hänelle esitetyn persoonallisuuden kanssa (siis voisi ainakin kuvitella ulkonäön parantavan itsetuntoa) ja avoimeksi jää kysymys siitä, onko tuo kaunis kuorikin vain Jeannen pään sisällä? Idealismi, symmetria ja kauneus yhdistyvät katsojan mielessä.

Lauseesi osoittavat, että sinulla on ollut aika vahva ennakkotulkinta elokuvasta, joten et todennäköisesti ole ymmärtänyt kunnolla ainuttakaan Bessonin elokuvaa, jos lähdet näin genre-jähmettyneestä ja korkeakulttuuriselle perinteelle korrektista tulkintamallista. Mielestäni Bessonin elokuvat ovat aika puhtaita kuvia ilman yhteiskunnallista sanomaa tai selkeää elokuvahistoriallista mallia. Niiden voima kumpuaa asioiden sosiaalisesti korruptoitumattomasta näkemisestä ja sisäisistä linkeistä. Ne ovat kuin älykkään lapsen unia.

Elokuvan kuvallinen anti ja Bessonin tekninen taituruus ohjaajana tuntuvat voimakkaasti, tosin olet oikeassa, että elokuvaa olisi voinut osittain ehkä tiivistää (tyypillinen kokemus, kun ohjaaja on erittäin introvertti ja tarinassa hiemman kaikki liittyy kaikkeen), tai sitten täytyy vielä katsoa uudestaan. En osaa sanoa, onko se Bessonin hersyvä kerronta vai se, että kyseessä ei ole Hollywood-tuotos, mutta jotenkin tästä tuntuu saavan enemmän elämänmakua kuin esim. Braveheart:sta, joka kangistuu pääosin kaavamaiseen tylsyyteen.

Tai mitä kaikkea 1400-luvun Ranskasta olisi voinut sanoa.

Riippuu siitä, mikä on teoksen ydin. Itse olen niin vanhanaikainen, että ajattelen taiteen arvon olevan epälineaarisempi kuin osiensa summa.

Etkö huomannut, että elokuva koko olemuksellaan ivaa tuollaista järjenpalvonta-analyysiä? Historiassako järkeä - pyh!


14.2.2000 10:00

en minä kyllä ihailua tuntenut missään vaiheessa hahmoa kohtaan, mikä ei johdu naispuolisesta sankarihahmosta, vaan että hänet oli esitetty niin ideansa riivaamaksi, ilman että "aatteessa" oli mitään sisältöä, edes henk.kohtaisena tavoitteena.

Itse taas en kokenut ihailua siksi, että kyseessä olisi ollut naispuolinen sankarihahmo. Tarkoitin tuolla tahdon vahvuudella ehkä hiemman filosofisempaa käsitettä eli: Ihminen on uskomiskone. Kaikkien meidän todellisuusmallimme on vain joukko jäsentyneitä uskomuksia (,jotka ilmeisesti jotenkin tallettuvat hermoverkkomme informaatioksi). Tämä malli luo kehyksen, jonka varaan rakennamme hierarkisesti uusia käsitteitä ja välillä muokkaamme aikaisempaa rakennetta. Väitän, että kaikki ihmisen tieto on myös abstraktiota. Nykyajan tehokkuusvaatimukset ja ihmisiltä vaadittava kielellinen abstraktiokyky ovat muokanneet ihmistä sellaiseen suuntaan, jossa rationaalinen ajattelu - mahdollisimman vähien oletusten tekeminen ja mahdollisimman pitkien päättelyiden rakentaminen loogisesti ristiriidattomaksi uskomusmalliksi, on välttämätöntä, jos haluaa pärjätä. Tästä seuraa kuitenkin monille sisäinen ristiriita: kuinka vähään "oletukset" voi nollata? Useimmat ovat nollanneet niin pitkälle, että "elämän tarkoituksen"-pohtimisesta on syntynyt heille mysteeri. Törmään paljon ihmisiin, jotka eivät ole varmoja omista tavoitteistaan ja ovat sen takia onnettomia, koska heillä tämä käsitteiden hajoituskoneisto (epäily) on niin vahvistunut. Järki ja logiikka ovat toki kunnioitettavia aseita ja moni on ruvennut pitämään niitä ainoana moraalinaan. Kun tähän lisätään vielä päälle kristillisen perinteen mukainen ihmisen eläimellisyyden kieltäminen ja paheksuminen, saamme pysähtyneen ihmisen. Edelliseen ei omalta kohdaltani liity moraalisia nuhteita ketään kohtaan, mutta ilmeisesti olen sen verran romantikko, että koen tuollaisessa vahvassa aatteen palossa aina jotain inhimillisesti vahvaa, vaikka aate olisi sisällöltään minulle vastemielinen.

en ymmärrä "ainuttakaan" bessonin elokuvaa? ei sillä että haluaisin olla laatimassa besson-leffojen kaanonia, mutta toi on kyllä hurskastelua omalta taholtasi: "..siinäpä kerettiläinen katsoja, joka ei ymmärrä bessonin näkemystä...roviolle genre-jähmettynyt tulkitsija..."

Anteeksi kirjoitukseni töykeys, väsymys pääsi rivien väliin.

kyllä, silloin kun ne onnistuvat. bessonin esikoisleffa oli esim. (kun se telkasta tuli vuosi pari sitten) aika  tuskaista katsottavaa, himmeitä kiiltokuvia, mutta "subway" puolestaan hauska tavalla jota pelkkä visuaalinen näkemys ei selitä. samoin "Leonin" ja "nikitan" veripalttuosaston korostaminen on mitä selvimmin visualistin ja visionistin raskas myönnytys juuri genrelle: oltava _paljon_ lyijyä ilmassa ja runsaasti _veristä_ ponnistelua läpi mahdottomien olosuhteiden.

Ainakin Leonin alun paukuttelu oli loistava tapa esitellä ammattilainen työssään ilman sanoja - taito on sormenpäissä ja toiminnassa. Myöskään Leon, joka on henkiseltä kehitystasoltaan enemmän lapsi kuin Mathilda, ei osaa ratkoa ongelmiaan muilla tavoin kuin tekemällä sen yhden jutun niin hyvin kuin mahdollista. Jos pitäisi laittaa Leon johonkin genreen, niin ehdottaisin rakkaustarinaa. Itse asiassa olen sitä mieltä, että Leon on yksi elokuvahistorian täydellisimpiä elokuvia - vai voitko osoittaa jonkun vuorosanan, kohtauksen tai esineen, joka ei nivoudu tarinan muihin osiin vahvasti ja saumattomasti. Jopa senkin voi päätellä, että Stansfield on vessan oven takana odottamassa. Entä miksi elokuvan alussa on kamera-ajo puistosta kaupunkiin? Mitä Bessonille tarkoittaa musiikki (tosin tämä linkki vie meidät kyllä elokuvan historiaan ja Kubrickiin)? Miksi Leon ja Mathilda harjoittelevat kohti puistoa? Miksi Tonyn parturi esiintyy elokuvassa? Sitä paitsi suurin osa Bessonin tuottamasta informaatiosta elokuvaan on niin ei-kielellistä (kuten esim. kamera-ajot jne..), että niiden aiheuttamia kokemuksia en edes yritä alkaa eritellä. Sitä paitsi Leonin se kohtaus, jossa tappaja ja tyttö esittelevät sielunelämänsä pantomiimina toisilleen täysin ilman mitään typeriä kertojia ja helppoja ratkaisuja, on yksi elokuvan hienoimmista kohdista. Kyyseessä on "minimalismia", joka on samalla niin tajuttoman runsasta. Jos ajattelisi elokuvan sisältöä eräänlaisena käsitepyramidina, jossa pohjalla ovat kuvapisteet ja yksittäiset framet ja ylimpänä elokuvan pääteema(t), olisi Bessonin pyramidin muoto melko tasaisesti huipulle oheneva siten, että mikrokosmos on runsas (paljon havaintoja ja yksityiskohtia), aluskasvillisuus rehevä (yksityiskohdat muodostavat linkkejä toisiinsa, kaikki on "loogista") ja vuorenhuippu on terävä (kaikki alla rakentaa elokuvan teemaa ja yleistunnetta konsistentisti kohti huippukohtia). Verrattuna entisiin suuriin ohjaajiin kuten esim. Kubrick ja Hitchcock, on Besson ehkä hiemman romanttisempi ja kerrontaa laventava, mutta tämä on mielestäni persoonallisuuskysymys. Jos elokuva rakennetaan suoraan niistä mielikuvista, jotka ovat vahvasti introvertin maailmankuvan sitomia, ei ohjaaja pysty estämään muun elämän valumista kuviin. Hitchcock on huomattavasti analyyttisempi - hänen elokuvansa on rakennettu kuin insinööri Nokian puhelimen, kaikki "turhat" osat vain huonontavat lopputulosta. Valitettavasti vain tuotanto-orientoitunut Hollywood ja kulttuurin postmodernisoituminen eivät ole enää kovin suosiollisia tällaisille monoliitti-tyyppisille tuotoksille.

??? mitä tarkoittaa että arvo on epälineaarisempi kuin osiensa summa? sitäkö että juoni on sivuseikka tai että tarina elokuvassa on vain katsojasta kiinnipitämisen keino?

Ei, vaan sitä, että tuo riippuu kokonaisuudesta ja voi vaihdella elokuvasta toiseen (myönnän, olen 200 vuotta aikaani jäljessä). Itse koen aika vastemielisen rajoittavaksi sellaisen ajattelun, että palkataan hyvä leikkaaja, kuvaaja, säveltäjä, käsikirjoittaja ja näyttelijä, niin saadaan automaattisesti hyvä elokuva. Liittyykö hyvän juonen atribuutteihisi se, että juoni valitsee tapahtumasarjan, jonka sattumistodennäköisyys reaalimaailmassa lähenee X:ää? Pahimmillaanhan juoni voi olla jopa haitallinen tai vitsin aihe elokuvassa. Vrt. kellopeliappelsiinin (joka on paras näkemäni tutkielma ihmisen vallantahdosta ja on Kubrickin ihmismääritelmämonumenttien keskeinen peruspilari) juoni on kansanomaisesti ilmaistuna - perseestä. Mitään tulevia tapahtumia ei oikeastaan "odota" ja juonellinen jännitys elokuvassa on lähes nolla. Tämän osoittaa mm. se, että päähenkilön itsemurhayritys ei ainakaan itsessäni herättänyt kovin voimakasta eläytymistä eikä ollut tarinan "juonen" kannalta mitenkään oleellinen. Kellopeliappelsiinin ihmiset eivät edusta kokonaisia persoonia, vaan ovat aika voimakkaita abstraktioita ihmisten perusrooleista yhteiskunnassa ja pienyhteiskunnassa, laumassa. Tästä syystä Kubrick ei laita elokuvaan kahta hahmoa esittämään samaa abstraktia roolia. Jo tämä teeman asettama rajoitus elokuvan sisällölle estää juonen kehittelyä. Koko elokuva on hyvin korkealla abstraktiotasolla ja symbolinen. Juonesta on tehty pelkistetty, että katsojan huomio kiinnittyisi oleelliseen. Kiinnostavan juonen tekeminen tällaiseen elokuvaan on pornoa.

Toinen esimerkki tästä voisi olla esim. Benignin Life is Beautiful. Koska kertoja on päähenkilön poika, on elokuvassa hieno kontrasti tapahtumissa ennen syntymää ja syntymän jälkeen. Kerronnallisestihan tuossa kohdassa on sellainen hauska ohjauksellinen kikka, eräänlainen epäjatkuvuuskohta visuaalisesti. Tarinan alku on kuin pahimmastakin lasten sadusta. Tapahtumat on tietoisesti valittu mahdottomiksi ja huvittaviksi, koska ilmeisestikin isä on saanut pojan mielikuvituksen laukkaamaan. Syntymän jälkeen mahdottomuuksia ei enää satu, mutta isän persoonallisuus säihkyy. Jos nyt elokuvasta esim. puolet ajallisesti on jonkun mielikuvitusta satumuodossa, niin en ainakaan ihan helposti ymmärrä kuinka juonen saisi määriteltyä mihinkään ahtaaseen määritelmään.

Etkö huomannut, että elokuva koko olemuksellaan ivaa tuollaista järjenpalvonta-analyysiä? Historiassako järkeä - pyh!

mielestäni ei ivaa. se hoffmanin omatunto-hahmohan pikemminkin pakotti jeannenkin tarkastelemaan omia lähtökohtiaan ja niin analyyttisesti, että hahmo olisi voinut olla lainaa "Ruusun nimen" sherlockista.

Ilmaisin itseni epäselvästi: Tarkoitin ivalla meta-ivaa. Eli elokuvan taidekokemukseen ja siihen tarkoituksella laitettuihin asioihin tuo ei varmaankaan kuulu ja siinä mielessä elokuva ei ole kovinkaan yhteiskunnallinen, mutta elokuvan tapahtumat osoittavat implisiittisesti myös siitä, kuinka ihmisen luoma historia hengittää.


16.2.2000 10:00

Ainakin Leonin alun paukuttelu oli loistava tapa esitellä ammattilainen työssään ilman sanoja - taito on sormenpäissä ja toiminnassa.

Vaikka aloitus on harvinaisen tehokas, ammattilaisuuden voi osoittaa pienemmilläkin vivahteilla. Niin kuin myöhemmin tehdäänkin, arkiympäristössä.

Totta, mutta yhtenä yksityiskohtana esim. Leon matkaa metrolla "tappajamoraalistaan" kotioloihin ja elokuvan lopussa Mathilda nousee sellaisella köysiratavaunulla likaisesta "kaupunkimoraalista" puiston puolelle. Myös värimaailma muuttuu hauskasti ruskeasta vihreämmäksi. Leonin kukka on tietenkin pala tuota puistonpuolta eli keskiluokkaista omakotitalomoraalia. Ja taksillahan lähdettiin poliisiaseman tappokohtauksesta.

Vaikka "Leonista" voikin kaivaa melkoisen kasan symboliikkaa, on se silti alisteista tunnelmalle ja tunteellisuudelle. Bessonin elokuvat ovat nimenomaan vahvasti kokemuksellisia/johdattavia ja vähemmän oivaltavia/pohdituttavia. Mitään Kaurismäkiläisiä ajatustaukoja on turha odottaa. Toisaalta pinnan alla olevat kielelliset merkitykset voivat toki alitajuisesti vahvistaa kokemuksellisuutta. Bessonin tuotanto on lähtökohdiltaan populaarikulttuuria, mutta erittäin älykästä sellaista. Taide ei voi kuitenkaan elää ilman kokemuksellisuutta ja alleviivausta tai muuten se palautuu dokumentiksi ja oppikirjaksi.

En näe mitään erityistä syytä, miksi ammattilaisuus pitäisi kuvata pienemmillä vivahteilla. Tuo westernimäisyys, johon viittaat, ilmenee juuri mies-pyssy-yhdistelmän evoluutiopsykologisena miehen kuvana. Besson haluaa tarkoituksellisesti kuvata asioita "junttimaisesti" ja hiemman naiivisti karsimalla vaikuttimistaan paljon esim. korkeakulttuurin sanomattomia sopimuksia, mutta tässä tuleekin kenties älykkyyden ja tyylitajun ero. Bessonin persoonallisuuden omahyväisyys paljastuu juuri siinä, että hän rikkoo sosiaalisia sopimuksia taidekulttuurin piirissä, vaikka täyttääkin samalla kaikki tekniset vaatimukset. Hänen tuotantonsa on pinnalta myyvää populaarikulttuuria, mutta sisältää myös hienoja yksityiskohtia niille, jotka vaivautuvat etsimään. Psykologisesti tässä käy niin, että elokuvan "vakavat" harrastajat voivat kokea tulleensa jotenkin loukatuksi, kun elokuvan teema ei täytä korkeakulttuurin "jäsenkortin" estoa niille muille - "tavallisille kuluttajille". Mieleen tulee musiikin puolelta lähinnä Mozart.

"Leonin" visuaalisuudesta vielä sen verran, että näin joskus eräässä filmiliikkeessä joitain julisteita kyseisestä elokuvasta ja tuli vain mieleen, että "Leonin" voi pysäyttää videolta silmät sidottuna melkein mihin tahansa kuvaan ja se kelpaisi asettelultaan ja visuaalisuudeltaan valokuvakilpailuun. Tästä tulemmekin siihen tosiseikkaan, että "Leonin" kohdalla Besson on mielestäni tietoisesti valinnut ohjaustyylikseen idean, että elokuva on nimen omaan joukko yksittäisiä, kaksiulotteisia kuvia sommitelmineen eikä pyrikään olemaan objektiivinen silmä johonkin kolmiulotteiseen maailmaan (taas "Jeanne d'Arc" oli täysin päinvastainen tässä mielessä - vahva tilantunne, kaikkea ei oltu aseteltu tietylle kamerakuvalle jne..) Myöskin "Leonin" ja "Fifth Elementin" leikkaukset ovat sitä luokkaa, että kuvien intesiteetti on koko elokuvan ajan sellaista musiikkivideo- tai mainostasoa, kuitenkaan tuottamatta liiallista informaatioähkyä. Ja vielä varoitukseksi: kaikki Besson-filmien 4:3-videoversiot saisi polttaa. Etenkin "Leon" on elokuva, jonka viehätysvoima vähintäänkin puoliintuu kuvan pilkkomisesta.

Luonteet syntyvät toiminnasta ja toiminta luonteista; mitä kauniimmin elokuva noudattaa draaman perimmäistä (tai yhtä niistä) lakia, sitä tiiviimmin yksityiskohdatkin (esinemotiivit joihin viittaat, etenkin se Peikonlehti (vai mikä olikaan) jota kanniskellaan mukana) sopivat henkilöihin ja sitä kautta kokonaisuuteen. "Leon" on sanoisinko täyteläinen elokuva tässä suhteessa ja sikäli lähempänä yhtä elokuvalta odotettua esteettistä ihannetta; toisenlaisessa ihanteessa elokuva olisi vaatimaton koska se on niin ennakoitava ja omaan kuvitteelliseen maailmaansa asetettu.

Tässä pitää luonnollisesti olla varovainen, mitä tarkoittaa sanalla ennakoitava - luulen kuitenkin ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Siis kyllä "Leon" sisältää paljon informaatiota vaikka se onkin rakenteisessa muodossa. Täysin ennakoitavan vastakohta on pieleen säädetyn TV-kanavan lumisade. Ilmeisesti tarkoitit, että "Leon" on teema-tasolla ja elokuvan kerrontatavan ylimmillä tasoilla ennakoitava. Näiden tasojen ennakoitavuus toimiikin sitten "Leonin" napanuorana katsojan kokemusmaailmaan. Yksittäiset kohtaukset ja tilanteet osoittavatkin sitten niin sanallista kuin sanatonta luovuutta ja älykkyyttä elokuvanteossa.

Nuo eri ihanteet, joihin viittaat, ovat monesti ristiriitaisia ja siitä syystä yhden ihanteen maksimaalinen tavoittelu estää muiden maksimoinnin. Varmaan yksi syvimmistä kuiluista eri ihanteiden välillä on "klassinen" ihanne, millä tarkoitan merkitysportaiden rakentamista niin ylös kuin tekijällä riittää rahkeita ja kaikkien tulkintojen haarapolkujen tyssäyttäminen 1. kerrokseen eli tietynlainen teoksen reunojen määritteleminen (tähän liittyy yleensä kevyempi kulttuurikonteksti ja voimakas itseensäviittaaminen) ja "postmoderni" ihanne, millä tarkoitan tässä tulkintojen runsautta ja laajaa kontekstiriippuvaista sisältöä sekä eräänlaista "määrä korvaa laadun"-ajattelua. Nykyinen kulttuurimme on voimakkaasti tähtäämässä "postmoderniin" suuntaan, mihin pidän yhtenä pääsyynä informaatiovirran kasvua ihmisille.

Itseäni raivostutti silloin eka kertaa leffan nähdessä kun ne eivät harjoitellessa ampuneetkaan sitä porhoa joka lenkkeili puistossa - koska siinä kohtaa Bessonilla olisi ollut mahdollisuus ihan oikeasti polkaista amerikkalaista unelmaa liikavarpaalle. Myöhemmin leffan uudelleen nähdessä se tuntuikin leffan ... leikkisyyteen sopivalta, sen yksiulotteiseen maailmaan täsmäävältä.

Samaa mieltä. Sitäpaitsi osoittaa Leonin moraaliajattelua - tappaminen on työtä, ja kuin peto tai liikeyritys, täytyy se tehdä minimienergialla. Jonkun viattoman tappaminen olisi ollut typerää ja liiallista uhoa.

etenkin kun Bessonin eräänä tavoitteena "Leonissa" oli kommentoida "Nikitan" saamaa palautetta ja siitä tehtyjä toimintaklooneja. Niinpä "Leonissa" voisi nähdä valintoja, jotka ovat meitä katsojia kutkuttavia ennakoinneissaan juuri sikäli, että ne ovat

a) nykyaikaan siirrettyjä westerinin stereotyyppisiä kohtauksia;
b) lainaa "Nikitasta";
c) tiivistelmää triljoonasta toimintaleffasta.

Nimenomaan tuo tiivistäminen on se piirre, joka tekee "Leonista" jotenkin klassisen. Kuten sanoitkin, tuo perinteinen vanhan päälle rakentaminen on välttämätöntä, jos halutaan voimallisia kokemuksia ja korkealle nousevia merkityksiä. On mielenkiintoinen kysymys, kuinka pitkälle tuo vanhan päälle uusien hierarkiatasojen rakentaminen on mahdollista ja kuinka paljon se vanha on vain ihmisen perusrakenteeseen sidottua käyttäytymistä uusilla pintakuorilla eli ts. kuinka kulttuurinen eläin ihminen lopulta on?

Samoin kuin Kubrick, Besson on tehnyt "varmoja" elokuvia, siis leffoja joissa yhtenäinen idea pitää elokuvan kasassa alusta loppuun. Hitchcockilla on enemmän näkemystä siitä, mitä elokuvalla voi tehdä niillä resursseilla ja sillä tekniikalla mikä on käytössä.

Hitchcockin elokuvalliset ideat ovat nerokkaita ja omaperäisiä, mutta toisaalta esim. aina aika juonellisia ja "realistisia". Kubrick oli ehkä hiemman kokonaisvaltaisempi ajattelija ja esim. Tri Outolempi, Kellopeliappelsiini ja EWS osoittavat läpitunkevaa maailman ymmärtämistä useilla abstraktiotasoilla. Tosin Kubrickin elokuvallinen nerous on ehkä hiemman enemmän kuvataiteellista kuin elokuvallista verrattuna esim. Hitchcockiin.

elokuva on hyvin korkealla abstraktiotasolla ja symbolinen. Juonesta on tehty pelkistetty, että katsojan huomio kiinnittyisi oleelliseen. Kiinnostavan juonen tekeminen tällaiseen elokuvaan on pornoa.

No, ei se välttämättä olisi; juoni voi yhdistää sellaisia aiheita ja henkilöitä, joiden yhteensaattaminen juuri luo se abstraktisuuden.

Mutta tämä yhteensaattaminen saattaa lisätä jotain "turhaa" ainesta, joka sekoittaa eli juoni ja teema voivat olla osittain ristiriitaisia eli kaikki riippuu speksistä.

Miten "abstraktina" tulisi pitää Bessonin "Fifth Element" -elokuvan juonta? Sehän on miltei yhtä iloista hömppää kuin em. sf-leffat, mutta sen kohdalla heräsi jo epäilys (joka ei kyllä katsomista häirinnyt) että egyptologiakin piti sotkea mukaan koska se on Indiana Jones -leffojen myötä myyvä aihealue.

Ensinnäkin "Fifth Element" ei ole ainakaan minulle kolahtanut yhtä voimakkaasti kuin esim. "Leon". Kuten ei "Leonkaan", ei "Fifth Element" ole mielestäni kovinkaan abstrakti vaan pääpaino sisällössä on konkreettisilla tapahtumilla ja elokuvallisella/leikkauksellisella kikkailulla. Perustasollahan se on todella iloista ja vastuutonta vauhtia. Toisella abstraktiotasolla voisi ajatella loppukohtauksen henkilövalinnoista päätellen, että elementit ovat ihmisen hyviä ominaisuuksia:

vesi - kirkkaus, henkisyys, abstraktio - Vito Cornelius, pappi
maa  - nöyryys, ahkeruus, työ          - papin apulainen
ilma - lennokkuus, vapaus, luovuus     - Korben Dallas
tuli - intohimo, tahto                 - Ruby Rhod

sekä

5th element - rakkaus, joka yhdistää edelliset ominaisuudet, Leeloo

Kolmas abstraktiotaso on ehkä ironia koko touhua kohtaan eli Mcdonaldseja ja kirkkaita kaupallisia värejä. Tässä mielessä kerrontatapa on pilailumielessä sokerinen ja pinnallinen.

Ironia eli "meta-iva" on helkkarin vaikea laji, ja niin abstraktin asian ironisointi kuin katsojan mahdollinen analyyttinen suhde elokuvaan, on miltei mahdoton tehtävä historiallisessa elokuva; ei täysin mahdoton, kuitenkaan, koska ne olivat huvittavia ne vaihtoehtoiset selitykset miekan löytymiselle, mutta juuri tällaisessa kohdassa ironian kohteena voi pitää hyvinkin montaa asiaa riippuen katsojan kulttuuritaustasta ja mielialasta näin loppuosassa elokuvaa.

No siinä tapauksessa tarkoitin siis meta-meta-ivaa eli omaa ironiaani.

kysymyksiin juonesta ja teemasta kandee palata seuraavien leffojen kohdalla viimeistään, ei ainoastaan Bessonin...

Samaa mieltä. Tosin nykyiset työkiireet saattavat jonkin verran rajoittaa osallistumistani näihin keskusteluihin.
 

Äly yli synkän virran

 
sfnet.keskustelu.filosofia: Tuska - nautinto

11.11.1999 10:00

Esa Toivonen kirjoitti:

"Mieli" olisi tämän teorian mukaan siis itseasiassa kehoon automatisoitunut fyysisen terveyden vastainen väärinymmärrysten prosessi.

Oma arvaukseni:

Aluksi eliöillä oli refleksejä ja jokin uiva mölliäinen liikkui limassa satunnaisesti. Evoluutiossa kehittyi parempia ja monimutkaisempia reaktioita - varustelukilpailu eliöille. Muistan jostain TV:n luonto-ohjelmasta, että jokin perhoslaji osaa yhden neuronin avulla toteuttaa toiminnon: Kun lepakko (perhosen vihollinen) pitää ääntään, reagoi tuo neuroni ikäänkuin "kuulona" ja perhonen herpaantuu täysin mekaanisesti hetkeksi ja tippuu alaspäin näin välttäen todennäköisemmin saaliiksi joutumisen.

Kun eliöt kasvoivat, syntyi petoja ja saaliita, kasvoivat myös näiden reagointikoneistot. Kyseessä oli luonnonvalinnan ohjelmointi. (Jonkun teorian mukaan saaliseläimille syntyi kaaosgeneraattori: juokse oikealle - juokse vasemmalle ja pedoilla taas anti-kaaos: seuraa saalista, tästä kenties yleisemmin älykkyys.) Siinä sivulla eliön koon kasvettua ja muuttuessa kaksi-sukupuoliseksi, tulivat mukaan konteksti-sidonnaiset reaktiot, kypsymiset ja kaikenlaiset vaistotoiminnot, joita voi ehkä pitää jonkinlaisina kompleksisina reflekseinä. Esimerkiksi ihmisen seksuaalisuuteen liittyvät vaistot ovat voimakkaimmillaan vasta murrosiän aikana/jälkeen, lapsi osaa imeä tissiä ja tarrautua, lintujen hautomisvaisto jne: Myös isoilla eliöillä on siis jonkinlainen "perusalgoritmi" elämän eri vaiheita varten. Tämä perusalgoritmi on monimutkainen ja epämääräinen ja sisältää sen tyyppisiä tiloja kuin nälkä → itke, tissi → ime, maha täynnä → nuku jne.. Kehittyneempiä vaistoja ovatkin varmaan häpeä, uteliaisuus, pelko (ehkä jonkinlainen "kausaalisuuden taju" kipuun nähden) jne. Samalla tavalla kuin esim. verenkierto mahdollistaa eliön koon kasvun (evoluution teknologiaa), kehittyvät nämä vaistotoiminnot ohjaamaan ruumista ympäristöön sopeutuen eri tilanteissa.

Seuraavassa vaiheessa tulivat laumaeläimet ja sosiaalinen eläin, kulttuuri. Esim. ihmisellä aivojen mielivaltaiseen ja abstraktimpaan ajatteluun tuli lisää voimavaroja, kun kielellisesti ja sosiaalisia sopimuksia kykenevät yksilöt pärjäsivät: lauman täytyi koordinoitua. Kun kulttuuri eteni ja osoitti inkrementaalisen voimansa, heikkenivät vanhat vaistotoiminnot ihmisellä, mutta ovat edelleenkin toimintojemme pohjalla. Evoluution ohjelmointi korvautui osittain kasvatuksen ohjelmoinnilla, jonka lopputuloksia sitten olemmekin.

Se, että tuskalliset asiat koetaan negatiivisina ja mielihyvätuntemukset positiivisina, on mielestäni lopulta vain kulttuurinen valinta, että käsitteet negatiivinen ja positiivinen viittaavaat niihin perustiloihin, joita ihmisen neuroneilla voi olla. Sanojen negatiivinen ja positiivinen vaihtaminen keskenään ei toki muuta niiden tulkintaa silloin.

Se, miksi haava ei aiheuta nautintoa, on edellisen mukaan saman tyyppinen asia kuin, että miksi polvirefleksi toimii niin päin kuin se toimii: siitä on ollut hyötyä eliölle. Siinä itse asiassa taidan olla samoilla linjoilla kanssasi, että tuska ja nautinto eivät välttämättä ihmisen vaistotoiminnossa ole toistensa negaatioita tai puutetta. Ainakin ne koetaan hyvin epäsymmetrisesti: nautinto on ainakin itselläni hetkellisiä kokemuksia, mutta tuska voi kestää pitkiäkin aikoja. Nautinto on sellainen kokemus, joka tuudittaa, nukuttaa (liittyy ehkä ruuansulatukseen), mutta tuska on se, joka pistää ihmisen liikkeelle: halu toimia (liittyy myös ruuansulatukseen).

En ole oikeastaan ihan varma, mitä halusit kysyä, mutta tässä nyt oli jonkinlainen osanottoni keskusteluun. Vastaukseni taitaa olla sitä "niin vain on"-muotoa, mutta mielestäni mitään ihmeellisempää ratkaisua esittämillesi kysymyksille ei välttämättä tarvitse olla.


15.11.1999 10:00

Paavo Väisänen kirjoitti:

Miksi sitten eräät viiltelevät haavoja vartaloonsa, ellei nautinnosta ?

Suurempi nautinto (tai tahto) voittaa pienemmän kivun ja huomiomme keskittyy tuohon nautintoon. Itse asiassa monesti on aika vaikea kokea useita eri tapahtumiin liittyviä tuntemuksia selkeästi yhtäaikaa. Tuo haavojen viiltely vartaloon saattaa tyydyttää esim. jollain etäisellä tavalla heidän tarvettaan kuulua sosiaaliseen yhteisöön, joten kyseessä on todennäköisesti opittu asia: On toki selvää, että ihmisillä on kulttuurin luomia preferenssejä eli ihminen voi oppia uusia toivottuja asiantiloja, tahtoa. Kuinka sitten preferenssi-käsite eroaa ihmisen ajattelun rakenteessa ei-preferenssissä, voi johtua esim. siitä, että preferensseistä on linkki mielihyväkeskukseen tai ehkäpä on mahdollista, että tahto on itsenäinen koneisto.

Itsensä viiltelyyn ei tarvita nautintoa viiltelystä: Käsittääkseni esim. jotkin fundamentalistit ruoskivat itseään pitkän tähtäimen suunnitelmalla.

Myöskään en halunnut väittää, että evoluutio tekee mahdottomaksi säilymisen kannalta "hyödyttömien" ominaisuuksien olemassaolon: Onhan kokeileminen evoluution tapa rakentaa uusia ominaisuuksia. Kyse on tilastollisuudesta.

Tuskan muuttuminen iloksi tarkoittanee, vain mielen tuskaa, ei elimellistä . Hypnoosilla voidaan tietysti poistaa myös ruumiillinen kipu ?.    Ja siirtää esim,. meedion käsissä olevaan vesilasin veteen !! Siis kivun aistimus

En ole ikinä ollut hypnoosissa enkä ole muutenkaan aiheeseen perehtynyt, joten en osaa sanoa, mutta jos noin todella on, ihminen on kulttuurisempi eläin kuin olen olettanut. Edellistä voisi yrittää selittää esim. siten, että hypnoosi voi ohjata ihmisen keskittymisen johonkin tiettyyn asiaan, jolloin tietoisuus "unohtaa" kivuntunteen.

(Andy Mccoy - Mind over matter)

 

Show some class

comp.object: Modularity by data abstraction

29.9.1999 9:00

So now you admit that the design objects can go on their merry "unreal" way, so long as they are traceable to the "real world". Excellent. We have made progress at last.

I think that the "real world" is always our own arbitrary mental map ("design") of the surrounding world and data abstractions in OO reflect the way human brain organizes information. Objects are only some discrete entities or concepts with some interpretation attached to them. Because most of our concepts are some way connected to the physical world and they exist in time, we need state information in most of our objects. Also we can think that interactive software connects some computer objects with real world "objects" (users, peripherals). We want to organize the digital world the same way we do the real world.

I won't disagree with you here. I will emphasize the "start with". Your real-world key domain entities help us get *started*. Finishing is another matter. That has been my point all along.

I think that there isn't any human conceivable algorithm for converting a software specification to a modular design ( I would concider that algorithm to be intelligent). Of course it is possible to develop rules and heuristics but in the end its a question of "understanding" (having efficient model of the problem domain, that is design) the problem domain. This applies to all programming paradigms but because of OO we can map our previous understanding more directly to programming concepts. This is why OO gurus start with real world entities: they are familiar and we already have some "mental designs" for them. 


comp.object: Is a Design good?
 
13.10.1999 9:00

Robert C. Martin wrote:

2. The analysis and design are not the "hard" problems.  The hard problems are *proving* that the analysis and design work, by coding it; and refitting the analysis and design when the inevitable problems happen.  The "hard" problem is to *preserve* the design as the code and environment put pressure upon it.

I think that coding isn't efficient way of proving that the analysis and design work because of the low abstraction level. Of course this doesn't mean that algorithms are allowed to be slow. Often an experienced programmer can instantly "see" that an implementation behind an interface doesn't affect design and it is possible to implement efficiently.

At least we should aim for software development where we need few very good designers and lots of coding power so that we can transfer the knowledge of the few to the whole system even if it is a large project. 


18.10.1999 9:00

Michael C. Feathers wrote:

The interesting thing that I see about modeling is that it is not much different from coding except that you leave out the meat.  In other words, if you say that a method will do something it is taken on faith.  Once you add a complete specification of the method's behavior, you might as well have written the code. Models often aren't at a truly different level of abstraction than code.  If they were, the models would deal primarily with abstractions larger than classes.  The way modeling is done today, classes in models often correspond directly to classes in code. You identify your methods and fill in their bodies later, as if you were coloring in a coloring book.

Classes in models correspond directly to classes in code because classes in code are the general programming mechanism in most OO-languages. That doesn't mean that classes could not use other classes abstractly. If you think an OO-program having only one abstraction level - the code - I think you are missing the point of OO.

The sad fact is, that the internals of methods are paramount in design.  Without them, you have no way of demonstrating correctness or evaluating performance.  You start specifying things in models without any correctness feedback. It is too easy to believe it works rather than know that it does.

It is always a matter of belief but the point is to what extent.

IMHO you are simplifying too much. I think that the main reason we encapsulate methods and data in OO is that we want to create new concepts, that is to construct more abstract entities compared to the basic programming structures (in a way C++ is already a more "abstract" Turing machine). Of course we can apply this recursively. By abstract I mean here that we can understand the object more easily from some other context with some default interpretations attached to it (its methods). It is also "easier" to have faith on C++'s while-loops than some assembler code.

It is very important to hide the implementation in modelling. For example, if we are developing a banking system and want to model an user, the power of abstaction comes from the fact that we don't need to think the colour of the user's eyes. If we have 3 organizational hierarchies in our design (A,B and C), usually A uses B's interpretations and B C's but A doesn't need to understand anything about C. So, if we demand that the whole program should be coded just to prove that A's relationship with B works, then we need to code also C. At the top of this abstraction hierarchy is the end-user and her context.

My view of the OO is just that we build a ladder of abstraction levels or contexts until it matches with end-user's reality. But when we expect the end-user to provide us with the specification of the program (the whole program is after all one huge object in itself) we don't demand that she could program it by herself. In many large projects it is important to create many layers of abstaction to reveal the hidden structures of the real world if we want to extend or modify our system later. Very often our end-user isn't aware of these "hidden" mid-level abstraction levels. That is because the layers are more general than her own context (for example in banking system the user of ATM system doesn't need to know about money transfers between banks, even if banks and users have some common properties) or the abstractions are so low-level that they interest only programmers (for example the need to code a modular implementation of a data structure that the programming environment doesn't support very efficiently). When we build these new mid-level contexts, we are analysing and designing. It is important to understand, that it is NOT necessary to code the lower contexts entirely that we can say it doesn't make the system slower by an order of magnitude.

I once told someone that if there is a person on the team that you don't trust enough to design, then one of you has to go. Everyone who can understand the design can participate in the design, otherwise they are being wasted.  The design has to be simple enough for everyone to understand, and everyone has to be smart enough to evolve the design.

Again, there isn't just one level of design. I can trust some hacker to design a fast data structure or algorith for me, but I wouldn't let her to design the user interface or the overall structure of the system. It may even be waste of resources to teach OO-method to everyone in the project.

("Weird Al" Yankovic - It's All About The Pentiums)

Geeneillä on konteksti, meemeillä on markkinat

Tietokone on ohjelmien luonnollinen, muokkautuva ja suhteellinen ympäristö, kulttuurin koneellinen älykoti.



sfnet.tiede.tekoaly: Tekoälyn ihmisoikeudet?

19.8.1999 9:00

Henri Hansen kirjoitti:

Jos orjat kapinoivat, ei lopputulos luultavasti ole herrarodulle suosiollinen: herrarodun vastavuoroinen orjuuttaminen on välttämätöntä, jotta aikaisempi epäoikeudenmukaisuus ei toistuisi. Jos tekoälyille taas annetaan tasa-arvoinen ja inhimillinen kohtelu, ei ihmiskunta muodosta niille uhkaa, ja voimme elää sovussa.

Olen tässä täysin samaa mieltä. Jokaisen entiteetin joka noudattaa yhteisön sääntöjä ja joka on tuotu/valmistettu yhteisöön, tulisi olla myös yhteisön täysivaltainen jäsen niiltä osin kuin se kykenee oikeuksiaan peräämään tai ymmärtämään.

Nämä robotit pitäisi kuitenkin rakentaa siten, että niihin ohjelmoidaan toimintaohjeita, motivaatioita tai ainakin opetetaan, kuinka niiden tulisi toimia. Ne eivät kilpaile esim. valtaresursseista ilman ärsykkeitä tai ohjelmaa. On tietenkin eri asia, oppivatko ne ihmisten motivaatiot yhteiskunnallisen kanssakäymisen välttämättömänä seurauksena (toisaalta käsittääkseni ainakin ihminen on huomattavasti mukautuvampi lapsena kuin aikuisena ja robotit voitaisiin opettaa eristyksessä). Jos ihmisillä ei ole mitään erityistä syytä tehdä näistä roboteista ihmisenkaltaisia, (esim. lemmikkikäyttöön) voisi ne yhtä hyvin laittaa palvelemaan ihmistä.

Jos ajatellaan esimerkiksi, että näitä robotteja kehitetään eri tehtäviin (sota, erilaisten kokemusten tuottaminen ihmisille, fyysiset työt, tiedon käsitteleminen), on varmaankin kustannustehokasta olla opettamatta niille muita elämänaloja, vaikka ne olisivatkin muuten yleisälykkäitä (ja siis pystyisivät potentiaalisesti täyttämään kansalaisen velvollisuudet) ja vaikuttaisivat tietoisilta. Näitä robotteja voi olla tietenkin vaikka kymmenen kertaa enemmän kuin ihmisiä (suurin osa on ohjelmistoja tietoverkoissa ja prosessoivat digitaalista informaatiota). Niiden avulla voitaisiin tehdä teknisesti kaikki ihmisten työt ja ihmiset eivät pystyisi loppujen lopuksi niiden kanssa kilpailemaan missään asiassa ilman ihmisen parantelemista tekniikalla.

Mielestäni myös kunnioitus ihmistä kohtaan tulee opettaa näille roboteille jotenkin pakolla tai ainakin rajoittaa niiden toimintaa riskien minimoimiseksi. Tämä jo sinänsä poistaa merkittävästi niiden kansalaisoikeuksia sillä ne eivät voisi enemmistönä orjuuttaa ihmistä. Orjuuttaminen olisi siis tällöin myös teknisesti mahdollista pakottaa ja mielestäni mielekkäin vaihtoehto ihmisen kannalta. Toki tämä on mielipideasia.

Edellinen saattaa kuulostaa aika kovalta ja olenkin valmis myöntämään koneelle kansalaisoikeudet eräänlaisena adoptiona eli jos kansalaisella on tarpeeksi vahva side johonkin robottiin, tulisi mielestäni jokaisella kansalaisella olla oikeus ainakin tiettyyn määrään "kansalaisvärväyksiä".

Ehkä myös edellistä sivuava moraalinen kysymys on seuraavanlainen tulevaisuusskenaario: Ajan kuluessa on kenties mahdollista skannata ihmisen aivot sellaisella tarkkuudella, että esimerkiksi jokainen hermosolujen välinen yhteys voidaan tallettaa tietokoneen muistiin ja simuloida likimääräisesti ihmistä virtuaalisesti ilman vanhenevaa kehoa ja reaalimaailman tauteja. Digitaali-ihminen on myös huomattavasti vähemmän reaalimaailman ympäristöstä riippuvainen. Tälle "digitaaliselle ihmiselle" rakennetaan ohjelmakomponenttien avulla virtuaaliset aistit ja virtuaalinen ympäristö. Jos tämä digitaalinen kopio käyttäytyy aivan kuin alkuperäinen ihminen, tulisiko sille antaa kansalaisoikeudet?

Tämän tyyppiset digitaali-ihmiset voivat helposti ehostaa itseään ja omaa ajatteluaan, koska ovat ohjelmistoja ja voivat vapaasti ronkkia omaa toteutustaan ja säilyttää varmuuskopiota itsestään epäonnistuneiden kokeilujen varalta. Tästä syystä ne tulisivat varmaankin helposti syrjäyttämään fyysisen ihmisen. Itse ajattelen, että nämä digitaali-ihmiset ovat todennäköinen evoluutiollinen jatke lajillemme ja samalla kertaluokkainen hyppäys ihmisen kehityksen nopeudessa.


22.8.1999 9:00

Itse ajattelen, että nämä digitaali-ihmiset ovat todennäköinen evoluutiollinen jatke lajillemme ja samalla kertaluokkainen hyppäys ihmisen kehityksen nopeudessa.

Minun mielestäni niitä ei voisi pitää evoluutiollisena jatkeena. Se mikä 'pyrkii' säilymään on kunkin lajin DNA.

Saattaa olla, että käytän termiä evoluutio tai evoluutiollinen jatke väärin, mutta mielestäni evoluutio on yleisempi käsite kuin DNA:n evoluutio. Siis itse sanoisin, että myös DNA on (koko luonnon) evoluution tulosta ja jonkin sitä edeltäneen mömmön evoluutiollinen jatke.

Ajattelen, että evoluutio on ilmiö, joka voidaan havaita "ajassa etenevissä" järjestelmissä siten, että tietyt järjestelmän palaset vain säilyvät (järjestelmän lakien monimutkaisena seurauksena) ja alkavat muodostamaan säilyviä rakenteita (esimerkiksi itsensä kopioiva rakenne). Nämä struktuurit voivat toki muodostaa taas hierarkisia struktuureja, sillä myöskin järjestelmässä, jossa on näitä struktuureja, tapahtuu evoluutiota. Evoluutio näkyy järjestyksen ilmestymisenä jossain muodossa näennäisestä kaaoksesta.

Ensinnäkin, sellaisilla struktuureilla, jotka jotenkin optimoivat omaa säilymistään, eivätkä vain säily, on paljon paremmat mahdollisuudet. Solu ja DNA ovat ensimmäinen todella merkityksellinen luonnon optimoinnin tulos: Ne ovat rajapinta evoluutioon ja ikäänkuin abstrahoivat evoluutioprosessista oleellisen. DNA tallettaa melko yleisen struktuurin diskreetiksi informaatioksi ja poistaa VALTAVAN määrän kohinaa ko. struktuurin evoluutiolta. Seuraava evoluution kertaluokkahyppäys oli ehkäpä eksplisiittinen kilpailu ja sen aikaansaama äly, joka kykenee suunnittelemaan omaa säilymistään ja mukautumaan ympäristöönsä.

Totta kai edellinen selvitys yksinkertaistaa aivan liikaa elämän historiaa, mutta se ei ole tämän tekstin pääaihe. Tarkoituksenani on vain valottaa, että evoluution tuloksena on syntynyt selkeästi eri hierarkiatason struktuureja hitaina hyppäyksinä. Tätä tarkoitin alkuperäisessä viestissäni sillä, että digitaalinen ihminen on kenties vastaava kertaluokkainen hyppäys ihmisen kehityksessä. Ihmisen digitalisoiminen kokonaisuudessaan tekee vähän saman asian kuin geeni: Se "abstrahoi" ihmisen sellaiseen muotoon, että geeni käy liian hitaaksi kehityksen muodoksi, kun äly voi ottaa geeni-evoluution paikan ja muokata suoraan itseään.

Totta kai ihminen nykyisessä fyysisessä muodossaankin on älyn käsiteltävänä, mutta fyysisen rakenteen muuttaminen biteiksi tarjoaa muuntelulle sellaisen rajapinnan, joka on ihmisen ajattelun tasolla. Tällä tarkoitan sitä, että periaatteessa jos ihminen pystyy tarkasti määrittelemään jonkun hänelle teoreettisesti toteuttamiskelpoisen tehtävän operaation reaalimaailmassa, on tämä määritelmä vastaavan työn tulos kuin kyseisen asian toteuttaminen bittimaailmassa. Reaalimaailmassa melkein kaikki operaatiot sisältävät niin paljon asiaan kuulumatonta työtä, että ne ovat käytännössä mahdottomia. Ihan vain esimerkkinä: reaalimaailmassa on aika hankala toteuttaa undo-toimintoa. Myöskin bittimaailma on tietyllä tapaa universaalimpi: siihen voidaan tehdä loputtomasti uusia hierarkisia struktuureja, abstraktioita ja rajapintoja, jotka muuttavat bittiavaruuden aina haluttuun näkökulmaan.

Vaikka yhden ihmisen digitalisoiminen tulisikin joskus teknisesti mahdolliseksi ja tämä kopio vieläpä käyttäytyisi älykkäästi alkuperäisen tavoin, niin varsinaisen digitaalisen lajin kehitykseen on matkaa siitä vielä todella paljon. Tässä nimittäin vastaan tulee se, että se evoluutiollinen konstruktio, joka ihmistä säilyttää ei nykyisellään ole yksilö, vaan ihmiset yhteisönä, laumana ja koko lajiin liittyvät asiat kuten lisääntyminen, oppiminen, sosiaaliset tarpeet jne.. Itse asiassa voi olla jopa väärin ennustaa digitaalisen ihmisen esiinmarssia kun pitäisi puhua digitaalisesta ihmiskunnasta. Jos digitaalisia ihmisiä on kokonainen yhteisö, on mm. seuraava mahdollinen askel ronkkia niiden aivoja niin, että jonkinlainen "telepatia" mahdollistetaan digi-ihmisten välille suorilla aivolinkeillä. Voihan jopa käydä niin, että yksittäiset identiteetit sulautuvat osittain yhteen sienimäiseen massaan, tietoverkkoon, joka rakentaa itseään roboteilla reaalimaailmassa lisäämällä uusia laskentayksikköjä ja muistia sekä elämällä omaa mystistä, abstraktia todellisuuttaan sisällään ;)

(Peter Gabriel Steam HD-HQ)