1. Nykyinen dynaaminen tila toimii kontekstina/välimuistina, jotta uudet aistidatasta ja ajatuksista tunnistetut hahmot voidaan nopeasti ja konsistentisti liittää osaksi jo tunnistettuja hahmoja. Esimerkiksi herätessään saattaa joutua muutaman sekunnin ajan palauttamaan mieleensä ennen kuin kunnolla hahmottaa missä ja jopa kuka itse on. Itseään koskeva malli kuten abstrakti tieto omasta tilanteesta ja pitkän tähteimen tavoitteista ovat opittuja - "minä" on vain aina läsnä oleva hahmo muiden joukossa. Koska ympäristö muuttuu suhteellisen hitaasti, on hyödyllistä ylläpitää dynaamista tilaa esimerkiksi nykyisestä sijainnistaan (ja staattista mallia ympäristön kartasta), koska nämä hahmot korreloivat uusien hahmojen tunnistustodennäköisyyden kanssa ja parantaa näin tunnistustarkkuutta. Toinen esimerkki voisi olla vaikkapa esineen tunnistus näkökentässä: jos koehenkilölle näytetään odottamatonta valokuvaa, jossa näkyy vaikkapa osa jostakin objektista oudossa ympäristössä, voi tunnistus kestää hetken ja vaatia jopa tietoista päättelyä ja sama kuvio voidaan tunnistaa kontekstista riippuen eri tavalla (tästä on olemassa tutkimustuloksia, voin yrittää kaivaa viitteen, jos joku on kiinnostunut). Sen jälkeen kun tunnistus on tapahtunut, aivot ylläpitävät tätä oletusta dynaamisessa tilassa. Taikatempuissa hyödynnetään monesti tätä aivojen rajallista kapasiteettia ottaa informaatiota ympäristöstään reaaliajassa.
Tietoisuus on ajonaikainen ilmiö ja sitä ei pidä liittää "osmoottiseen" uusien hahmojen ja kytkentöjen oppimiseen aivojen mallissa muuten kuin siten, että tietyllä käyttäytymisellä voimme edesauttaa oppimisista: esimerkiksi keräämällä motivaatiota ja toistamalla opittavia asioita. Identiteetin jatkuvuuden kokemus ei seuraa tästä kontekstillisuudesta, vaan on itse mallin ominaisuus: minä on käsitteellisesti ajassa etenevä hahmo, jolla on tiettyjä pysyviä ominaisuuksia. Tietoisuudessamme havaitsemalla ajalle ei ole suoraa yhteyttä prosessin fysikaaliseen aikaan. Vaikka tietoisuudessamme olevat hahmot tuntuvat olevan siellä "yhtäaikaa", on tämä vain konstruoitu illuusio, joka rakentuu tietyn fysikaalisen ajan intervallin aikana aivojen prosessissa. Jos kuitenkin havaitsemme objektit A ja B yhtäaikaa tietoisuudessamme, tuntuisi minusta välttämättömältä, että näihin liittyvien fysikaalisten prosessien välillä on jonkinlainen korrelaatio, koska muuten nämä muodostaisivat mahdollisesti kaksi itsenäistä tietoisuutta. Mikään ei tietenkään estä, etteikö aivojemme sisällä voisi pyöriä useampia erilaisia tietoisuuksia, sillä aivovauriopotilailla on havaittu monenlaista toimintaa, josta nämä eivät ole tietoisia potilaiden raporttien perusteella.
Osa hahmoista voidaan tulkita toisen kertaluvun hahmoiksi siten, että ne jättävät jotkin yksityiskohdat piilotetuksi ko. hahmon tunnistamisessa eräänlaiseksi reiäksi/parametriksi. Toisen kertaluvun hahmot voidaan suurin piirtein ajatella funktoreiksi ja niiden väliset assosiaatiot vastaavasti natural transformationeiksi kun tarkastellaan kokonaisuutta. Esimerkiksi "kassin" hahmoon voisi liittyä, että sinne voi laittaa erityyppisiä asioita sisään ja saatamme hahmottaa yleisesti, että kassin sisällön voi tyhjentää toiseen saman kokoiseen kassiin riippumatta sisällön laadusta. Voimme myös hahmottaa kassin fysikaalisena hahmona, jolla on mitat, massa jne. Hahmot ovat siis varsin abstrakteja ja voivat vastata erilaisia piirteitä jostain käsitteestä, johon viittaamiseen meillä on sana. Käsitteet viittaavat vain pieneen osajoukkoon kaikista hahmoista, joita aivot tunnistavat. Suurimmalle osalle hahmoista meillä ei ole välttämättä edes kunnollista introspektiota (itse hahmontunnistuksen hahmottamista), mutta ne ovat silti niin luonnollinen osa arkiajatteluamme, että joudumme pinnistelemään havaitaksemme, että jokin tulkinta ylipäätään pitää tehdä, jotta ko. kokemus realisoituisi. Lukematon määrä tällaisia tunnistettuja hahmoja ja niiden välisiä assosiaatioita muodostavat yhdessä perspektiivin, jolla tulkitsemme siihen "sijoitetun" datan.
Siitä en osaa sanoa, onko aivoissa intuition tasolla sellaisen pointterin käsitettä kuin pronomini, mutta joka tapauksessa voimme tunnistaa näkökentässämme yhtä aikaa vaikkapa useita saman lajin puita. Olisi taloudellista, että aivot käyttäisivät samaa "normalisoitua" mallia näiden kuvaamiseen ja vain jotenkin viittaisi, että tietty instanssi on tietyssä koordinaatissa. Luulen, että tämä saattaisi toimia avaruudellisten hahmojen kohdalla jotenkin niin, että ihminen nopeasti kohdentaa silmät eri objekteihin ja tekee tunnistuksen näin yksi kerrallaan. Tähän viittaisi aivovauriopotilas, jolta oli "vasen puoli" avaruudellisesta hahmotuksesta vaurioitunut ja pyydettäessä piirtämään kukkasia, hän piirsi samaan kuvaan monta kukkaa, joilta kaikilta puuttui vasen puoli, mutta kokonaisuudessaan kukkasia piirrettiin koko paperin alalle eikä potilas havainnut kuvassa kokonaisuudessaan mitään outoa. Toisin sanoen hänen huomionsa kiinnittyi jokaiseen objektiin erikseen silmämunien skannatessa näkökenttä. Lisäksi voi mielessään tehdä esimerkiksi seuraavanlaisen harjoitteen: kuvittele kuutio pyörimässä x-akselin ympäri. Kuvittele sitten sama kuutio pyörimässä y-akselin ympäri. Lopulta kuvittele vierekkäin kaksi kuutiota, joista toinen pyörii x-akselin ja toinen y-akselin ympäri. Oma havaintoni oli, että tämä on vaikeampaa ja huomioni liikkui nopeasti objektien välillä. Toinen kysymys liittyy vielä "piilomuuttujien" kuten muiden ihmisten intentioiden hahmottaminen tai toisen esineen takaa pilkottava esine, mutta mahdollisesti pitkäaikaisten piirteiden tunnistaminen ulkoisesta käyttäytymisestä vastaisi tätä ja lisäksi jossain vaiheessa ihminen yleistää oman käyttäytymisensä piirteitä muihin ihmisiin. Joka tapauksessa mallilla muista ihmisistä on varmasti biologiset juuret kuten esimerkiksi geometrisellä hahmotuksella ja kysymys lienee tässä mitkä alueet staattisesta mallista ovat opittua ja mitkä perittyä.
2. Dynaamisessa tilassamme voi olla kerralla enemmän dataa kuin varsinaisessa tietoisuuden keilassa. Kenties voisi ajatella, että tunnistetut piirteiden sirpaleet ikään kuin kasvavat ympäristöönsä oletuksena, että ko. havainto tehtiin ja jos kaksi ristiriitaista signaalia törmäävät, joutuvat nämä kilpailemaan siitä, kumpi on osa todennäköisempää kokonaisuutta ja näin saamme koherentin kuvan maailmasta. Koska tämän voi ajatella eräänlaiseksi "top-down" globaaliksi rajoitteeksi, emme havaitse tietoisuudessamme ristiriitaisuuksia. Mielenkiintoista on myös, että havainnot eivät sisällä koskaan "reikiä" - siis erityistä kvaliaa, että jokin asia puuttuu. Tätä vahvistavat erilaiset aivovauriotapaukset, joissa potilaista ei tunnu, että jotain erityisesti puuttuisi vaan nämä saattavat keksiä jopa uskomattomia tarinoita, jotka selittävät havainnot.
3. Uskoakseni yksi tietoisuuden keskeinen funktio on toimia eräänlaisena "hahmojen kohtauspaikkana" ja työmuistina, jonka tarkoituksena on decouplata hahmot erilleen, jotta niitä voitaisiin sitten fokuksen avulla yhdistellä uusilla tavoilla ikään kuin yhtä kertaluokkaa ylempänä. Tämä mahdollistaa ajattelun ja on oppimisen lisäksi keskeinen kulttuurin muodostumiselle. Kun teemme vaikka loogista päättelyä tai suoritamme lukujen yhteenlaskua allekain, tapahtuu tämä yhtä tasoa korkeammalla kuin pelkät biologisella tasolla "osmoottisesti" opitut hahmot. Tällaiset ajatusketjut etenevät assosiatiivisesti, mutta uskon, että korkeamman kertaluvun prosessit voivat ohjata tätä hyödyllisillä tavoilla. Kulttuuria voisi kenties ajatella "suvulliseksi oppimiseksi" verrattuna suvulliseen lisääntymiseen, joka mahdollistaa geneettisen rekombinaation kautta sen, että eri geenit voivat kehittyä toisistaan itsenäisesti, evaluoitua rinnakkain ja levitä populaatiossa helposti rikkomatta muita toimivia ratkaisuja verrattuna pelkkään mutaatioon (tästä on tehty matemaattisia malleja, kuinka suvullinen lisääntyminen lisää adaptaation nopeutta asymptoottisesti).
Olenkin jonkin verran pohdiskellut, voisiko tämäntapaisiin ajatuksiin perustuen kehittää myös massiivista rinnakkaisuutta tavoittelevaa data-keskeistä ohjelmointikieltä/ympäristöä, jossa ei olisi varsinaisesti tiukkaa algoritmista rakennetta ja erityisesti ei case-rakenteita algoritmeissa vaan ohjelman tila koostuisi sillä hetkellä tunnistetuista hahmoista ja suoritus yrittäisi matchata tyyppitasolla löytyviä rutiineja ja sen hetkistä tilaa siten, että kaikki matchaukset ajettaisiin automaattisesti rinnakkain ja ohjelman tilaa päivitettäisiin näiden perusteella, mutta tämä on ikuisuusprojekti ja toisen postauksen aihe joskus pitkällä tulevaisuudessa.
4. Jos edelläkuvatut hahmot mallinnetaan informaatiota kadottavina, abstrahoivina matchauksina (yksinkertaisimmillaan esimerkiksi binäärinen partitio m: A --> 2, jossa hahmo toteutuu, jos ko. funktio palauttaa "tosi" elementille) ja assosiaatioiksi taas kutsutaan seurauksia, joissa informaatiota ei välttämättä unohdeta, tarvitaan myös toimintapuolen hahmoja, joita voitaisiin kutsua vaikka rutiineiksi, joissa taas jokin abstrakti signaali voi tuottaa monimukaisemman lihasaktivaation. Samalla tapaa kuin perusta geometrisille hahmoille on taustaltaan geneettistä, on rutiinien taustalla todennäköisesti biologisia tilakoneita, jotka ovat suoraan kytköksissä tunnemaailmaan ja tarjoavat perustan, jolle toimintamme rakentuu sisältäen sääntöjä kuten nälkä->itke. Viitaten aikaisempaan pohdiskeluun intro- ja ekstroversiosta ja hakuavaruuden pienentymisestä kaksisuuntaisessa haussa, voisi villisti arvata, että hahmojen intuitiotason oppimista tapahtuu myös jotenkin käänteisesti, tunteiden ohjaamista tavoitteista kohti yksityiskohtaisempia "negatiivisia hahmoja", jotka ovat edellytys ko. korkean tason prosessin tyydyttymiselle, mikä lisäisi tietoisuuden malliin intentionaalisuuden. Tällöin hahmojen kohtaamisen voisi erityisesti tulkita yritykseksi löytää ympäristön analyysistä toteutus tunteista kasvavien rutiinien intentioille: inputin ja outputin kohtaamiseksi - eräänlaiseksi hahmojen markkinapaikaksi. Tässä kohtaa olen tosin erityisen heikoilla vesillä, sillä minulla ei ole pienintäkään aavistusta miten negatiiviset hahmot kehittyisivät ja voikin olla, että tämä prosessi toimii eri tasolla kuin osmoottinen hahmojen oppiminen. Joka tapauksessa pystymme tietyssä intentiotilassa vaikuttamaan esim. fokukseen - vaikkapa yrittämällä ajatella jotain mennyttä tapahtumaa. Se, että meillä ei ole enää introspektiota näihin ylimmän tason prosesseihin, on todennäköinen selitys vapaan tahdon illuusiolle. Mikäli vanhetessa intentiot ohjaavat aivojen mallin muodostumista ja negatiiviset hahmot tarkentuvat, voisi tämä myös selittää ihmisen rutinoitumisen ja sen, miksi lapsenomainen ihmetys osittain katoaa: aivot ovat jo päättäneet mikä on tärkeää eivätkä enää edes välttämättä noteeraa muita asioita ilman erityistä vaivaa. Tämä voi olla myös toiveajattelun taustalla, jossa maailma nähdään enemmän sellaisena kuin sen toivoisi olevan kuin sellaisena kuin se on. Pitää myös muistaa, että hahmot ovat hyvin "moniulotteisia", ja intentionaalisuus, ajan hahmotus, abstraktio, I/O jne. käsitteelliset ulottuvuudet ovat osin ortogonaalisia toisilleen. Rutiinien toimintaan meillä ei myöskään yleisesti ole hyvää introspektiota, vaan joudumme tarkkailemaan omaa toimintaamme ikään kuin "ulkoisesti". Esimerkiksi kun opettelemme jotain uutta asiaa, vaikkapa tikan heittämistä tauluun, joudumme ensin ajattelun/tietoisuuden tasolla käymään vaiheita läpi yksinkertaisemmista liikkeistä yhdisteenä. Kun toistamme suoritusta tarpeeksi kauan, biologisen/intuition tason oppiminen osmoottisesti oppii liikesarjan rutiiniksi ja tämän jälkeen emme enää tiedosta suoraan kuinka sen teemme.
Voimme kuitenkin yrittää löytää toistuvia patterneja esimerkiksi fokuksen käyttäytymisestä ja tässä mielessä ehkä yksinketaisin luonnehdinta olisi "priorisoitu todo-lista", joka ylläpitää intentioita mielessä, kunnes ne on tyydytetty. Eri tunteet voivat johtaa ristiriitaisiin tavoitteisiin, joten tässä suhteessa toimintaa tulee priorisoida. Lisäksi esimerkiksi nopeasti kohtituleva objekti voi pakottaa huomiomme sitä kohden nopeasti: kuten go-sananlasku sanoo: kiireiset asiat pitää hoitaa ennen suuria asioita - kuten esimerkiksi auton väistäminen vs. naimisiinmeno. Todennäköisesti fokus myös painottaa suuria muutoksia, koska ne todennäköisemmin vaativat uudenlaista reagointia ja erityisesti negatiivisia viestejä samalla tapaa kuin uutisissa ei päivästä toiseen kerrota positiivisia asioita vaan poikkeuksia (tämä oli jonkun kuuluisan tutkijan ajatus, valitettavasti en enää muista kenen).
5. Yksi intuition tason oppimisen syntymisen alkusyitä on juuri välittömästä refleksivasteesta (output on funktio tietyn lyhyen ajan input:sta) eroonpääseminen ja dynaamisen tila lisääminen teki toiminnasta nopeasti kontekstiriippuvaista. Output-puolella yhdeksi tietoisuuden eduksi voidaan mainita ulostulon monadisuus tai suunnitelmallisuus, jolla tarkoitan, että tekoja ja niiden seurauksia voidaan harkita ennakoivasti ennen varsinaista suoritusta. Eri toimintoja voidaan vertailla keskenään ja vastaavasti tavoitetta voidaan verrata ympäristöön potentiaalisten esteiden välttämiseksi. Esimerkiksi unessa kytkentä lihaksiin on sammutettu, joten voimme silti kuvitella tekevämme asioita. Monadisuus (potentiaalisten suoritusten rakentaminen vs. suorittaminen) on uskoakseni oleellinen rakennuspalikka, jolla data-keskeinen arkkitehtuuri saadaan toimimaan konsistentisti ilman algoritmista lähestysmistapaa, jossa konsistenttius tulee automaattisesti top-down lähestymistavasta - eräänlaisesta kontrollipisteestä ko. toiminnalle. Uskon kuitenkin, että tällaista kontrollipistettä ei löydy ihmisälystä, koska se olisi liian jäykkä vaihtuviin tilanteisiin. Sen sijaan osittaisista hahmoista yhdistellään vaihtoehtoisia tapahtumaketjuja, joita voidaan evaluoida rinnakkain kokonaisuuksina keskenään ja karsia ristiriitaiset osatoiminnat pois ennen varsinaista suoritusta.
Vastustan sellaista äärifunktionalistista mielenselitystä (joka on varmaankin enemmän olkiukko kuin kenenkään todellinen mielipide), että tietoisuus voitaisiin mallintaa pelkästään ihmisen ulkoisena käyttäytymisenä. Esimerkiksi jos meillä on kaksi mustaa laatikkoa ja toiseen niistä laitetaan ihminen ja toinen on tyhjä, ovat nämä ulkoiselta käyttäytymiseltään identtiset, mutta toisen sisällä on tietoisuus. Aivoissa tapahtuvan prosessin suorituksen rakenne on ratkaiseva eivätkä kvaliat ole jokin päälleliimattu ominaisuus, joka voitaisiin kuvitella otettavan irti ko. prosessista ikäänkuin maailmassa olisi "olemassa" jotain monimutkaisia hahmoja ilman tulkintakoneistoamme meistä riippumatta. Syy siihen, että meille tulee mielikuva, että tällainen prosessi ei voisi itsessään mitenkään "kokea" jotain, johtuu siitä, että meillä ei ole tulkintakehystä tällaisten kokemusten jäsentämiseen/ymmärtämiseen ja intuitiomme prosessien toimintaan on puutteellinen: on eri asia tulkita väri kuin tulkita koneisto, joka tulkitsee värejä. Erilaisia funktioita joukosta A joukolle B on |B|^|A|, joka kuvaa hyvin, kuinka paljon enemmän erilaisia prosesseja on kuin näiden syötteitä ja tulosteita, mikä tarkoittaa, että intuition saaminen näihin on merkittävästi monimutkaisempaa kuin ensimmäisen kertaluvun objekteihin. Ihmisen tietoisuus on niin viritetty sellaisten hahmojen tunnistamiseen ja analysointiin, joita voi nimilaputtaa substantiiveillä, ettemme oikein edes huomaa tätä rajoituksena. Tämä "objektiharha" tulee selkeästi esiin esim. matematiikassa, jossa kuvitellaan, että vaikkapa jokin intuitiollamme kuviteltavissa oleva ääretön olisi olemassa jonain itsenäisenä oliona ilman sen tulkintaamme tai formaalisti aksioomia. Kun pyrimme tietoisuuden selittämiseen, voimme pyrkiä hahmottamaan aivojen rakenteesta jonkin arkkitehtuurin. En usko, että aivoista paljastuisi jokin uusi luonnonlaki, vaan periaatteellisesti voisimme ennustaa ihmisen käyttäytymisen mallintamalla neuronien toiminta tarkasti eikä tässä ole mitään oleellisesti ei-mekaanista. Toki tämä on käytännöllisesti mahdotonta ja viimeistään termodynaamiset ilmiöt asettavat teoreettiset rajat ennustamisvoimalle, mutta satunnaisuus ei ole mitenkään oleellista tietoisuuden muodostumiselle - päinvastoin, koneina aivot pyrkivät suojautumaan tältä. Tietoisuus ei ole jokin kausaalisesti fyysisestä maailmasta erossa oleva ilmiö vaan oleellinen osa yhtä todellisuuden prosessia - meidän intuitiomme sen hahmottamiseen on vain rajallinen. Se että meillä on esimerkiksi kolmenlaisia tappisoluja, joilla on erilainen vastekäyrä valon taajuuksille, voidaan selittää evoluution avulla, koska se auttaa meitä tunnistamaan paremmin marjoja jne. (huom: evolutiiviset selitykset ovat korkean abstraktiotasonsa takia parhaimmillaankin tilastollisia ja käytännössä lähes mahdottomia evaluoida samalla tapaa kuin vaikkapa fysiikan toistettavat kokeet) Värit eivät ole siis olleet jossain maailmankaikkeuden rakenteessa odottamassa löytäjäänsä omana luonnonlakinaan eivätkä ne ole vain jokin sattumanvarainen sivuvaikutus.
Jos kuvittelemme, että aivoista voitaisiin erottaa oleellinen piiristö omaksi fysikaaliseksi systeemiksi, voidaan ajatella, että informaatiota kadottavat operaatiot tuottavat aina termodynaamisesti peruuttamattomasti lämpösäteilyä ko. systeemin ympäristöön korrelaatioiden lisääntyessä aivojen sisäisessä tilassa ja sen haarautuessa erilliseksi kokonaisuudeksi dekoherenssissa. Voimme pohdiskella vielä, miten tietoisuus rajautuu ja tähän voimme käyttää ajatustyökaluna tällaisia kapseloituja fysikaalisia systeemejä: Jos meillä on prosessit A -> B -> C ja D -> C (eikä muita korrelaatioita), jossa A->B kadottaa informaatiota, niin uskoakseni tämä kadotettu informaatio ei voi vaikuttaa sellaiseen tietoiseen kokemukseen, johon D vaikuttaa. Sellaisten korrelaatioden, jotka koemme tietoisuudessamme yhtäaikaa, eivät siis fysikaalisesti voi olla toisistaan vuotamattoman informaatiota piilottavan rajapinnan eri puolilla. Pelkkä aivojen staattinen kytkentärakenne ei sinänsä ole tietoinen, koska jos ajattelemme neliulotteisesti ko. aivojen etenevän ajassa, ei mitään korrelaatiota eri neuronien välillä synny vaan ne etenevät ajassa omia ratojaan, jotka eivät yhdisty - transistorikin ydistää enemmän kuin kaksi johdinta.
(nirvana bombay city)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti